Jaa

Portti Zhongnanhain muurien ympäröimään kompleksiin, jossa Kiinan kommunistisen puolueen korkein johto pitää majaansa (Kuva: Matti Puranen)

Portti Zhongnanhain muurien ympäröimään kompleksiin, jossa Kiinan kommunistisen puolueen korkein johto pitää majaansa (Kuva: Matti Puranen)

Kiinan on sanottu alkaneen kurottautua entistä aktiivisemmin maailmaan nykyisen presidentti Xi Jinpingin valtakaudella (2012-). Viisiosainen Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tarkastelee Xin Kiinan ulkopolitiikan eri ulottuvuuksia; sen unelmia, tavoitteita ja saavutuksia.

Osa 1: Katsauksia kansantasavaltaan I: Kiinan länteen kurkottava Silkkitie.

Osa 2: Katsauksia kansantasavaltaan II: Kiina – globalisoituva merimahti

Osa 3: Katsauksia kansantasavaltaan III: Kiinalaista voimapolitiikkaa

Osa 5: Katsauksia kansantasavaltaan V: Kiina, Yhdysvallat ja Aasian tulevaisuus

Sarjan aiemmissa osissa olemme tarkastelleet Xi Jinpingin Kiinan aloittamia massiivisia megaprojekteja sekä kiinalaista, aavistuksen aktiivisemmaksi käynyttä globaalia voimapolitiikkaa. Nyt on tullut aika pysähtyä hetkeksi pohdiskelemaan, mihin Kiinan toimet suuressa mittakaavassa tähtäävät. Jos siis silkkitiet ja ”rauhanomainen laajentuminen” ovat vain taktiikkaa, mikä on Kiinan strategisen tason suuri suunnitelma ja minkälaista uutta maailmanjärjestystä Kiina toimillaan havittelee?

Kysymystä on lännessä lähestytty tyypillisesti ”realistisessa” viitekehyksessä. Sen mukaan Kiinan vahvistuminen nivoutuu osaksi vuosituhantista historiallista jatkumoa, jossa hegemoniset suurvallat nousevat ja laskevat, ja pystyttävät valtansa huipulla omanlaisensa kansainvälisen järjestyksen. Niin kutsutun valtasiirtymäteorian mukaan hegemonista järjestystä vastaan nousee kuitenkin ennen pitkää haastajavaltio. Nykyistä, kansallisvaltioihin pohjautuvaa järjestelmää ovat yrittäneet haastaa muiden muassa natsi-Saksa, Neuvostoliitto ja Mao Zedongin johtama Kiina, mutta myös islamilaisen kalifaatin voi perustellusti väittää haistattavan pitkät vallitsevalle valtiokeskeiselle järjestelmälle, joskin kalifaatin menestys jäänee aiempia haastajia heikonlaisemmaksi…

Valtasiirtymäteoreetikot esittävät usein Kiinan uutena haastajavaltiona. Kiinan ulkopolitiikkaa ja lähihistoriaa analysoidessa vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Kiinan kehitys on ollut Maon jälkeisinä vuosina varsin maltillista ja pragmaattista, eikä voimistumista ole seurannut näkyviä pyrkimyksiä heittäytyä poikkiteloin lännen pystyttämää kansainvälistä järjestelmää vastaan. Kiina näyttää paremminkin integroituvan yhä kiinteämmäksi osaksi vallitsevaa järjestelmää instituutioineen ja normeineen. Alastair Iain Johnstonin tunnetun teoksen mukaan Kiina on sosialisoitunut syvällisesti myös ”kovan turvallisuuden” instituutioihin kuten ydinsulkusopimuksiin, jotka sitovat ja rajoittavat sen sotilaspoliittista valtaa; täysin päinvastoin kuin realistiset teoriat ennustavat. Edellisessä artikkelissa käsitelty Kiinan globaali sotilaspolitiikkakin – jos sellaisesta voidaan edes puhua – on ollut toistaiseksi hyvin varovaista ja konflikteja välttelevää.

Kiinan pragmaattinen linja selittyy osittain kommunistisen puolueen epävarmalla valta-asemalla. Kiinan hallinto tanssahtelee yhteiskunnallisen vakauden ja talouskasvun ylläpitämisen huojuvalla narulla ja välttelee kaikkia sisä- ja ulkopoliittisia riskejä, jotka voisivat horjuttaa tätä herkkää tasapainoa. Monien tutkijoiden mukaan mitään suurstrategiaa tai suunnitelmaa kiinalaisesta maailmanjärjestyksestä ei siten monestakaan syystä ole olemassakaan, koska sellaista ei voitaisi noudattaa nykyisten, Kiinalle suopeiden olosuhteiden muuttuessa radikaalisti.

Valtiojohdon esittämät lausunnot Kiinan ulkopoliittisista tavoitteista ovatkin usein tietoisen epämääräisiä iskusanoja, joiden substanssi jää hämärän peittoon; esimerkiksi mainittakoon Hu Jintaon ”harmoninen maailma” tai Xi Jinpingin lanseeraamat ”kiinalainen unelma” ja ”yhteisen kohtalon yhteisö”. Ehkäpä kiinalaiset eivät siis itsekään tiedä, mihin ovat ryhtymässä. Ehkä poliittinen mielikuvitus ei ole pysynyt 35 vuoden huippunopean taloudellisen ja materiaalisen kehityksen kelkassa ja ehtinyt tuottaa uskottavia vaihtoehtoja vakiintuneelle westfalialaiselle järjestelmällemme.

Visoita uudesta maailmasta

Suurista suunnitelmista ja Kiinan tulevasta globaalista asemasta kuitenkin keskustellaan Kiinassa hyvin aktiivisesti. Keskushallinnon ambivalenttien ja ympäripyöreiden lausuntojen ohella onkin mielekästä perehtyä myös siihen, miten kiinalaiset politiikantutkijat ja muut älymystön edustajat hahmottelevat Kiinan tulevaa globaalia asemaa. Tämä on merkittävää siksikin, että Kiinan hallinto luottaa kokonaisvaltaisesti yhä enemmän ja enemmän maan älymystön panokseen ulkopolitiikan suuntaviivojen ja ideoiden muovauksessa. Maailmanpoliittinen keskustelu ei Kiinassa ole tietenkään täysin vapaata, vaan sillä on omat, veteen piirretyt rajansa. Keskushallinnon retoriikassa esiintyvät sloganit toimivatkin ikään kuin symboleina, jotka ohjaavat ja patistavat Kiinan maailmanpoliittisia ajattelijoita oikeaan suuntaan, ja siksi Kiinassa juuri nyt unelmoidaan vimmatusti.

Arvostettu kansainvälisen politiikan tutkija ja sinologi William Callahan on perehtynyt kiinalaisten tutkijoiden visioihin tulevasta maailmanjärjestyksestä. Callahanin mukaan kiinalaisen älymystön hahmottelemat kuvat Kiinan ja kansainvälisen järjestelmän tulevaisuudesta voidaan jakaa käytännössä kolmeen vaihtoehtoiseen skenaarioon:

1. Lähentyminen lännen kanssa, mutta moninapainen maailma. Tässä skenaariossa maailman sivilisaatiot lähentyvät toisiaan, mutta pysyvät erillisinä ja säilyttävät omat poliittiset, taloudelliset sekä kulttuuriset erityispiirteensä. Eroistaan huolimatta ne onnistuvat silti elämään rauhanomaisesti rinnakkain. Skenaario mukailee mainittua presidentti Hu Jintaon ajatusta ”harmonisesta maailmasta”, jossa kukin sivilisaatio tai valtio saa harjoittaa parhaaksi näkemäänsä politiikkaa, ja jossa ei siten ole kaikenkattavia, universaaleja arvoja. Harmonisessa maailmassa eivät länsimaat, eikä sen puoleen Kiinakaan määrittele toimintatapoja vaan kulttuurinen monimuotoisuus nostetaan huntingtonilaisen ”kulttuurien yhteentörmäyksen” sijaan vahvuudeksi.

2. Lännen ja idän yhdentyminen. Tässä skenaariossa Kiina ja muu maailma yhtyvät ja sulautuvat toisiinsa muodostaen vähitellen uudenlaisen kansainvälisen järjestelmän, jossa on elementtejä molemmista. Lännen vaikutteet jatkavat siis tunkeutumistaan yhä syvällisemmin Kiinaan, ja Kiina saattaa omaksua jopa demokratian, mutta myös kiinalaiset arvot ja ajatukset saavat lisää painoarvoa globaalisti. Tämänkaltaisesta maailmasta unelmoi muun muassa Maailmanpankin pääekonomistina vuosina 2008-2012 toiminut Justin Yifu Lin, joka on kehitysteoriassaan (new structural economics) yhdistänyt läntisen ja kiinalaisen talousteorian aspekteja.

3. Länsimaistumisesta ”itämaistumiseen”. Kolmannessa, ja epäilemättä mielenkiintoisimmassa skenaariossa Kiina nousee lännen ohi ja pystyttää kiinalaisen maailmanjärjestyksen, jossa Peking ottaa perinteisen kosmologiansa mukaisen aseman maailman keskipisteenä, ja konfutselaisten filosofien vuosituhansia unelmoima ”suuri harmonia” toteutuu viimeinkin.

Kiinalaisesta maailmanjärjestyksestä unelmoi esimerkiksi Kansan vapautusarmeijasta eläköitynyt upseeri, Liu Mingfu, jonka tunnetuin teos ”China Dream” on kulunut myös Xi Jinpingin yöpöydällä. Liun mielestä Kiinan tulee ohittaa Yhdysvallat maailman vahvimpana sotilaallisena voimana ja pystyttää kiinalainen maailmanjärjestys, joka olisi rauhanomaisempi ja vakaampi kuin Yhdysvaltain nykyinen hegemonia. Liu oikeuttaa Kiinan nousun esimerkiksi rasistisilla argumenteilla, joiden mukaan Kiinan ”keltainen rotu” on ylempää rotua kuin ”valkoinen rotu” (kyllä, tämä argumentti on esitetty 2010-luvun Kiinassa). Hu Angangin ja Pan Wein kaltaiset ”uusvasemmistolaiset” ajattelijat esittävät aavistuksen maltillisemmin, että Kiinan ”kiinalaistyyppistä sosialismia” soveltava valtiomalli on yksinkertaisesti länsimaista mallia parempi ja tehokkaampi, ja sen tulee siksi korvata länsimainen liberaalidemokratia, jotta maailma saadaan todella kukoistamaan.

Instituutioiden vastaisku

Visiot ovat visioita, mutta entä käytäntö? Tarkasteltaessa Kiinan pidemmän aikavälin käyttäytymistä maailmanpolitiikan näyttämöllä, vaikuttaa jonkinlainen sekoitus Callahanin ensimmäistä ja toista skenaariota kaikkein todennäköisimmältä tulevaisuudenkuvalta; itäisten ja läntisten elementtien vähittäinen sekoittuminen ja sulautuminen.

Verrattuna Maon aikakauden täydelliseen eristäytymiseen, Kiina on 1980-luvulla alkaneista talousuudistuksistaan lähtien integroitunut järjestö järjestöltä ja sopimus sopimukselta yhä tiiviimmäksi osaksi nykyistä kansainvälistä järjestelmää. Joidenkin näkemysten ja mittareiden mukaan se on peräti sitoutuneempi nykyiseen järjestelmään kuin itse järjestelmän kulmakivi, Yhdysvallat! Irvileukojen mukaan tämä käy ilmi tarkasteltaessa esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden käyttöä (Kiina on käyttänyt veto-oikeutta 9 kertaa kun taas Yhdysvallat 79 kertaa) tai YK:n ehdottamia kansainvälisiä sopimuksia, joita Kiina on ratifioinut Yhdysvaltoja selvästi enemmän. Erityisen ironista on mainita YK:n merioikeussopimus UNCLOS, jota Yhdysvallat ei ole ratifioinut mutta jonka teesein se argumentoi Etelä-Kiinanmeren kiistoissa.

Kiinan ja lännen yhdentymistä tukee myös Kiinan välttelevä suhtautuminen maailman johtamista kohtaan. Vaikka Liu Mingfun ja Hu Angangin kaltaiset änkyrät ovatkin kovin lähellä Zhongnanhain hallitsevia piirejä ja vaikka heidän ajatuksensa epäilemättä myös kiehtovat johtoporrasta, suhtautuu virallinen Kiina edelleen erittäin varovaisesti ajatuksiin johtavasta asemasta maailmassa tai minkäänlaisen kiinalaisen valtiomallin levittämisestä. Virallinen hallinto ei esimerkiksi koskaan käytä ”Pekingin konsensuksen” käsitettä, joka on asetettu Yhdysvaltojen talousopin, niin kutsutun ”Washingtonin konsensuksen” vaihtoehdoksi. Samaan tapaan puheet G7- ja G20-järjestöjen korvaamisesta yksinkertaisella G2-järjestelyllä eivät ole löytäneet kaikupohjaa Kiinassa.

Realismin käsitteitä lainaten Kiinaa voi globaalissa mittakaavassa pitää hyvin perustein status quo-valtiona, eikä se siis haluaa kumota vallitsevaa järjestelmää. Kiihtyvän integroitumisen taustalla on jälleen puhdas pragmatismi, sillä Kiina on on yksinkertaisesti hyötynyt vallitsevasta kansainvälisestä järjestelmästä suunnattomasti: viimeisimpänä integraation kehityskulkuna voidaan mainita Kiinan liittyminen WTO:n jäseneksi vuonna 2001, minkä jälkeisenä kymmenenä vuotena Kiinan talous nelinkertaistui.

Nykyinen, vakiintuneiden kansainvälisten instituutioiden hallitsema järjestelmä kelpaa siis Kiinalle periaatteessa, mutta sitä on muokattava ja hienosäädettävä sieltä täältä. Ensinnäkin nykyisiä instituutioita on Kiinan näkökulmasta demokratisoitava, ainakin sen verran, että Kiinan näkemykset saavat enemmän painoarvoa. Kiinan nousu on ollut niin nopeaa, että esimerkiksi perinteiset kansainväliset talousinstituutiot ovat jääneet kylmän sodan aikaisiin valtarakenteisiin ja Kiinan vaikutusvalta esimerkiksi Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja Maailmanpankissa ei edelleenkään korreloi täysin Kiinan talouden koon kanssa. Lisäksi epämääräisten ”herrasmiessopimusten” mukaan Maailmanpankin johtajan on (ilman sen kummempia perusteluita) oltava amerikkalainen, kun taas IMF:n eurooppalainen – tämänkaltaista ”valkoisen miehen taakkaa” ovat  Kiinan ohella valmiita jakamaan varmasti myös monet muut lännen ulkopuoliset maat…

Juuri näiden lännen talousinstituutioiden kilpailijoiksi Kiina on ryhtynyt pystyttämään vaihtoehtoisia instituutioita, kuten yhdessä BRICS-maiden kanssa vuonna 2014 perustettu kehityspankki New Development Bank, sekä erityisesti Aasian Infrastruktuuri-investointipankki (AIIB), johon jopa useimmat Euroopan maat (myös Suomi) kiiruhtivat liittymään Yhdysvaltojen jäädessä kiukuttelemaan pankin ulkopuolelle. Yhdysvaltojen pystyttämää Trans-Pacific Partneshippiä (TTP) vastaan Kiina pyrkii puolestaan kohottamaan oman RCEP-kauppasopimuksensa (Regional Comprehensive Economic Partnership).

Talous ei kuitenkaan ole ainoa alue, jossa Kiina havittelee institutionaalista valtaa. Kiinan, Venäjän ja Keski-Aasian tasavaltojen perustama Shanghain yhteistyöjärjestö (SCO) on jo vakiinnuttanut asemansa alueellisen turvallisuusyhteistyön koordinoijana. SCO laajentui viime vuonna ottaen mukaan sekä Intian että Pakistanin ja tähyilee jo mahdollisesti Iranin suuntaan. SCO:n ohella olemme saaneet välähdyksiä myös kunnianhimoisemmista institutionaalisista rakenteista, kuten Pekingissä toukokuussa 2014 järjestetty, Kiinan johtama CICA-kokous (Conference on Interaction and Confidence Building Measures in Asia), joka kokosi yhteen suuren ja värikkään joukon Aasian maita. Kokouksessa visioitiin presidentti Xi Jinpingin johdolla kovalla pöhinällä uudenlaisesta, ”aasialaisesta turvallisuusarkkitehtuurista”, jossa Yhdysvallat liittolaisjärjestelmineen, tai liittolaissuhteet ylipäätään, eivät näyttelisi minkäänlaista roolia.

CICA näyttää sittemmin jääneen yleväksi retoriseksi keskustelukerhoksi. Myöhemmät kokoukset eivät ole herättäneet laajaa kiinnostusta, eikä kukaan varmastikaan tosissaan uskonut lähes koko Euraasian mantereen kattavan turvallisuusinstituution kykenevän yhtenäiseen ja tehokkaaseen päätöksentekoon. Lyhyenä tähdenlentonakin CICA kuitenkin kuvastaa Kiinan intoa ja ambitiota uudistaa vallitsevia turvallisuusrakenteita. Sen voi nähdä myös merkittävänä julkisdiplomatian ja propagandan markkinapaikkana, jossa kaupitellaan kiinalaisia ajatuksia paremmasta maailmasta.

Julkisdiplomatia on olennaista, sillä instituutioiden perustamisen ja ”kiinalaistamisen” ohella Kiina pyrkii soft power -rintamalla tuomaan omaa maailmankuvaansa laajempaan tietoisuuteen; muovaamaan ideoita ja käsitteitä, joilla maailmasta puhutaan ja ajatellaan. Shanghain Fudanin yliopiston professori, ja keskusjohdon lähellä rutkasti aikaa viettävä Zhang Weiwei on korostanut useaan otteeseen kuinka keskeinen osa länsimaiden hegemonista asemaa perustuu länsimaiden ”diskurssivaltaan” (话语权) eli kykyyn määritellä maailmamme vallitsevat normit ja ”universaalit ideaalit”. Zhang on toistuvasti kehoittanut Kiinaa postmoderniin sävyyn vahvistamaan omaa diskurssivaltaansa ja kiinalaistamaan esimerkiksi ihmisoikeuksien ja demokratian kaltaisia universaaleja arvoja.

Kesytetty lohikärmes

Pahoitteluni klikinsäästäjiä työllistävästä otsikosta: Mitään mullistavaa kiinalaista maailmanjärjestystä ei ole näköpiirissä, sillä Kiina vaikuttaa kannattavan nykyisen kaltaista, suvereeneihin kansallisvaltioihin ja niiden yhteistoimintaa koordinoiviin instituutioihin pohjautuvaa järjestelmää. Se kyllä muokkaa ja hienosäätää järjestelmän yksityiskohtia, mutta antaa perusrakenteen pysyä pitkälti samankaltaisena kuin nytkin.

Kiinan nousu kuitenkin jatkuu, ja kuka tietää, Kiina saattaa tulevaisuudessa kohota jopa järjestelmän keskukseksi, mutta ei ryhdy murtamaan sen perusteita. John Ikenberryn kaltaisten liberaalien institutionalistien mukaan Kiina ei (kuten Yhdysvallatkaan) siihen kykenisi, koska järjestelmä on kehittynyt niin vahvaksi, ettei ole enää edes supervaltojen muokattavissa. Ikenberry kehoittaakin länttä vahvistamaan nykyisiä institutionaalisia rakenteita, jotta Kiina saadaan sitoutettua niihin entistä syvemmin ja lohikärmes tulee ikään kuin kesytetyksi.

Voimme siis huokaista helpotuksesta ja antaa kiinalaisten unelmoida rauhassa – ainakin toistaiseksi. Mutta älkäämme unohtako, että maalla, joka on hallinnut omaa kulttuuripiiriään omanlaisellaan logiikalla yli 4000 vuotta saattaa olla pari yllätystä hihassaan ainakin näkyvän tulevaisuuden horisontin takana.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa