(Huomioithan, että tämä artikkeli on kahdeksan vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Kansannousujen kääntöpuoli – mitä Syyria, Ukraina ja Egypti opettavat?

Katariina Mustasilta | 17.10.2016
5418728070_15c52541bb_b

”Mubarak, sinä menet pois, minä menen kotiin”, viestitään mielenosoittajien julisteesa helmikuussa 2011 Egyptissa vain päiviä ennen presidentti Mubarakin eroa. Kuva: Ramy Raoof / Flickr

Vuosi 2016 mielletään jo nyt poikkeuksellisen synkkänä, aseellisten konfliktien, pakolaisten hädän ja vastakkainasettelun värittämänä vuotena. Sitä vasten vuosi 2011 – tai ainakin sen alkupuolisko – muistuu mieleen toiveikkaampana, demokratiaa vaativien aseettomien kansannousujen tähdittämänä. Kuvat Tahririn aukiosta ja kertomukset mielenosoittajista, jotka jopa turvallisuutensa uhalla vaativat autoritaaristen järjestelmien loppua, herättävät monissa ansaittua ihailua. Miljoonat egyptiläiset ja tätä ennen tunisialaiset liittyivät siihen aseettomien kansannousujen joukkoon, joka oli viime vuosikymmenten aikana kaatanut autoritaarisia ja korruptoituneita hallintoja sekä johtanut itsenäistymispyrkimyksiä merkittävästi tehokkaammin kuin vastaavat aseelliset kamppailut. Väkivallaton vastarinta on mullistanut poliittisia järjestelmiä eri puolilla maailmaa ja tuonut alas Filippiinien Marcosin ja Serbian Miloševićin kaltaisia hallitsijoita jo kauan ennen niin sanottua arabikevättä.

Vuoden 2011 kansannousut Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa herättävät kuitenkin myös toisenlaisia muistoja. Demokratiaa ja parempaa hallintoa korostavista tavoitteistaan huolimatta osa näistä ja muista väkivallattomina alkaneista kansannousuista on eskaloitunut tuhoisiksi aseellisiksi konflikteiksi tai avannut tietä epädemokraattisten toimijoiden nousulle.  Vaikka aseettomista kansannousuista välittyy yleensä yhtenäistä mielikuva, osa niistä on herättänyt pelkoa ja jännitteitä eri kansanryhmien välillä. Tässä tekstissä pureudutaan väkivallattoman vastarinnan haasteisiin ja siihen, miksi meidän tulisi suhtautua varauksellisemmin sen positiiviseen muutosvoimaan. Väkivallattomasta vastarinnasta on mahdollista luoda yhä parempi, rakentavampi voima epäoikeudenmukaisuutta ja huonoa hallintoa vastaan, kun ilmiön kääntöpuoli tunnistetaan.

Poliittisesta jujutsusta Mubarakin ja Miloševićin kaatumiseen

Väkivallattomassa tai aseettomassa vastarinnassa (englanniksi nonviolent resistance) on kyse aktiivisesta, poliittisen järjestelmän muutokseen tähtäävästä toiminnasta. Se erottuu poliittisena toimintana sekä aseellisesta konfliktista että konventionaalisen poliittisen vaikuttamisen piiristä. Protestiliikkeitä ja aseettomia kansannousuja vuosikymmeniä tutkineen Gene Sharpin mukaan väkivallattoman vastarinnan tehokkuus perustuu vallan tukipilarien, kuten markkinoiden, työvoiman, turvallisuusjoukkojen ja lopulta massojen yhteistyöhalukkuuden murentamiseen ja sitä kautta vallankäyttäjän heikentämiseen.

Aseettomien kansannousujen logiikka on yksinkertaistettuna seuraava: kun väkivallaton vastarinta saa tarpeeksi suuren määrän ihmisiä taakseen, se voi painostaa hallitusta myönnytyksiin asettamalla sen vallankäytön kyseenalaiseksi ja tekemällä sen jokapäiväisestä toiminnasta vaikeaa. Tässä tilanteessa vallankäyttäjän vaihtoehtona on usein joko myönnytysten tekeminen tai väkivallattoman liikkeen nujertaminen voimalla. Jälkimmäinen vaihtoehto toimii kuitenkin usein itse vallassa olevaa vastaan, sillä se karkottaa yhä lisää kannattajia ja kasvattaa väkivallattoman vastarinnan suosiota. Ilmiötä kutsutaan poliittiseksi jujutsuksi: väkivallan käyttö aseetonta vastarintaa kohtaan lyökin väkivallan käyttäjää vastaan. Tilanne muuttuu suotuisaksi aseettomalle kansannousulle erityisesti silloin, kun maan turvallisuusjoukot kieltäytyvät käyttämästä voimaa protestoijia vastaan ja loikkaavat näiden piiriin.

Monet esimerkit väkivallattomista kansannousuista tukevat logiikan yleistä toimivuutta. Egyptissä ja Tunisiassa vuosikymmeniä kestäneet diktatuurit kaatuivat alkuvuonna 2011 muutamien viikkojen sisällä väkivallattomien kansannousujen alkamisesta. Molemmissa maissa merkittävässä roolissa hallitsijan syrjäyttämisessä oli turvallisuusjoukkojen asteittainen kääntyminen entisiä isäntiään kohtaan.

Toisenlainen esimerkki tulee Serbiasta, jossa Miloševićin vallasta luopumiseen vaikutti merkittävästi Otpor-niminen väkivallaton kansanliike. Otpor ulotti aseettoman vastarinnan laajalle niin maantieteellisesti kuin keinovalikoimaltaan, käyttäen esimerkiksi huumoria ja näyttävää symboliikkaa hyväkseen. Se myös onnistui keskittämään huomiota Miloševićin voimapolitiikan uhreihin ja herättämään yhä suurempaa tietoisuutta muutoksen tarpeesta. Tällä tavoin se pystyi sitä vastaan harjoitetusta sorrosta huolimatta jatkamaan väkivallatonta vastarintaa ja kääntämään yleistä ilmapiiriä yhä epäsuosiollisemmaksi hallintoa kohtaan. Väkivallattomassa konfliktissa erityisen tärkeää onkin paitsi suurten ihmisjoukkojen liikkeelle saanti myös kyky jatkaa protestia silloinkin, jos ja kun vastustaja sortuu käyttämään väkivaltaa. Milošević luopui lopulta vallasta lokakuussa 2000 opposition ja väkivallattoman vastarinnan paineen alaisena, mikä vapautti tietä demokraattiselle kehitykselle Serbiassa.

Väkivallattomat kansannousut voivat hajauttaa ja hajottaa

Väkivallattomat kansannousut eivät kuitenkaan automaattisesti rakenna demokraattista tai yhteiskunnallista eheyttä. Kenties äärimmäinen esimerkki tulee Thaimaasta, jossa väkivallattomista kansannousuista on tullut poliittisten ryhmittymien, niin sanottujen kelta- ja punapaitojen, valtataistelun väline. Viimeksi loppuvuonna 2013 protestien ja vastaprotestien sarjan aloittivat keltapaidat, joiden tavoitteena oli syöstä demokraattisesti valittu hallitus vallasta, jäädyttää edustuksellinen demokratia ja asettaa maahan tämän sijasta ennalta valittu ”People’s Council”. Joitakin kuukausia kestäneet protestit Yingluck Shinawatran hallitusta vastaan sekä näiden kirvoittamat vastamielenosoitukset johtivat lopulta armeijan väliintuloon ja demokraattisesti valitun hallituksen kaatumiseen. Vaikka korruption kurjistamassa maassa väkivallattoman vastarinnan motivaatio on helppo ymmärtää, sen lähihistoria Thaimaassa on kaukana mielikuvasta, jossa ruohonjuuritasolta kumpuava protesti rakentaa avoimempaa yhteiskuntaa.

Muitakaan esimerkkejä väkivallattomien kansannousujen hajauttavasta tai eskaloivasta potentiaalista ei tarvitse kaukaa hakea. Syyrian, Egyptin ja Ukrainan viimeaikaiset tapahtumat osoittavat väkivallattomien kansannousujen avaavan poliittista tilaa sekä ruohonjuuritason rakentaville demokraattisille voimille että muille valtaa havitteleville toimijoille, olivat ne sitten uusia tai vanhoja, maan sisäisiä tai ulkopuolisia. Aivan kuten muutkin poliittiset mullistukset, väkivallattomat kansannousut aiheuttavat poliittisen murroksen, jossa yhteiskunnan pelisääntöjen lisäksi tapetille nousevat usein kysymykset siitä, kenen tulisi olla vallassa ja keitä valtio ylipäänsä edustaa.

Itä-Ukrainan aseellisen konfliktin ja Krimin valtauksen taustalla on toki useita täälläkin puituja sisä- ja suurvaltapoliittisia syitä. (Euro)maidan-liikkeen ja siitä rakentuneen kuvan vaikutusta maan sisäisten jännitteiden vahvistumiseen aseellista konfliktia edeltäneinä kuukausina ei tulisi kuitenkaan täysin sivuuttaa. Toki marraskuussa 2013 Kiovan itsenäisyys-aukion ja lukuisat muut aukiot ympäri Ukrainaa vallanneet mielenosoittajat tulivat monista eri taustoista ja osallistuivat mielenosoituksiin monista eri syistä, joista tärkeimpiä olivat maan taloudellinen kehitys ja korruptio. Mitä pidemmälle tilanne eteni, sitä näkyvämmäksi äärioikeistoa edustavat ryhmät ja vastakkainasettelu kuitenkin tulivat. Tämä vieraannutti entisestään monia oppositioon epäluuloisesti suhtautuvia ja toisaalta hyödytti Venäjän propagandakoneiston pyrkimyksiä esittää protestit ultraradikaalin äärioikeiston taisteluna.

Myös Syyrian kevään 2011 väkivallaton kansannousu pysyi, monien aktivistien päinvastaisista pyrkimyksistä huolimatta, haavoittuvaisena etnisten ryhmien välisen epäluulon vahvistumiselle. Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hajoita ja hallitse -politiikka käytti tätä häikäilemättömästi hyväkseen. Assad maalasi (harhaanjohtavasti) kansannoususta kuvan valtaa tavoittelevien sunni-islamistien ja ulkopuolisten tahojen juonena ja käytti väkivaltaa horjuttaakseen kansanryhmien välisiä suhteita.

Egyptissä kansannousun riemu ja toiveet demokraattisesta kehityksestä muuttuivat nopeasti epätoivoksi tilanteessa, jossa toisiaan seuranneista kansannousuista ja vastaprotesteista sekä poliittisesta nollasummapelistä ainoana voittajana näyttää selvinneen maan armeija.

Aseettomien kansannousujen abc: yhtenäisyys, viestin selkeys, konkreettinen visio

Miten sitten aseettomien kansannousujen erilaisia lopputuloksia tulisi ymmärtää? Onko joitain tekijöitä, jotka auttavat selittämään kansannousujen tahattomia vaikutuksia? Ensinnäkin hallitusten ja kansainvälisten toimijoiden vastuuta tilanteiden väkivaltaistumisesta ei pidä vähätellä. Päinvastoin esimerkiksi Syyriassa ja Ukrainassa päävastuu tilanteen eskaloitumisesta on aggressiivisilla valtiotoimijoilla, jotka käyttivät aseettoman vastarinnan tuomaa poliittista murrosta väkivallan ja kaaoksen lietsomiseen omien intressiensä ajamiseksi. On kuitenkin mahdollista löytää myös muutamia muita tekijöitä, jotka muokkaavat väkivallattomasta vastarinnasta joko vastustuskykyisempää tai haavoittuvaisempaa vallankäyttäjän sorrolle ja poliittiselle manipuloinnille.

Aseettoman vastarinnan ja laajan poliittisen opposition yhtenäisyys, tai pikemminkin hajanaisuus, on tärkeässä roolissa. Esimerkiksi Syyriassa vanhan opposition – eli konventionaalisten oppositiopuolueiden – heikkous, hajanaisuus ja etäisyys nuorista aktivisteista teki laajan ja varteenotettavan oppositiokoalition rakentamisesta vaikeaa alusta asti. Spontaanin kansannousun yllättämät oppositioryhmät olivat hajautuneet eri leireihin jo keväällä 2011, osittain etnisiä ja uskonnollisia rajalinjoja myötäillen. Kilpailu siitä, kuka ja ketkä edustavat Syyrian oppositiota, heikensi oppositiota ja vahvisti näkemysten radikalisoitumista. Ne vähäisetkin neuvottelut, joita hallinnon ja opposition välillä  tai edes opposition sisällä pyrittiin kevään ja kesän 2011 aikana käymään, vain lisäsivät jännitteitä, varsinkin kun osa oppositioryhmistä jäi tai jätettiin neuvotteluista ulkopuolelle. Vielä syksyllä 2011, kun Syyrian suurimmaksi oppositioryhmittymäksi noussut Syrian National Council antoi tukensa aseelliselle kapinalle, osa oppositiosta vastusti aseellista kehitystä tiukasti ja puolsi neuvotteluja eri osapuolten välillä. Tämä osa oppositiota oli kuitenkin väkivallan kierteen keskellä jo menettänyt turhautuneen ruohonjuuritason aktivistien tuen.

Viestin selkeys liittyy tiukasti yhtenäisyyteen ja organisoitumisen tärkeyteen. Minkä tahansa hallituksen ja sitä vastustavan ryhmittymän väliseen konfliktiin liittyy aina myös mediasota siitä, mitä ja ketä varten jotain halutaan.  Aseettomien kansannousujen tarvitseman laajan kannatuksen vuoksi on tärkeää, että vastarinnan tavoitteet ja viestit ovat selkeät. Esimerkiksi Syyrian ja Ukrainan väkivallattomat kansannousut kohtasivat hallitusten pyrkimyksiä mustamaalata kansannousu yhden ryhmän poliittisen vallan tavoitteluna. Ukrainassa äärioikeistoa edustavat ryhmät muodostivat vain pienen osan oppositiosta, joka vastusti entistä presidenttiä Viktor Janukovytšia, mutta mediassa huomio keskittyi näihin suhteettoman paljon. Tällainen mustamaalaaminen on odotettavissa, mutta sen onnistumiseen vaikuttaa protestoijien kyky esittää oma versionsa opposition tavoitteista ja tarpeellisuudesta kaikille kansanryhmille. Selkeät ja yhtenäiset viestit eri kansanryhmiä yhdistävien johtohahmojen suusta auttavat pitämään jo mukana olevia joukkoja koossa ja viestittävät yhtenäisyyttä ulospäin. Viestinnän selkeys korostuu erityisesti sosiaalisessa mediassa, jossa kuka tahansa voi rakentaa omaa kuvaansa siitä, miten ja miksi väkivallatonta vastarintaa harjoitetaan.

Viimeisenä konkreettinen visio kansannousun jälkeisen ajan varalle sekä kyky tavoitella tätä  on pohjana rakentavalle poliittiselle muutokselle. Väkivallattomat protestit voivat avata tilaa niin demokraattisille kuin epädemokraattisillekin toimijoille. Samalla ne voivat johtaa joko yhtenäisempään tai entistä jakautuneempaan yhteiskuntaan. Eri toimijoiden kapasiteetti ja strategia vaikuttavat suuresti siihen, millaiseksi kansannousujen jälkeinen järjestelmä muokkaantuu. Käytännön suunnitelma siitä, mitä mahdollisen onnistumisen (esimerkiksi hallituksen eron) jälkeen tulisi tapahtua ja miten tämä mahdollistetaan, voi lisätä väkivallattoman vastarinnan uskottavuutta ja tukea sen viestintää. Konkreettinen visio voi myös kasvattaa yhtenäisyyttä kiteyttämällä, miten eri kansanryhmät ja eriävät poliittiset intressit tullaan huomioimaan ja miten esimerkiksi tavoiteltu siirtymä edustukselliseen demokratiaan tapahtuu. Väkivallaton kansannousu mahdollisti Egyptin vuoden 2012 demokraattiset vaalit, mutta sen hedelmät poimi ensin muslimiveljeskunta ja lopulta armeija. Muslimiveljeskuntaa lukuun ottamatta vuoden 2011 kansannousun mahdollistaneet toimijat olivat vaalien alla  hajallaan ja kykenemättömiä tarjoamaan realistista vaihtoehtoa.

Samansuuntaisesti Ukrainan ruohonjuuritason protestoijien koalitio nationalististen ja  vanhojen oppositiopuolueiden kanssa oli lopulta tehokas murtamaan Janukovytšin hallinnon, mutta Ukrainan poliittinen järjestelmä ja sen ongelmat eivät vallan vaihdosta huolimatta ole merkittävästi parantuneet. Näyttääkin siltä, että väkivallattomat kansannousut ja strategisesti taitavat kansalaisaktivistit  ovat usein vahvoja muutoksen alulle panemisessa, mutta uhkaavat nopeasti jäädä vanhojen poliittisten toimijoiden ja poliittisen pelikentän jalkoihin.

Kenties ei olekaan sattumaa, että erään intialaisen aktivistin ja poliittisen johtajan mukaan väkivallattoman vastarinnan tulisi aina sisältää myös suunnitelma eheämmän järjestelmän rakentamiseksi. Gandhille aseettomassa vastarinnassa oli kyse ennen kaikkea terveemmän poliittisen järjestelmän rakentamisesta kaikille, ei vain jonkun vastustamisesta. Kuten edeltävät vuodet osoittavat, tavoitteet demokraattisemmasta tai avoimemmasta järjestelmästä ovat äärimmäisen vaikeita toteuttaa, jos aseettoman kansannousun takana olleet ryhmät ovat hajanaisia, erimielisiä ja keskittyneet pääasiassa hallituksen kaatamiseen. Vaikka aseettomat kansannousut ovat todistetusti tehokkaita sosiaalisen muutoksen voimia, tuon muutoksen suunta ei ole automaattisesti demokraattisempi ja vakaampi yhteiskunta.


Kommentit

Kiitoksia komskastasi. Siihen ei minulla tässä nyt mitään, mutta sen sijaan avaan hiukan tuota ensimmäistä huomiotani, jotta se ei jää liian hermeettiseksi tai tule tulkituksi höttöiseksi sekularismi-kritiikiksi. Tätä siis:"Arabikansanousut osoittavat myös, että länsimaisilta tutkijoilta ja asiantuntijoilta puuttuu tarpeellinen Lähi-Idän ja Orientin kansojen, uskontojen ja kulttuurien tuntemus. Erityisen voimakkaana tämä ”puutostila” vaikuttaa olevan täällä jälki-protestanttisessa, sekulaarissa Suomessa." Käytän hyväkseni ajankohtaisia esimerkkejä kotimaisen politiikan foorumeilta. Ensin kuitenkin pieni alustus, jonka olenkin jo täällä erään toisen erinomaisen jutun yhteydessä esittänyt. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että islaminuskoiset maahanmuuttajat ja pakolaiset ajan saatossa vain maallistuvat eli luopuvat uskostaan. Tai olemme olleet haluttomia seuraamaan millaisia painotuksia ja ajatuksia lukuisten eurooppalaisten muslimiyhteisöiden keskuudessa vallitsee, koska olemme mieltäneet uskon yksityisasiaksi, jolla ei ole tai saa olla mitään erityistä roolia ihmisten arjessa. Ex-ulkoministerimme, veteraanipoliitikko Erkki Tuomiojan Rami Adhamin äärimmäisen kyseenalaisia jihadisti/islamistisia yhteyksiä koskeva kannanotto:"Minulla ei ole koskaan ollut sen enempää pätevyyttä kuin kiinnostusta puuttua uskonryhmien välisiin teologisiin kiistoihin" on tästä attitudesta merkittävin ja tuorein esimerkki. Uskonnolla on kuitenkin vahva ja syvä merkitys islamialsille. Tätä ei mielestäni täällä pohjoisessa ymmärretä täysin, koska katsomme sekularismimme toimivan niin hyvin.(1) Toinen selittävä tekijä on mielestäni siinä, että meillä ei ole suuria ja yhteiskunnallisesti merkittäviä katolisia, ortodoksia tai orientaalisia (koptit, syyrialaiset, armenialaisten, etiopialaiset, eräät intialaiset ja assyyrilaiset) kirkkoja. Ortodoksisen kirkko Suomessa on toki kansankirkko, mutta se on perinteisesti pysytellyt sivussa eettisten keskusteluiden yhteydessä ja pitänyt enemmän esillä liturgista kuin opillista puoltaan. Islamilla on ja tulee jatkossa Euroopan islaminuskoisille kansalaisille kuin pakolaisille ja maahanmuuttajille syvempi merkitys kuin sekularisoitunut keskiverto-eurooppalainen ja erityisesti pohjoismainen liberaali-reformististi luterilainen tai uskonnoton ihminen pystyy käsittämään. Sanomani ei suinkaan tarkoita, että he lähtökohtaisesti olisivat turvallisuusuhka. Tai että he haluaisivat muuttaa yhteiskuntaamme uskonnollisemmaksi. Tähän maltillisilla ja uskoonsa tasapainoisesti juurtuneilla muslimeillla on kutakuinkin yhtä paljon kiinnostusta kuin katoliseen, ortodoksiseen ja orientaalisiin kirkkoihin kuuluvilla kansalaisilla. Sitten islamismista Itä-Eurooppaan. Törmäsin hiljattain Uudessa Suomessa kahden nuoremman ja yhden vanhemman demarin Puola abortti -keskusteluun. Tällaisia kommentteja esitettiin: "Timo Soini on julkisesti ilmaissut vastustavansa aborttia eikä ole puolueessaan yksin. Kyseisestä puol..." "On tämä kyllä kummallista retoriikkaa oikeistopopulisteilta. Mihin tässä naisten oikeuksien rajoittamiseen islamisteja tarvitaan, kun nämä kristilliskansalliset tekevät sen itse: Soini varmaan hihkuu abortinvastustajana riemusta kun Puolassa kriminalisoidaan aborttia." "Niin, eihän täällä mitää jihadisteja tosiaan tarvita, oppejaan levittämään, sillä meillä on omat jihadistimme, populistinen äärioikeisto, joka ei tunne sympatiaa eurooppalaisiin arvoihin, vaan haluaa muuttaa Euroopan äärioikeiston pikku kalifaateiksi. Hyvä että täällä sentään järkevä enemmistö vielä pääsee äneen, sitten kun kaliffaatit ottaa vallan, kuten entisissaä itäblokin maissa on jo käynyt, puheoikeus varmaan perutaan." Pyrkimys esittää eurooppalainen äärioikeistolaisuus tai perussuomalaisuus Isiksen ja Al-Qaidan kaltaisten salafi-jihadististen järjestöjen kotoperäisinä ilmentyminä, on mielestäni harhaanjohtavaa yhteiskunnallisen keskustelun kannalta. Isiksen ja Al-Qaidan edustama salafi-jihadismi on tuoreempi ja vaikeammin torjuttavissa kuin äärioikeistolaisuus. Islamilaiset terrorijärjestöt on äärioikeistolaisiakin universaalimpia toimijoita sekä verkostojensa että rahoituksensa puolesta. Ne ovat myös toimintatapojensa puolesta häikäilemättömämpiä ja arvaamattomampia. Islamistisen terrorismin torjuminen vaatii yhteiskunnalta huomattavasti enemmän sekä taloudellisia että logistis-sotilaallisia resursseja, arabiankielen, islamilaisen uskonnon ja kulttuurin syvällisestä tuntemisesta puhumattakaan. Ja se olennaisin; Euroopan vanhemmat islamilaiset yhteisöt, kuten suomen tataarit ja myöhemmin länteen juurtuneet, maltillisemmat islaminuskoiset maahanmuuttaja - ja pakolaisyhteisöt suhtautuvat aborttiin, tasa-arvoiseen avioliittoon, eutanasiaan ja moniin muihin eettisiin kysymyksiin vähintäänkin yhtä kielteisesti tai "oikeistopopulisesti" kuin Euroopan konservatiivis-reformistiset luterilaiset, katoliset ja ortodoksit. He ovat lähtökohtaisesti myös aivan yhtä "patriarkaalisia" kuin klassisempaa kristinuskoa edustavat eurooppalaiset. Kyseessä olevien demarien, jonka kaltaisia löytyy toki nykyään lähestulkoon kaikista puolueistamme, edustamä naivi liberalismi ja sekularismi (Vai oliko tässä jälleen pyrkimys esittää Puola ja Itä-Eurooppa "putinismin" saastuttamina!?) ei mielestäni palvele realistisella ja tasapainoisella tavalla islamilaista terrorismia tai toimivaa monikulttuurisuutta koskevaa suomalaista keskustelua. Yhteiskunnan olisi omaksuttava aktiivisempi tai positiivisempi sekularistinen lähestymistapa kansalaistensa, maahanmuuttajien ja pakolaisten keskuudessa. Seurattava mitä moskeijoissa, kirkoissa ja synagoogissa tapahtuu; millaiset aiheet ja huolet ovat esillä? Millaisia vieraita kutsutaan puhumaan? Millaisissa opinahjoissa uskonyhteisöjen johtajia koulutetaan? Poliitikkojen, yhteiskunnallisten keskustelijoiden ja toimittajien olisi syytä tutusta islamin, kristinuskon eri muotoihin, keskinäisiin suhteisiin ja mahdollisiin kipukohtiin. Tuomiojan edustama sekularismi tai hänen asennoitumisensa uskontoihin on mielestäni sangen ”suomettunutta” tai jopa anti-globaalia. --- 1)Shadi Hamid on kirjoittanut aiheesta tai siis liberalismin, sekularismin, demokratian ja (sunni)islamin nykytilasta ja tulevaisuudesta sangen mielenkiintoisen kirjan; Islamic Exceptionalism – How The Struggle Over Islam Is Reshaping The World.(2016). Hamidin kirja resonoi myönteisesti sellaisten kirjastooni kuuluvien teosten kuin: Liberalism Without Democracy – Nationhood and Citizenship in Egypt, 1922-1936 (Abdeslam M. Maghraoui) ja The Secular Ideology – An Impotent Remedy For India´s Communal Problem (Paulos Mar Greogrios) kanssa.


Nostat esiin tärkeitä asiakohtia aseettomiin protestiliikkeisiin ja kansannousuihin liittyen. Kansainvälisen huomion vaikutuksesta aseettomien kansannousujen menestykseen (siis sen suuntaan) ei ole konsensusta tutkimuksen piirissä, mutta sen vaikutuksesta ylipäänsä on. Kuten viittaat, jotkut protestiliikkeet herättävät enemmän mediahuomiota niin meillä kuin muuallakin ja tämä taas voi vaikuttaa suuresti itse liikkeen ja sen vastapuolen dynamiikkoihin (puhumattakaan kansainvälisen yhteisön ja sen jäsenten omista toimista). Epäsuhtainen mediahuomio ei toki ole pelkästään aseettomien kansannousujen ongelma: monet aseelliset konfliktit (esim. Etelä-Sudan) tai muut poliittiset prosessit keräävät suhteettoman vähän yleistä huomiota. Huomion määrä ei tietysti ole myöskään stabiili eri alueiden ja maiden välillä, vaan geopolitiikka, kulttuuri ja muut seikat vaikuttavat huomiomme kiinnittymiseen. Toinen huomionarvoinen elementti on vastapuolen - siis yleensä hallituksen - käyttämät keinot kansannousun nujertamiseen. Viittaan tekstissäni aseelliseen sortoon (mainitsemasi Bahrain). Toisaalta hallituksilla on käytössään myös muita keinoja, kuten taitavasti ajoitetut kompensaatiot yms., joita esimerkiksi Saudi-Arabia käytti heti ns. arabikevään alettua vastaavan poliittisen mullistuksen välttämiseksi omalla tontillaan. Kolmanneksi, minkä tahansa poliittisen prosessin (varsinkin yhtäkkisen) analysointi jättää aina jotain ulkopuolelleen ja voi pahimmillaan muodostaa hyvin yksipuolisenkin kuvan tilanteesta. Tekstini tarkoituksena olikin herätellä ajattelemaan aseettomia kansannousuja kenties hieman laajemmin poliittisina konflikteina, joiden sisälle mahtuu usein muutakin kuin yhtenäisen kansan nouseminen sortavaa valtaa vastaan.


Arabikansanousut osoittavat myös, että länsimaisilta tutkijoilta ja asiantuntijoilta puuttuu tarpeellinen Lähi-Idän ja Orientin kansojen, uskontojen ja kulttuurien tuntemus. Erityisen voimakkaana tämä "puutostila" vaikuttaa olevan täällä jälki-protestanttisessa, sekulaarissa Suomessa. Täällä arabikansannousut nähtiin lähes paralleellisina länsimaisille kansanousuille. Innostus ja toiveikkuus siitä, että arabit ja islamilaiset maat omaksuvan vihdoin länsimaiset arvot ja demokratian sellaisenaan kuin ne meillä toteutuvat, hämärsi monen suomalaisen asiantuntijan ja kommentaattorin horisontin. Vaadittiin sotilaallisia interventiota ja aseellista tuen antamista kansannousijoille, ymmärtämättä kuinka huonosti organisoituja tai aseelliseen vastarintaan valmiita nuoret olivat. Saman innostuksen vallassa unohdettiin tiedusteluviranomaisten ja monien pitkänlinjan analyytikkojen huomiot siitä millaisia aseelliseen vastanrintaan valmiita ryhmiä esim. Libyassa, Syyriassa ja niiden lähialueilla oli. Syyrian tapauksessa tilannetta pahensi entisestään liittolaistemme ja ystäviemme Turkin, Saudi-Arabian ja Qatarin uskonnollisesti motivoituneet intressit, joita ei osattu lukea oikein tai ajoissa. Kyseisten maiden aseellinen ja taloudellinen tuki sunni - salafi -islamisteille muutti sisällisodan luonteen sektaarisemmaksi, jonka takia mm. kristityt ja druusit alkoivat tukeutumaan tiukemmin Syyrian hallintoon. Toinen asia minkä arabikansannousut opettivat on siinä, mitä ne jättivät varjoonsa. Nimittäin, Bahrainin kansanousun verisen kukistamisen ja Jemenin. Suomessa näistä "varjossa" olevista tapahtumista näyttää puhuneen vain irakilaissyntyinen tutkija Hussein al-Taee. Muiden suomalaisten tutkijoiden, analyytikkojen ja poliitikkojen huomion ovat pääasiassa kiinnittäneet vain alueet tai konfliktit, joissa on Venäjän on jollain tapaa osallisena tai näkyvästi mukana. Tämä "venäläinen ulottuvuus" on tavallaan ymmrrettävää mm. Venäjän suorittaman Krimin laittoman anneksoimisen ja sen Itä-Ukrainan separatisteille osoittaman aseellisen tuen ja tietysti MH17:n takia. Siitä etteivätkö edellämainitut asiat olisi Putinin Venäjän aikaansaannoksia, ei liene kenelläkään selväjärkisellä ihmisellä epäilystä. Myös historiamme ”suuren ja mahtavan” itäisen naapurimme vieressä on pääasiassa ollut kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Tämä ei kuitenkaan mielestäni saisi tarkoittaa sitä, että emme sisällyttäisi analyyseihimme myös Turkin, Saudi-Arabian ja Qatarin motiivien ja toiminnan vaikutuksien arvioimista. Suomessa nousi syystä kohu ja ärtymys Venäjän Itä-Aleppon pommitusten takia; kykypuolueeseen kuuluvat tai sitä lähellä olevat aktiivit, nuorisopoliitikot ja erilaiset asiantuntijat ihmettelivät vasemmiston ja rauhanpuolustajien hiljaisuutta ja kysyivät miksi he eivät ole kaduilla marssimassa. (Otaksuvasti heille itselleen marssiminen on liian rahvaanomaista, sosialistista tms.). Twiittailtiin näyttävästi: ovatko venäläisten aseet niitä rauhan aseita vai siksikö ette ole kaduilla kun ilkeä Nato ei ole pommittamassa? Lopulta kuitenkin vasemmisto tuomitsi, rauhanpuolustajamme ja valtioneuvostommekin antoi julkilausuman pommituksia vastaan. Hyvä näin. Kun Yhdysvaltojen, Englannin ja Ranskan aseistama ja logistisesti tukema Saudi-Arabia -jonka johtaman antihuthilainen kamppanja Jemenissä muistuttaa enenevässä määrin "Itä-Aleppoa"- iski jemeniläisiin hautajaisiin ja 140. siviiliä kuoli. Samaiset vaatijat, mutta myös vasemmistolaiset ja suomalaiset rauhanpuolustajat olivat pitkälti hiljaa. Ketään ei vaadittu marssimaan, ei vastaavanlaisia tuomitsemisia ja julkilausumia. Joku pieni linkkaus uutiseen siellä täällä, muutoin aiheena oli Trump, Venäjä tai jotain siltä väliltä. Pitäisikö tästä sitten kyynisesti päätellä, että huomiomme kyllä kiinnistyisi Jemeniin jos vain saudit saisivat jollain ihmeellisellä tavalla ulkoistettua pommituksensa Venäjälle. Sitten voisimme turvallisin mielin olla yhdessä tuomitsemassa ja marssimassa? Toivottavasti ei. Pystymme kai parempaan. Kootusti, lännen yksipuolinen kansanousujen analysoiminen ja passiivisuus Turkin, Saudi-Arabian ja Qatarin Assadin syrjäyttämistä koskevan projektin äärellä on entisestään vahvistanut Teheranin kovan linja siiajohtajien ja Putinin asemaa. Ja samalla heinkentänyt uskottavuuttamme Lähi-idän ja Orientin siiojen, alaviittien, druusien, kristittyjen, jesidien, kurdien, mutta myös ei-wahhabi-salafisti sunnien- keskuudessa.


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.