Britanniassa on eletty viime vuosina jännittäviä aikoja: pysyykö Skotlanti osana Kuningaskuntaa ja pysyykö yhdistyneenä pysynyt kuningaskunta osana Euroopan unionia? Looginen jatko edeltäville kysymyksille on taas: Jos Yhdistyneet Kuningaskunnat eroaa EU:sta, itsenäistyykö Skotlanti sittenkin? Nämä kysymykset ovat askarruttaneet tabloideja ja laatulehtiä yhtälailla, politiikoilla on omat mielipiteensä ja onpa oman lusikkansa soppaan heittänyt myös presidentti Obama. Mutta miksi britit haluaisivat erota EU:sta?

Järki vs. tunteet

Lyhyt vastaus ylläesitettyyn kysymykseen on: identiteetti. EU-jäsenyttä vastustavat ja puoltavat tahot ovat ryhmittäytyneet Brexit- ja Bremain- leireiksi. Kampanjoja seuraamalla saa hyvin nopeasti muodostettua sen idean, että EU:ta vastustetaan sydämellä, kun taas EU:ta puolustetaan järjellä. Lontoon entinen pormestari, Brexit-kampanjan näkyvin hahmo Boris Johnson totesikin: ”Tiedättekö mikä on masentavinta Bremain-leirin argumenteissa: se, että heillä ei ole hitustakaan ideologiaa”.

Juuri tämän takia Brexit-leirillä on selvästi suurempi medianäkyvyys sekä pontevampi ja äänekkäämpi kannattajakunta: heistä vaan tuntuu, että Britannian paikka ei ole EU:ssa, eikä oikeastaan edes Euroopassa. Brexitiä voi puoltaa hyvin yksinkertaisesti vain sanomalla, että ”minusta ei vain tunnu eurooppalaiselta” ilman että se vaatisi sen enempää perusteluja. EU:n jäsenyyttä puolustavat taas voivat laittaa pöydälle vaikka minkälaisia järkiargumentteja jäsenyyden puolesta, se ei koskaan tule vetoamaan mediaan ja äänestäjäkuntaan samalla tavalla kuin britti-identiteettiin, historiaan ja omaan ainutlaatuisuuteen vetoava Brexit-kampanja. The Economist kirjoittaakin synkästi, että pelottavinta koko keskustelussa on, että ”intohimo voittaa järjen tässä kampanjassa”.

Tämän identiteettiluonteisen ”emme ole eurooppalaisia”-tyyppisen argumentaation tueksi on löydettävissä toisaalta helposti sellaista järkiperäisempää argumentaatiota, joka osoittaa Britannian kärsivän EU-lainsäädännöstä ja Brysselin päätösvallasta. Tällaiset syyt ovat esimerkiksi Britannian sosiaaliturvan hyväksikäyttäminen eurooppalaisen sairaskortin myötä, Euroopan pakolaiskriisi ja vapaa työvoiman liikkuvuus, joka on tuonut Britanniaan suuren määrän ulkomaalaista työvoimaa erityisesti Keski- ja Itä-Euroopasta. Viimeaikaiset terrori-iskut ovat omalta osaltaan kiristäneet ilmapiiriä, ja Brexitin puoltajat uskovat Euroopan Unionin altistavan vapaalla liikkuvuudellaan Britannian terrorismille.  Nämä argumentit saavat tabloideissa paljon palstatilaa ja lietsovat helposti lukijoissa pelkoa ja helppoja johtopäätöksiä.

Toisaalta ylläesitetyt argumentit voi valjastaa myös Bremain-kampanjan käyttöön. EU-jäsenyyden voidaan nähdä tukevan Britanniaa järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin vastaisessa taistelussa ja EU:n vapaat työmarkkinat ovat tuoneet Britanniaan myös suuren määrän osaajia Lontoon Cityyn, eikä pelkästään halpatyövoimaa rakennusmaille. Yhtäältä säätelemätön Euroopan laajuinen kilpailu on uhka Britannian taloudelle halvemman, usein paperittoman työvoiman takia, toisaalta brittivienti muualle Eurooppaan ja Cityn rooli mantereen finanssikeskuksena on ollut omiaan nostamaan brittitalouden korkeisiin sfääreihin. Juuri yritysjohtajat ovat kampanjoineet Bremainin puolesta. Bremain-kampanja on profiloitunut maltin leirinä, joka identiteettisten ja ideologisten haikailujen sijaan korostaa EU-jäsenyyden rationaalisia etuja.

Yhteiskunnallisten erojen merkitys EU:n kannatukselle

Tutkimusten perusteella on helposti identifioitavissa, että suurten kaupunkien tai yliopistokaupunkien asukkaat kannattavat EU-jäsenyyttä, kun taas maaseutuväestö ei. Samaten korkeasti koulutetut kannattavat jäsenyyttä, kun taas kouluttamattomat eivät. Tämä kaikki on helposti ymmärrettävissä, kun ymmärtää, että EU on tuonut vaurautta ja mahdollisuuksia juuri korkeasti koulutetuille ja Lontoon kaltaisten suuren finanssi- ja kauppakeskittymien asukkaille. Nämä henkilöt puolestaan nauttivat myös EU:n muista eduista, kuten vapaasta ja mutkattomasta matkustelusta. Ei ole ihme, että Ryanair on kampanjoinut näkyvästi Brexitiä vastaan. Toisaalta entiset teollisuuskeskittymät ovat kuihtuneet tuotantoyksiköiden siirryttyä halvemman työvoiman perässä tai alemman koulutuksen saaneet eivät ole työmarkkinoilla kilpailukykykyisiä maahan saapuvien itäeurooppalaisten rinnalla jotka tekevät samat työt huonommalla palkalla ja huonoimmilla ehdoilla.

Britannian EY/EU-menneisyys on aina ollut hieman ongelmallinen: maa ajautui hakemaan jäsenyyttä toisen maailmansodan jälkeisessä ahdingossaan, kun imperiumin kato söi maata niin moraalisesti kuin taloudellisestikin. Ranskan silloinen presidentti Charles de Gaulle ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle osittain ranskalaisen protektionisminsa takia, osittain geopoliittisesta pelosta, ja harjoitti veto-oikeuttaan peräti kahdesti Britannian jäsenyyden torjumiseksi. Britannian vihdoin tultua jäseneksi vuonna 1973 konservatiivihallituksen myötä työväenpuolue näki mahdollisuuden euroskeptisyydessä ja järjesti valtaan tultuaan ensimmäisen kansanäänestyksen mahdollisesta erosta Euroopan Yhteisöstä. Tuolloin päätettiin pysyä yhteisössä sillä argumentilla, että Britannia on liittynyt taloudelliseen, ei poliittiseen yhteisöön.

Yksi suuri äänestäjäkunta, joka mahdollisesti tulee ratkaisemaan vaalit on vanhempi sukupolvi, jotka muistavat äänestäneensä tässä kyseisessä vaalissa. Heidän oletetaan äänestävän Brexitin puolesta, koska he nimenomaan kannattivat taloudellista, ei poliittista integraatiota. EU taas on Maastrichtin sopimuksesta lähtien ajanut ”alati tiiviimpää integraatiota”, joten talousyhteisön kannattajille viime vuosikymmenet ovat olleet pettymys.

Margaret Thatcher antoi äänensä euroskeptisyydelle jo vuonna 1988 kuuluisassa Bruges-puheessan, jossa hän kuuluisasti puolusti Euroopan taloudellista yhteistyötä ja nimitti Euroopan poliittista integraatiota utopiaksi. Britannian konservatiivit ovat sittemmin profiloituneet enemmän tai vähemmän euroskeptisinä. Niin kutsutut ”takapenkin toryt” ovat kritisoineet viime vuosikymmeninä puoluejohtonsa taloudellisesti perusteltua EU-myönteisyyttä, ja suurilta osin tästä liikkeestä onkin kehittynyt United Kingdom Independece Party UKIP, joka on Nigel Faragen johdolla ajanut konservatiivit ahtaalle. Pääministeri David Cameron on löytänyt itsensä tilanteessa, jossa tärkeät bisnestahot vaativat häntä tukemaan EU:n jäsenyyttä, kun taas puolueen sisäinen kapina lietsoo eripuraa ja kasvattaa UKIP:n kannatusta konservatiivien kustannuksella. Tämän takia Cameron joutui vuonna 2013 lupaamaan äänestyksen Brexitistä, koska vuoden 2015 vaalien voittaminen ei ollut taattu UKIP:n räjähdysmäisen nousun myötä.

Brexit ja autoritäärisyys

Lupaus kansanäänestyksestä ei toki suinkaan poistanut puoleen sisäistä skismaa: Boris Johnsonista muodostui Cameronin liittolaisesta hänen suoranainen poliittinen vastustajansa, kun Johnson aiemmin tänä vuonna ilmoittautui Brexitin kannattajaksi. Cameron on korostanut puolustavansa EU jäsenyyttä, mutta uudelleenneuvottelevansa jäsenyysehdot Britannian kannalta edullisimmaksi. Johnson on puolestaan viime aikoina profiloitunut Donald Trumpin englantilaisena vastineena: viime aikoina hän on niittänyt palstatilaa toteamalla, että Obama ei ole mikään luotettava lähde Britannian EU-jäsenyyden arvioinnille, koska puoleksi kenialaisena hän ei varmasti aja Britannian etua sekä vertaamalla EU:ta Hitleriin.

Boris Johnson on todennut, että on ”aika lopettaa Brysselin helmoihin takertuminen”eikä hän ole suinkaan ainut moisen ajattelunsa kanssa. Siinä missä Trump kannustaa Amerikan saamista mahtavaksi uudelleen, Johnson, Farage ja heidän tukijansa peräänkuuluttavat Britannian kunnian ja mahtavuuden uudelleensaavuttamista. ”Brexitläiseen” ideologiaan kuuluu siirtomaavallan aikojen nostalgia ja siitä seuraava Kansainyhteisö-siteitä korostava ulko- ja kauppapolitiikka. Tämän ajattelutavan myötä Britannia ei tarvitse EU:ta, koska sillä on entisten siirtomaiden kanssa erityinen suhde, johon se voisi kääntyä Euroopan mantereen sijaan. Samaten Brexit-kampanjan kantava voima on ollut argumentti, että Britannialla on erityinen historiallis-institutionaalinen suhde Yhdysvaltoihin, eikä se sen takia tarvitse niin suurta liittolaisuutta Euroopan mantereelta. Nämä haaveet tulivat kuitenkin rytinällä alas, kun Obama ilmoitti valtiovierailunsa aikana, ettei Yhdysvalloilla ole aikomusta neuvotella erityissopimuksia EU:sta eronneen Britannian kanssa. Tässä näkyy jälleen kerran, että identiteettisillä ja ideologisilla argumenteilla on hatara materiaalinen ja oikeudellinen pohja.

Kaiken kaikkiaan Brexit- ja Bremain kampanjat osoittavat, kuinka Britannia on hyvin kahtiajakautunut: yhtäältä vanhempi sukupolvi vastaan nuorempi sukupolvi, toisaalta koulutetut ja varakkaammat vastaan taloudellisesti epävarmat ja kouluttamattomat. Brexit- ja Bremain- jakolinjat noudattavat enemmän tai vähemmän näitä linjoja. Brexitin kannattajat ovat myös ihmisiä, joihin autoritäärisyys ja populistinen puhe uppoavat paremmin. Ei olisi ehkä liioiteltua väittää, että Brexit Boris Johnsonin johdolla vetoaa samalla tavalla samanlaisiin äänestäjiin kuin Donald Trump vetoaa amerikkalaisiin. Epävarmuus, ahdinko ja näköalattomuus ajavat haikailuun menneestä sekä ideaan, että asioita voidaan muuttaa radikaalein toimenpitein, olipa se sitten oikeistopopulismi tai ero Euroopan Unionista. Brexitin ulkomaalaiset kannattajat ovat Putin, Trump ja Marine Le Pen.

Nuoret sen sijaan eivät ole koskaan kokeneet Britanniaa ilman EU-jäsenyyttä, ja heille puolestaan ero olisi hyppy tuntemattomaan ja suuri muutos totuttuun elämäntapaan. Ideologioiden ja kansallisen suuruuden sijaan he priorisoivat työmahdollisuuksia, vapaata liikkuvuutta sekä unionin tuomia taloudellisia ja kulttuurisia etuja. Brexit ei ole kyennyt selvästi osoittamaan, että ero EU:sta toisi selviä taloudellisia etuja tai että se parantaisi elinoloja tai turvallisuutta, eikä se ole kyennyt antamaan muita kuin hyvin hataria suuntaviivoja siitä, miten mahdollinen ero hoidettaisiin ja miten Britannian uudet liittolaiset ja sopimukset löytyisivät. Suurin Brexitiin kohdistuva kritiikki onkin konkreettisuuden puute. Mahtipontisuuden puutteesta sitä tosin ei voi syyttää: Daily Mail ryhmittää Brexit-aiheiset juttunsa yksinkertaisesti ”Battle for Britain” nimikkeen alle. Bremain ei ole samalla tavalla vedonnut tunteisiin, mutta käytännöllisyyteen sitäkin enemmän: Bremainin puolesta äänensä ovat nostaneet Obama, IMF, OECD, sekä entiset Naton pääsihteerit. Jane Austenia mukailleen kamppailu käydään siis järjen ja tunteiden välillä.

Miten käy?

En silti haluaisi tässä argumentoida sen puolesta, että Brexit on silkkaa typeryyttä. Timothy Garton Ashia lainatekseni on korkea aika saada selvyys Britannian EU-jäsenyydestä. Tämä aihe on nakertanut brittipolitiikkaa niin paljon sitten vuoden 1975, että oli aikakin käydä aiheesta perusteellinen keskustelu. Toisaalta tutkija Tim Oliver on myös todennut, ettei ”yes” tai ”no” ääniä tulisi tulkita liian yksioikoisesti kannatuksena tai vastustuksena EU-jäsenyydelle, vaan äänestyspäätökseen vaikuttaa monia tekijöitä, jotka eivät kansanäänestyksen tuloksella ratkea. Nämä ovat tyytymättömyys Britannian tai EU:n nykytilaan, pelko tulevaisuudesta, globalisaatiosta sekä terrorismista, jotka eivät katoa mihinkään äänestyksen ratkettua. Vaikka Brexit, tai Bremain, tulisikin, säryt eivät silti ole exit, vanhaa särkylääkemainosta mukaillakseni. Brexit-äänestys toimii myös hyvin tärkeänä kanavana kansalaisten euroskeptisyyden ilmaisulle, jota EU:n ei tulisi missään nimessä ohittaa. Onkin hyvin todennäköistä, että tulevina vuosina monet muutkin maat kysyvät kansalaistensa mielipidettä EU-asioista, eikä tulos tai prosessi tule olemaan Brysselin mieleen.

Voittavatko kansanäänestyksessä järki vai tunteet? Mielipidemittausten mukaan järki on voitolla, mutta kuten edellä totesin, vanhempi sukupolvi saattaa ratkaista tämän kansanäänestyksen. Miksi? Koska äänestyspäivänä, kesäkuun 23. päivä, maan EU-myönteinen nuoriso on kerääntynyt Glastonburyn musiikifestivaalille, eikä välttämättä jaksa sillä hetkellä priorisoida EU:n tulevaisuudesta äänestämistä kotikonnuillaan.