Muutama päivä sitten postiluukustani kolahti kirje itse Unkarin pääministeriltä Viktor Orbánilta. Kirje alkoi seuraavin sanoin: ”Arvoisa kansalaistoverini! Kirjoitan teille siksi, koska lokakuun 2. päivä äänestämme kohtalokkaasta kysymyksestä. Kansanäänestyksessä on kyse siitä, ettei kukaan voisi päättää meidän ylitsemme siitä, kenen kanssa haluamme elää, ja kenen kanssa emme.”

Mikä saa pääministerin lähettämään kiertokirjeitä Unkarin kansalaisille ja mistä kansanäänestyksessä on oikeastaan kyse? Tämä kirjoitus käsittelee lokakuisen EU:n laajuisia pakolaiskiintiöitä kyseenalaistavan kansanäänestyksen syitä ja painoarvoa sekä pohtii, mitä se kertoo Unkarin nykytilasta.

Orbán, kulttuurillisen ja etnisen yhtenäisyyden puoltaja

Runsas vuosi sitten Budapestissa elettiin sekavia aikoja, kun ennennäkemätön pakolaisten paljous täytti katukuvan, erityisesti rautatieasemat. Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta Turkin ja Kreikan kautta Eurooppaan saapuneet pakolaiset toivoivat ylittävänsä Unkarin rekisteröitymättä matkalla länsi- ja pohjoiseurooppalaisiin kohdemaihinsa. Osin pakolaisten suuren määrän ja osin EU:n improvisoitujen säännösten takia Budapestissa syntyi pattitilanne, jossa kukaan ei näyttänyt tietävän, miten tulisi toimia. Tilanne sai niin pakolaisten, viranomaisten kuin paikallistenkin hermot kireälle. Unkari ei ole aiemmin ottanut suuria määriä pakolaisia konfliktialueilta, joten tilanne oli monella tapaa ensimmäinen laatuaan. Suurin osa unkarilaisista koki monikulttuurisuutta ensimmäistä kertaa omalla alueellaan, sillä kylmän sodan aikana maa tottui olemaan eristyksissä muulta maailmalta, eikä maa ole kylmän sodan päätyttyäkään ollut turvapaikanhakijoiden kohdemaa. Tämä monikulttuurisuuden tuntemattomuus voi selittää osaltaan sitä suurta vastareaktiota, jonka pakolaiset Unkarissa ovat saaneet.

Orbánin hallitus päätti profiloitua hallituksena, joka vastustaa monikulttuurisuutta. Tilaisuus tuli hyvään käyttöön, sillä hallituksen kannatuslukemat alkoivat laskea noin 40 prosentin kannatuslukemista noin 20 prosenttiin korruptiosyytösten saadessa palstatilaa. Hallitus muodosti kovan linjan, jonka mukaan Unkari on etnisesti ja uskonnollisesti homogeeninen, eikä kenenkään paremman elintason perässä tulevan ulkomaalaisen tulisi sekoittaa unkarilaisen kulttuurin ja talouden pakkaa. Hallitus rakennutti aitoja Unkarin etelärajoille minimoidakseen laittomasti maahan saapuvien määrää.  Visegrád-valtiot (Tsekki, Puola, Unkari ja Slovakia) huomasivatkin jakavansa pakolaisia vastustavan agendansa, ja päättivät muodostaa yhteisen, kriittisen äänen Euroopan unionissa, Orbánin toimiessa äänekkäimpänä kriitikkona. Tässä kohdin on kuitenkin syytä huomauttaa, että lainmukaiset rajanylityspisteet olivat koko ajan auki. Niistä pääsi läpi vain papereilla sekä antamalla sormenjälkensä Dublin III-asetuksen mukaan. Tämä taas ei ollut Itävaltaan, Saksaan tai pidemmälle länteen pyrkivien pakolaisten suunnitelmien mukaista. Ne taas, joilla ei ollut näyttää papereita, joutuivat lopettamaan matkansa Unkarin etelärajoille. Hallitus korosti vain panevansa toimeen EU:n lainsäädäntöä, mutta paradoksaalisesti se myös niitti kovalla retoriikallaan kunniaa Unkarin suojelemisesta vieraalta ainekselta.

Mikä on äänestyksen panos?

Hallituksen politiikka toimi, ja tulos oli äkillinen kasvu suosiossa. Pakolaisuus vaikutti siis kannattavalta julkiselta puheenaiheelta. Unkarin hallitus päättikin järjestää kansanäänestyksen EU:n jäsenmailleen määräämistä pakolaiskiintiöistä. Idea oli konsultoida kansaa siitä, haluavatko he saada Brysselin määräämänä ja Unkarin suvereniteettia loukkaavana säädöksenä alueelleen laittomia maahanmuuttajia vai ei. Kuten Orbán kirjeessään kirjoittaa: ”Bryssel toi päätöksen, jonka mukaan se voi  jakaa laittomat maahanmuuttajat jäsenmaidensa kesken. Se haluaa maksattaa virheellisen politiikkansa hinnan meillä. Jos tämä toteutuu, meillä ei ole enää sanottavamme siihen, ketkä asutetaan Karpaattien altaaseen.”

Edellisestä otteesta käy hyvin ilmi Orbánin retoriikka. Bryssel ei halua vain pakottaa Unkaria omiin päätöksiinsä, vaan se myös paikkailee omia erehdyksiään Unkarin kustannuksella. Orbán onkin toistuvasti esittänyt itsensä pienen, tavallisen unkarilaisen suojelijana Brysseliä vastaan. Kansanäänestyksen tarkoitus on saada unkarilaisten enemmistö hallituksen taakse sen kritisoidessa Brysselin politiikkaa. Tai Orbánin omin sanoin: ”Jos me kaikki menemme äänestämään, voimme pysäyttää Brysselin politiikan ja saada heidät ymmärtämään: tämä ei voi jatkua näin.”

Hallitus on asettanut lokakuiselle kansanäänestykselle hyvin suuren merkityksen, ja sen menestyksekkääseen toteuttamiseen on käytetty noin 10 miljoonaa euroa. Unkarin kaduilla näkee suuren määrän julisteita, joissa hallitus valaisee kansalaisia maahanmuuton vaaroista. Julisteet kertovat muun muassa, että pakolaisaallon alettua terrorismi ja seksuaalirikokset ovat lisääntyneet ja että Bryssel aikoo lähettää Unkariin ”kaupungillisen laittomia maahanmuuttajia”. Valtion omistamat televisio- ja radiokanavat myös toistelevat näitä tietoja. Koteihin lähetetään pakolaisten vaaroista kertovia infolehtisiä.

Miksi hallituksella on noin kova tarve saada äänestäjät puolelleen tässä kysymyksessä? Viime aikoina kansalaiset ovat alkaneet kyseenalaistaa Orbánin hallintoa kukin omista syistään. Näitä ovat esimerkiksi toteutumattomat lupaukset sosiaalietuuksista, salaiset sopimukset Putinin kanssa, liian hyvät välit Erdoğanin Turkkiin, tiukka ote valtiollisesta mediasta sekä lukuisat korruptioskandaalit. Maahanmuuton vastustus on ainoita niin kutsuttuja varmoja vetoja, joita hallitus voi mobilisoida kannatuksen säilyttämiseksi. Jos tämä kansanäänestys ei osoita suurta äänestysaktiivisuutta ja yksiselitteistä tukea hallitukselle, se on hyvin selvä epäluottamuslause. Entinen pääministeri Ferenc Gyurcsány onkin kehottanut Orbánia eroamaan virastaan, ellei äänestys mene suunnitellusti.

Mikä tulos odotettavissa?

Miten sitten unkarilaiset aikovat äänestää? Kansanäänestys on saanut symbolista arvoa, koska se on mahdollisuus kanavoida tyytymättömyyttä hallituksen retoriikkaa ja toimia vastaan. Kysymys onkin se, kuinka moni päättää boikotoida äänestystä. Unkarin oppositio ja pakolaisia auttavat kansalaisjärjestöt ovat kehottaneet ihmisiä jäämään kotiin. Gallupit eivät kuitenkaan povaa suurta menestystä aloitteelle, sillä tietojen mukaan neljä viidestä vastustaa pakolaiskiintiöitä ja runsas puolet äänioikeutetuista aikoo äänestää. Toisaalta hallituksen retoriikkaa pidetään myös ylilyöntinä. Yksityisessä, eli Unkarin kohdalla opposition, mediassa ihmetellään, missä vaiheessa äärioikeistopuolue Jobbik on ruvennut kalpenemaan valtavirtapuolue Fideszin muukalaisvihamieliselle demagogialle. Laajalle levinnyt ja äänekäs kampanja voi siis aivan hyvin kääntyä hallitusta itseään vastaan, koska ihmiset alkavat yksinkertaisesti joko väsyä aiheeseen tai pitävät sitä mauttomana. Unkarilaisen satiiripuolueen, Kaksihäntäisen koiran puolueen (MKKP), vastakampanja, jossa puolue kertoi laittavansa hallituksen julisteita parodioivia julisteita ympäri Unkaria, keräsi hetkessä noin 15 miljoonaa forinttia (noin 50 000 euroa). Eräs juliste esimerkiksi kertoo, että keskimääräinen unkarilainen törmää elämässään useammin ufoon kuin pakolaiseen.

On täysin mahdollista, että kansanäänestys osoittautuu Orbanin menestykseksi. Etnisen koheesion, oman kulttuurin ja oman ainutlaatuisuuden korostaminen on vahvistumassa ympäri maailmaa, eikä Unkari ole suinkaan tässä ainutlaatuinen, kun vertaa Donald Trumpin Yhdysvaltoihin ja Brexit-Britanniaan. Kysymys ei olekaan siitä, miksi Orbán menestyy Unkarissa, kuten menestyy, vaan mikä ruokkii ihmisten käsitystä monikulttuurisuuden vaaroista ja identiteettipolitiikan hyödyistä ympäri maailmaa. Toki jokainen maa on ainutlaatuinen tapaus, mutta huolimatta eri maiden hyvin erilaisista historioista ja kulttuureista viime vuodet ovat merkinneet politiikassa monin paikoin globalisaation patoamista ja paikallisyhteisöjen etusijalle asettamista. Orbánin hallitus yrittää sementoida oman valta-asemansa käyttämällä hyväksi tätä trendiä, sen sijaan että olisi itse luonut sen.  ”En ole rasisti, mutta Lähi-idän ihmisten tulisi pysyä omassa maailmankolkassaan, koska he vaarantavat kulttuuriimme” on hyvin usein kuulemani argumentaatio keskustellessani paikallisten kanssa, olivat he sitten kaupunkilaista keskiluokkaa tai maaseudun työläisiä. Orbán haluaa vedota juuri näihin ihmisiin, ja toistaiseksi se onkin toiminut varsin hyvin. Kirjeessään hän kirjoittaakin: ”Jos emme pysäytä heitä [Brysseliä], he voivat pilata Euroopan, Unkarin ja Unkarin kansan tulevaisuuden nykyisyyden ja tulevaisuuden.”

Kuitenkin kritiikin ääniä nousee yhä useammasta suunnasta niin mediassa kuin ihmisten suustakin. Uskonnolliset ihmiset ovat esimerkiksi joutuneet pohtimaan, pitäisikö pakolaiskysymyksessä uskoa pakolaisten oikeuksia puoltavaa paavia vai itseään kristillisenä pitävää hallitusta. Lokakuun 2. päivä voi siten olla se päivä, kun äänestäjät osoittavat olevansa kyllästyneitä pelon lietsomiseen ja vihamielisyyteen. Syyskuun 5. päivänä Orbán piti Serbiassa tiedotustilaisuuden, jossa hän perusteli kansanäänestystä hyvin paljon pragmaattisemmalla äänensävyllä kuin kirjeessään. Kulttuurista ja tulevaisuudesta puhumisen sijaan hän sanoi, ettei vuoden takainen pakolaiskaaos saisi enää tapahtua. Siksi kansanäänestyksellä hallitus tarvitsee kansan taakseen, jotta se voisi neuvotella Brysselin kanssa, ilman, että siitä syntyisi pitkittynyt prosessi ja oikeudellinen riita.

Kaiken kaikkiaan lokakuinen kansanäänestys voi ohjata Unkarin politiikkaa kahteen suuntaan: joko se sementoi Fideszin valta-aseman ja antaa Orbánille entistä vahvemman mandaatin haastaa Bryssel, tai sitten se on epäluottamuslause äänestäjiltä, koska he ovat päättäneet boikotoida hallituksen  avunpyyntöä joko aktiivisesti tai ihan välinpitämättömyyttään. Jälkimmäinen tapaus olisi hallitukselle hyvin epämieluisa ja voisi merkitä uutta avausta Unkarin politiikassa.