Jaa

5418728070_15c52541bb_b

”Mubarak, sinä menet pois, minä menen kotiin”, viestitään mielenosoittajien julisteesa helmikuussa 2011 Egyptissa vain päiviä ennen presidentti Mubarakin eroa. Kuva: Ramy Raoof / Flickr

Vuosi 2016 mielletään jo nyt poikkeuksellisen synkkänä, aseellisten konfliktien, pakolaisten hädän ja vastakkainasettelun värittämänä vuotena. Sitä vasten vuosi 2011 – tai ainakin sen alkupuolisko – muistuu mieleen toiveikkaampana, demokratiaa vaativien aseettomien kansannousujen tähdittämänä. Kuvat Tahririn aukiosta ja kertomukset mielenosoittajista, jotka jopa turvallisuutensa uhalla vaativat autoritaaristen järjestelmien loppua, herättävät monissa ansaittua ihailua. Miljoonat egyptiläiset ja tätä ennen tunisialaiset liittyivät siihen aseettomien kansannousujen joukkoon, joka oli viime vuosikymmenten aikana kaatanut autoritaarisia ja korruptoituneita hallintoja sekä johtanut itsenäistymispyrkimyksiä merkittävästi tehokkaammin kuin vastaavat aseelliset kamppailut. Väkivallaton vastarinta on mullistanut poliittisia järjestelmiä eri puolilla maailmaa ja tuonut alas Filippiinien Marcosin ja Serbian Miloševićin kaltaisia hallitsijoita jo kauan ennen niin sanottua arabikevättä.

Vuoden 2011 kansannousut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa herättävät kuitenkin myös toisenlaisia muistoja. Demokratiaa ja parempaa hallintoa korostavista tavoitteistaan huolimatta osa näistä ja muista väkivallattomina alkaneista kansannousuista on eskaloitunut tuhoisiksi aseellisiksi konflikteiksi tai avannut tietä epädemokraattisten toimijoiden nousulle.  Vaikka aseettomista kansannousuista välittyy yleensä yhtenäistä mielikuva, osa niistä on herättänyt pelkoa ja jännitteitä eri kansanryhmien välillä. Tässä tekstissä pureudutaan väkivallattoman vastarinnan haasteisiin ja siihen, miksi meidän tulisi suhtautua varauksellisemmin sen positiiviseen muutosvoimaan. Väkivallattomasta vastarinnasta on mahdollista luoda yhä parempi, rakentavampi voima epäoikeudenmukaisuutta ja huonoa hallintoa vastaan, kun ilmiön kääntöpuoli tunnistetaan.

Poliittisesta jujutsusta Mubarakin ja Miloševićin kaatumiseen

Väkivallattomassa tai aseettomassa vastarinnassa (englanniksi nonviolent resistance) on kyse aktiivisesta, poliittisen järjestelmän muutokseen tähtäävästä toiminnasta. Se erottuu poliittisena toimintana sekä aseellisesta konfliktista että konventionaalisen poliittisen vaikuttamisen piiristä. Protestiliikkeitä ja aseettomia kansannousuja vuosikymmeniä tutkineen Gene Sharpin mukaan väkivallattoman vastarinnan tehokkuus perustuu vallan tukipilarien, kuten markkinoiden, työvoiman, turvallisuusjoukkojen ja lopulta massojen yhteistyöhalukkuuden murentamiseen ja sitä kautta vallankäyttäjän heikentämiseen.

Aseettomien kansannousujen logiikka on yksinkertaistettuna seuraava: kun väkivallaton vastarinta saa tarpeeksi suuren määrän ihmisiä taakseen, se voi painostaa hallitusta myönnytyksiin asettamalla sen vallankäytön kyseenalaiseksi ja tekemällä sen jokapäiväisestä toiminnasta vaikeaa. Tässä tilanteessa vallankäyttäjän vaihtoehtona on usein joko myönnytysten tekeminen tai väkivallattoman liikkeen nujertaminen voimalla. Jälkimmäinen vaihtoehto toimii kuitenkin usein itse vallassa olevaa vastaan, sillä se karkottaa yhä lisää kannattajia ja kasvattaa väkivallattoman vastarinnan suosiota. Ilmiötä kutsutaan poliittiseksi jujutsuksi: väkivallan käyttö aseetonta vastarintaa kohtaan lyökin väkivallan käyttäjää vastaan. Tilanne muuttuu suotuisaksi aseettomalle kansannousulle erityisesti silloin, kun maan turvallisuusjoukot kieltäytyvät käyttämästä voimaa protestoijia vastaan ja loikkaavat näiden piiriin.

Monet esimerkit väkivallattomista kansannousuista tukevat logiikan yleistä toimivuutta. Egyptissä ja Tunisiassa vuosikymmeniä kestäneet diktatuurit kaatuivat alkuvuonna 2011 muutamien viikkojen sisällä väkivallattomien kansannousujen alkamisesta. Molemmissa maissa merkittävässä roolissa hallitsijan syrjäyttämisessä oli turvallisuusjoukkojen asteittainen kääntyminen entisiä isäntiään kohtaan.

Toisenlainen esimerkki tulee Serbiasta, jossa Miloševićin vallasta luopumiseen vaikutti merkittävästi Otpor-niminen väkivallaton kansanliike. Otpor ulotti aseettoman vastarinnan laajalle niin maantieteellisesti kuin keinovalikoimaltaan, käyttäen esimerkiksi huumoria ja näyttävää symboliikkaa hyväkseen. Se myös onnistui keskittämään huomiota Miloševićin voimapolitiikan uhreihin ja herättämään yhä suurempaa tietoisuutta muutoksen tarpeesta. Tällä tavoin se pystyi sitä vastaan harjoitetusta sorrosta huolimatta jatkamaan väkivallatonta vastarintaa ja kääntämään yleistä ilmapiiriä yhä epäsuosiollisemmaksi hallintoa kohtaan. Väkivallattomassa konfliktissa erityisen tärkeää onkin paitsi suurten ihmisjoukkojen liikkeelle saanti myös kyky jatkaa protestia silloinkin, jos ja kun vastustaja sortuu käyttämään väkivaltaa. Milošević luopui lopulta vallasta lokakuussa 2000 opposition ja väkivallattoman vastarinnan paineen alaisena, mikä vapautti tietä demokraattiselle kehitykselle Serbiassa.

Väkivallattomat kansannousut voivat hajauttaa ja hajottaa

Väkivallattomat kansannousut eivät kuitenkaan automaattisesti rakenna demokraattista tai yhteiskunnallista eheyttä. Kenties äärimmäinen esimerkki tulee Thaimaasta, jossa väkivallattomista kansannousuista on tullut poliittisten ryhmittymien, niin sanottujen kelta- ja punapaitojen, valtataistelun väline. Viimeksi loppuvuonna 2013 protestien ja vastaprotestien sarjan aloittivat keltapaidat, joiden tavoitteena oli syöstä demokraattisesti valittu hallitus vallasta, jäädyttää edustuksellinen demokratia ja asettaa maahan tämän sijasta ennalta valittu ”People’s Council”. Joitakin kuukausia kestäneet protestit Yingluck Shinawatran hallitusta vastaan sekä näiden kirvoittamat vastamielenosoitukset johtivat lopulta armeijan väliintuloon ja demokraattisesti valitun hallituksen kaatumiseen. Vaikka korruption kurjistamassa maassa väkivallattoman vastarinnan motivaatio on helppo ymmärtää, sen lähihistoria Thaimaassa on kaukana mielikuvasta, jossa ruohonjuuritasolta kumpuava protesti rakentaa avoimempaa yhteiskuntaa.

Muitakaan esimerkkejä väkivallattomien kansannousujen hajauttavasta tai eskaloivasta potentiaalista ei tarvitse kaukaa hakea. Syyrian, Egyptin ja Ukrainan viimeaikaiset tapahtumat osoittavat väkivallattomien kansannousujen avaavan poliittista tilaa sekä ruohonjuuritason rakentaville demokraattisille voimille että muille valtaa havitteleville toimijoille, olivat ne sitten uusia tai vanhoja, maan sisäisiä tai ulkopuolisia. Aivan kuten muutkin poliittiset mullistukset, väkivallattomat kansannousut aiheuttavat poliittisen murroksen, jossa yhteiskunnan pelisääntöjen lisäksi tapetille nousevat usein kysymykset siitä, kenen tulisi olla vallassa ja keitä valtio ylipäänsä edustaa.

Itä-Ukrainan aseellisen konfliktin ja Krimin valtauksen taustalla on toki useita täälläkin puituja sisä- ja suurvaltapoliittisia syitä. (Euro)maidan-liikkeen ja siitä rakentuneen kuvan vaikutusta maan sisäisten jännitteiden vahvistumiseen aseellista konfliktia edeltäneinä kuukausina ei tulisi kuitenkaan täysin sivuuttaa. Toki marraskuussa 2013 Kiovan itsenäisyys-aukion ja lukuisat muut aukiot ympäri Ukrainaa vallanneet mielenosoittajat tulivat monista eri taustoista ja osallistuivat mielenosoituksiin monista eri syistä, joista tärkeimpiä olivat maan taloudellinen kehitys ja korruptio. Mitä pidemmälle tilanne eteni, sitä näkyvämmäksi äärioikeistoa edustavat ryhmät ja vastakkainasettelu kuitenkin tulivat. Tämä vieraannutti entisestään monia oppositioon epäluuloisesti suhtautuvia ja toisaalta hyödytti Venäjän propagandakoneiston pyrkimyksiä esittää protestit ultraradikaalin äärioikeiston taisteluna.

Myös Syyrian kevään 2011 väkivallaton kansannousu pysyi, monien aktivistien päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta, haavoittuvaisena etnisten ryhmien välisen epäluulon vahvistumiselle. Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hajoita ja hallitse -politiikka käytti tätä häikäilemättömästi hyväkseen. Assad maalasi (harhaanjohtavasti) kansannoususta kuvan valtaa tavoittelevien sunni-islamistien ja ulkopuolisten tahojen juonena ja käytti väkivaltaa horjuttaakseen kansanryhmien välisiä suhteita.

Egyptissä kansannousun riemu ja toiveet demokraattisesta kehityksestä muuttuivat nopeasti epätoivoksi tilanteessa, jossa toisiaan seuranneista kansannousuista ja vastaprotesteista sekä poliittisesta nollasummapelistä ainoana voittajana näyttää selvinneen maan armeija.

Aseettomien kansannousujen abc: yhtenäisyys, viestin selkeys, konkreettinen visio

Miten sitten aseettomien kansannousujen erilaisia lopputuloksia tulisi ymmärtää? Onko joitain tekijöitä, jotka auttavat selittämään kansannousujen tahattomia vaikutuksia? Ensinnäkin hallitusten ja kansainvälisten toimijoiden vastuuta tilanteiden väkivaltaistumisesta ei pidä vähätellä. Päinvastoin esimerkiksi Syyriassa ja Ukrainassa päävastuu tilanteen eskaloitumisesta on aggressiivisilla valtiotoimijoilla, jotka käyttivät aseettoman vastarinnan tuomaa poliittista murrosta väkivallan ja kaaoksen lietsomiseen omien intressiensä ajamiseksi. On kuitenkin mahdollista löytää myös muutamia muita tekijöitä, jotka muokkaavat väkivallattomasta vastarinnasta joko vastustuskykyisempää tai haavoittuvaisempaa vallankäyttäjän sorrolle ja poliittiselle manipuloinnille.

Aseettoman vastarinnan ja laajan poliittisen opposition yhtenäisyys, tai pikemminkin hajanaisuus, on tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Syyriassa vanhan opposition – eli konventionaalisten oppositiopuolueiden – heikkous, hajanaisuus ja etäisyys nuorista aktivisteista teki laajan ja varteenotettavan oppositiokoalition rakentamisesta vaikeaa alusta asti. Spontaanin kansannousun yllättämät oppositioryhmät olivat hajautuneet eri leireihin jo keväällä 2011, osittain etnisiä ja uskonnollisia rajalinjoja myötäillen. Kilpailu siitä, kuka ja ketkä edustavat Syyrian oppositiota, heikensi oppositiota ja vahvisti näkemysten radikalisoitumista. Ne vähäisetkin neuvottelut, joita hallinnon ja opposition välillä  tai edes opposition sisällä pyrittiin kevään ja kesän 2011 aikana käymään, vain lisäsivät jännitteitä, varsinkin kun osa oppositioryhmistä jäi tai jätettiin neuvotteluista ulkopuolelle. Vielä syksyllä 2011, kun Syyrian suurimmaksi oppositioryhmittymäksi noussut Syrian National Council antoi tukensa aseelliselle kapinalle, osa oppositiosta vastusti aseellista kehitystä tiukasti ja puolsi neuvotteluja eri osapuolten välillä. Tämä osa oppositiota oli kuitenkin väkivallan kierteen keskellä jo menettänyt turhautuneen ruohonjuuritason aktivistien tuen.

Viestin selkeys liittyy tiukasti yhtenäisyyteen ja organisoitumisen tärkeyteen. Minkä tahansa hallituksen ja sitä vastustavan ryhmittymän väliseen konfliktiin liittyy aina myös mediasota siitä, mitä ja ketä varten jotain halutaan.  Aseettomien kansannousujen tarvitseman laajan kannatuksen vuoksi on tärkeää, että vastarinnan tavoitteet ja viestit ovat selkeät. Esimerkiksi Syyrian ja Ukrainan väkivallattomat kansannousut kohtasivat hallitusten pyrkimyksiä mustamaalata kansannousu yhden ryhmän poliittisen vallan tavoitteluna. Ukrainassa äärioikeistoa edustavat ryhmät muodostivat vain pienen osan oppositiosta, joka vastusti entistä presidenttiä Viktor Janukovytšia, mutta mediassa huomio keskittyi näihin suhteettoman paljon. Tällainen mustamaalaaminen on odotettavissa, mutta sen onnistumiseen vaikuttaa protestoijien kyky esittää oma versionsa opposition tavoitteista ja tarpeellisuudesta kaikille kansanryhmille. Selkeät ja yhtenäiset viestit eri kansanryhmiä yhdistävien johtohahmojen suusta auttavat pitämään jo mukana olevia joukkoja koossa ja viestittävät yhtenäisyyttä ulospäin. Viestinnän selkeys korostuu erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa kuka tahansa voi rakentaa omaa kuvaansa siitä, miten ja miksi väkivallatonta vastarintaa harjoitetaan.

Viimeisenä konkreettinen visio kansannousun jälkeisen ajan varalle sekä kyky tavoitella tätä  on pohjana rakentavalle poliittiselle muutokselle. Väkivallattomat protestit voivat avata tilaa niin demokraattisille kuin epädemokraattisillekin toimijoille. Samalla ne voivat johtaa joko yhtenäisempään tai entistä jakautuneempaan yhteiskuntaan. Eri toimijoiden kapasiteetti ja strategia vaikuttavat suuresti siihen, millaiseksi kansannousujen jälkeinen järjestelmä muokkaantuu. Käytännön suunnitelma siitä, mitä mahdollisen onnistumisen (esimerkiksi hallituksen eron) jälkeen tulisi tapahtua ja miten tämä mahdollistetaan, voi lisätä väkivallattoman vastarinnan uskottavuutta ja tukea sen viestintää. Konkreettinen visio voi myös kasvattaa yhtenäisyyttä kiteyttämällä, miten eri kansanryhmät ja eriävät poliittiset intressit tullaan huomioimaan ja miten esimerkiksi tavoiteltu siirtymä edustukselliseen demokratiaan tapahtuu. Väkivallaton kansannousu mahdollisti Egyptin vuoden 2012 demokraattiset vaalit, mutta sen hedelmät poimi ensin muslimiveljeskunta ja lopulta armeija. Muslimiveljeskuntaa lukuun ottamatta vuoden 2011 kansannousun mahdollistaneet toimijat olivat vaalien alla  hajallaan ja kykenemättömiä tarjoamaan realistista vaihtoehtoa.

Samansuuntaisesti Ukrainan ruohonjuuritason protestoijien koalitio nationalististen ja  vanhojen oppositiopuolueiden kanssa oli lopulta tehokas murtamaan Janukovytšin hallinnon, mutta Ukrainan poliittinen järjestelmä ja sen ongelmat eivät vallan vaihdosta huolimatta ole merkittävästi parantuneet. Näyttääkin siltä, että väkivallattomat kansannousut ja strategisesti taitavat kansalaisaktivistit  ovat usein vahvoja muutoksen alulle panemisessa, mutta uhkaavat nopeasti jäädä vanhojen poliittisten toimijoiden ja poliittisen pelikentän jalkoihin.

Kenties ei olekaan sattumaa, että erään intialaisen aktivistin ja poliittisen johtajan mukaan väkivallattoman vastarinnan tulisi aina sisältää myös suunnitelma eheämmän järjestelmän rakentamiseksi. Gandhille aseettomassa vastarinnassa oli kyse ennen kaikkea terveemmän poliittisen järjestelmän rakentamisesta kaikille, ei vain jonkun vastustamisesta. Kuten edeltävät vuodet osoittavat, tavoitteet demokraattisemmasta tai avoimemmasta järjestelmästä ovat äärimmäisen vaikeita toteuttaa, jos aseettoman kansannousun takana olleet ryhmät ovat hajanaisia, erimielisiä ja keskittyneet pääasiassa hallituksen kaatamiseen. Vaikka aseettomat kansannousut ovat todistetusti tehokkaita sosiaalisen muutoksen voimia, tuon muutoksen suunta ei ole automaattisesti demokraattisempi ja vakaampi yhteiskunta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa