Jaa

Kuva: pixabay / nastyachernikova720

Kuva: pixabay / nastyachernikova720

Viime viikkoina on puhuttu paljon historiapolitiikasta, siitä, miten menneisyyttä käytetään nykyhetkessä politiikanteon välineenä. Yhtenä innoittajana on toiminut hiljattain perustettu Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys, jonka järjestämä kaksipäiväinen konferenssi alkaa Helsingissä huomenna. Tapahtumassa pohditaan historian poliittista käyttöä eri yhteyksissä. Samaa teemaa on käsitelty myös yhdistyksen julkaisemassa artikkelikokoelmassa (lue Miika Raudaskosken arvio kirjasta täältä). Myös The Ulkopolitistissa on kirjoitettu historiapolitiikasta aiemmin (muun muassa talvisotaan liittyen), eikä aihe tunnu ”tyhjenevän” koskaan.

Poliittisen historian professori emeritus Seppo Hentilä koetti kääntää suomeksi saksalaisessa historiantutkimuksen teoriassa usein käytetyn termin Vergangenheitsbewältigung – joka tarkoittaisi melko suoraan suomennettuna ”menneisyyden hallintaa”. Hankaluus olikin nimenomaan se, ettei historian voi ajatella olevan hallittavissa. Hentilä muotoili ajatuksen välittyvän paremmin, jos ymmärrämme historiapoliittisen tutkimuksen pyrkimyksenä olevan tutkia sitä, ”miten menneisyyden kanssa tullaan toimeen”. Ilmaus tuli jälleen mieleen viime viikolla, kun Venäjällä vietettiin toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi voitonpäivää. Voiton kanssa kyllä näytettäisiin tulevan toimeen, mutta entä siihen väistämättä liittyvä sota? Miten sotaa pitää juhlia?

Voitonpäivän juhlinta liittyy läheisesti myös keskusteluun venäläisen nationalismin nykymuodoista. Tavallinen tulkinta – eikä epätosi – on se, että presidentti Vladimir Putin lietsoo kansalliskiihkoa ikään kuin ylhäältä käsin: vahva propagandakoneisto syöttää ihmisille kuvia ulkoisista vihollisista ja uhista, joilla heidät saadaan tukemaan oman hallinnon voimapolitiikkaa. Näkemys on osin oikea, mutta se ei yksin selitä nykynationalismin luonnetta. Tarve kansallistunteen vahvistamiselle nousee nimittäin myös ihmisistä itsestään. Venäjän johdon tyyliä on usein kuvattu ulkopolitiikassa reaktiiviseksi ja taktiseksi (aktiivisen ja strategisen sijaan), mutta samoja piirteitä voi nähdä myös sisäpoliittisessa toiminnassa. Kansallinen tarve omanarvontunnon nostattamiselle on huomattu valtion johdossa. Putin ei siis ainoastaan ”tuota” nationalismia, vaan myös ikään kuin muotoilee sitä.

Kansallistunne joka nousee kansalaisista

Voitonpäivän mediakuvasto on suotuisaa valtiojohdon diskurssille: sotilasparaati, jonka ottavat vastaan presidentti ja kansainväliset arvovieraat, ja miljoonia ihmisiä ympäri Venäjää marssimassa veteraanien muistoa kunnioittavassa kulkueessa. Varsinkin muistokulkue, ”Kuolematon rykmentti” (Bessmertnyi polk), on herättänyt kiinnostusta viime vuosien voitonpäiväjuhlinnassa. Kulkue kokoaa yhteen tavallisia kansalaisia, jotka kantavat toiseen maailmansotaan osallistuneiden tai sodassa kaatuneiden sukulaistensa kuvia. Vuosi sitten, sodan päättymisen 70-vuotisjuhlassa, kulkueeseen osallistuneita raportoitiin olleen yksin Moskovassa puoli miljoonaa. Tänä vuonna luku ei jäänyt paljon pienemmäksi, ja sukulaisten kuvien lisääminen muun muassa Facebookin ja Vkontakten kaltaisiin palveluihin tuntui myös yleistyneen. Novaja gazeta -lehden toimittajat toteuttivat oman versionsa tapahtumasta ja julkaisivat omien sukulaistensa valokuvia ja kertomuksia erikoisreportaasissa.

Kuolematon rykmentti on ilmiönä syntynyt ainakin osittain itsenäisenä liikkeenä, mutta sen keskeinen viesti toki on myös hallinnon näkökulmasta suotuisa – ihmiset ovat ottaneet voitonpäivän omakseen. Muisto sodasta tuntuu ainakin päiväksi yhdistävän Venäjän kansan. Gazeta.ru -verkkolehdessä julkaistussa puheenvuorossa sanottiin voitonpäivän muistokulkueessa olevan suorastaan harvinaista se, että se keskittyy nimenomaan muistamaan tavallisia ihmisiä valtion tai sen saavutusten sijaan: ”- – tässä [Kuolematon rykmentti -kulkueessa] me emme ole tarkkailijoita, kuten sanottakoon vaikka vaaleissa, vaan kuvainnollisesti osallistumme historiaan.”

Ilmiön voi myös ymmärtää toisesta näkökulmasta: suuren isänmaallisen sodan veteraaneja ei enää nähdä aivan tavallisina, koska itse voitto tässä sodassa on nostettu myyttiseksi sankaritarinaksi. Suuren isänmaallisen sodan uhreille pidetään minuutin hiljaisuus miljoonayleisön edessä, kun taas Venäjän valtion tuoreemmat veteraanit eivät saa edes minuutiksi ääntään kuuluviin.

Historiasta puhumista rajoittaa ”punainen viiva”

Historiapoliittisena kysymyksenä voiton juhliminen ja sodan muistaminen nyky-Venäjällä ovat kiinnostavia myös siksi, että sallittuja tapoja kumpaankin on yhä vähemmän. Muistokulkue toki hyväksytään, ja siihen osallistumista jopa rohkaistaan, sillä tarina ”orgaanisesta”, jopa ”epäpoliittisesta” kansalaisten järjestämästä kulkueesta sopii hyvin ylhäältä käsin luotuun kuvaan – oli se lopulta totta tai ei. Sen sijaan sotaan väistämättä liittyvää epäinhimillisyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja puhdasta mielettömyyttä ei sopisi muistella. Ylhäältä käsin tuotetussa narratiivissa hyvä voitti pahan, ja valtavat menetykset olivat siksi sankarillista uhrautumista.

Sodan oikeanlaisesta kertomuksesta on toki käyty rajanvetoa jo kauan. Lenta.ru -lehden haastattelussa sosiologi Lev Gudkov muistuttaa, että jo 1950- ja 1960-luvuilla joukko neuvostokirjailijoita kirjoitti sodasta omakohtaisia kokemuksia (kirjallisuussuuntausta kutsutaan venäjäksi ”luutnanttiproosaksi”, lejtnantskaja proza). Suuntaus vahvistui vastalauseena Leonid Brežnevin pyrkimyksille korostaa sodan ja voitonpäivän asemaa kansallisena kertomuksena. Näiden romaanien ja niiden pohjalta tehtyjen suosittujen elokuvien pyrkimys oli Gudkovin mukaan nimenomaan ”demystifioida” sotaa.

Nykyisin voitonpäivä on yksi tärkeimpiä kansallisia juhlapyhiä, ja sodan kertomuksen yhtenäisyydestä pidetään hallinnossa tarkkaa huolta. Viime vuosilta on monia esimerkkejä siitä, milloin sopivuuden raja on ylitetty – ne osoittavat, minkälaisen historian kanssa ei tulla toimeen. Esimerkiksi tammikuussa 2014 riippumattoman TV-kanava Doždin poistaminen valtakunnalliselta kanavapaikalta oli suurelta osin reaktio toimittajien suorassa lähetyksessä esittämään kysymykseen, olisiko Leningrad pitänyt luovuttaa Saksalle, jotta inhimillisiltä uhreilta olisi vältytty. Jälkiselvittelyssä presidentin neuvonantaja Dmitri Peskov sanoi toimittajalle, että TV-kanava oli tapauksessa ylittänyt ”punaisen viivan”, ja syyllistynyt ”johonkin vakavampaan” kuin lain rikkomiseen.

Vuosi sitten voitonpäivän alla suljettiin moskovalainen taidegalleria, johon oli juuri ehditty koota ”Me voitimme” -niminen taidenäyttely. Itse näyttelystä levisi Twitterin kautta maailmalle kuvia muun muassa teoksesta, jossa lihamylly jauhaa vihreistä tinasotilaista mustaoranssia Yrjön nauhaa. Yrjön nauhasta (georgievskaja lenta) on tullut tärkeä symboli Voitonpäivän juhlinnassa.

Muistelemisen rajoittamiseen kuuluu oleellisesti se, että ”punaiset viivat” tulevat näkyviksi vasta jälkeenpäin. Tuomion epävarmuus ja sattumanvaraisuus saavat aikaan sen, että kriittisiä huomioita esittäessä ei voi milloinkaan tietää, aiheutuuko niistä esittäjälleen ongelmia myöhemmin. Ikään kuin sivuhuomiona voi todeta, että ilmeisesti tänä vuonna Kuolematon rykmentti -kulkueissa nähdyt Stalinin muotokuva (Lontoossa), Nikolai toista esittävä ikoni (Simferopolissa) ja Neuvostoliiton ulkoministeri Molotovin muotokuva (sukulaisen kantamana Nižnyj Novgorodissa) mahtuvat virallisen narratiivin mukaiseen muistamisen tapaan.

Kevät ja toukokuu menevät edelle

Viime aikoina venäläisten kiinnostus politiikkaan ja erityisesti ulkopolitiikkaan on kasvanut, minkä voi tulkita olevan seurausta paitsi sen huomioarvon noususta mediassa mutta myös Venäjän kansainvälisen aseman kasvusta. Mielipidemittauskeskus Levadan mukaan 63 prosenttia venäläisistä aikoi juhlia voitonpäivää, kun sitä kysyttiin heiltä huhtikuun loppupuolella. Toisaalta tässä yhteydessä juhlimisella saatetaan myös tarkoittaa vapaapäivän viettämistä perheen ja ystävien kanssa, eikä niinkään muistokulkueisiin osallistumista tai sotilasparaatin seuraamista. Kokonaiskuvan kannalta onkin hyvä muistaa, että monille vapusta voitonpäivään asti lähes yhtäjaksoisesti kestävä toukokuinen loma tarkoittaa vetäytymistä kaupungeista mökeille ja muualle lomanviettopaikkoihin.

Niillekin, jotka osallistuvat voitonpäivän viettoon kaupunkien suurtapahtumissa, kyse on myös kevään alkamisen juhlasta ja hyväntuulisesta vapaapäivästä. Kuten Lev Gudkov muotoilee, Euroopassa sodan päättymisen muistaminen suuntautuu menneeseen, kun taas Venäjällä muistojuhla on luonteeltaan iloisempi ja korostaa kansallista omanarvontuntoa nykyhetkessä. Gudkov kutsuu tätä ”voiton kultiksi”. Nykyisen historiapolitiikan mukaisesti sekä puutarhatyöt että juhlintaan osallistuminen ovat hyväksyttäviä, kunhan mielikuvat sodasta ja sen voitokkuudesta säilyvät myönteisinä. Se historia, joka omaksutaan julkiseen käyttöön, ei perustu tosiasioihin tai tutkimuksiin, vaan siihen, mitä ihmiset haluavat kuulla.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa