Ei ollut sattumaa, että huhtikuun lopulle sijoittuivat sekä Obaman vierailu Euroopassa että EU:n ja Yhdysvaltojen välisen TTIP-vapaakauppasopimuksen 13. neuvottelukierros. Vierailun keskeinen tavoite, TTIP:n vauhdittaminen päätökseen ennen Obaman presidenttikauden päättymistä, vaikuttaa nyt kuitenkin entistäkin kunnianhimoisemmalta. Greenpeacen sivuillaan julkaisemien vuodettujen sopimusasiakirjojen perusteella näyttää siltä, että neuvottelut osapuolten keskeisistä kiistanaiheista ovat osin pattitilanteessa. TTIP:ltä on loppumassa aika.

Vapaakauppasopimuksen kärkitavoitteita on ollut sääntelyn harmonisoiminen alueilla, joilla maiden tavoitteet ovat yhtenevät mutta käytännöt eriävät, sekä investointisuojajärjestelmän luominen EU:n ja Yhdysvaltojen välisten sijoitusten kannustamiseksi. Alusta asti juuri investointisuojaan liittyvä riidanratkaisujärjestelmä on pysytellyt kiperimpien neuvottelukohteiden joukossa (TTIP:tä ja siihen kuuluvaa investointisuojaa on aiemmin käsitelty the Ulkopolitistissa täällä ja täällä.) Tällä hetkellä neuvotteluissa on näkyvästi ollut esillä kaksi riidanratkaisumallia, joista kumpikin on kuumentanut tunteita: yksityinen välimiesmenettely sekä TTIP-investointiriitoja varten luotava erityistuomioistuin.

Vaikka riidanratkaisumekanismista vapaakauppaneuvottelujen alkaessa kaavailtiin samanlaista kuin useimmissa kahdenvälisissä investointisopimuksissa (Bilateral Investment Treaty, BIT), näytti edellisen, 12. neuvottelukierroksen jälkeen siltä, ettei malli sellaisenaan voi toteutua. Erityisesti kansalaisjärjestöt Euroopassa ja Yhdysvalloissa, sekä useat EU-parlamentaarikot vastustivat ankarasti TTIP-sopimukseen alun perin suunniteltua investointisuojaa. Tuolloin EU ehdotti riidanratkaisua varten investointiriitoihin keskittyneen erityistuomioistuimen perustamista. Greenpeacen julkaisemat riidanratkaisumekanismia käsittelevät asiakirjat eivät kuitenkaan mainitse tätä ICS-erityistuomioistuinta, vaan niissä puhutaan välimiesmenettelystä. (Tosin esimerkiksi verkkojulkaisu Politico on kyseenalaistanut päiväämättömien neuvotteludokumenttien tuoreuden.)

TTIP:ssä sovellettavaksi valittava järjestelmä on merkittävä, sillä se viitoittaa mahdollisesti tulevissa vapaakauppasopimuksissa käytettävää riidanratkaisumekanismia. Lisäksi järjestelmä muodostuu EU:n ja Yhdysvaltojen välisen kaupankäynnin laajuuden takia keskeiseksi. Osittain käytäntöä on jo luotu Obaman kauden keskeisellä projektilla TPP-sopimuksella, ja Yhdysvallat onkin vastahakoinen käyttämään EU:n kanssa neuvoteltavassa sopimuksessa poikkeavaa järjestelmää.

Yksityinen välimiesmenettely on investointiriitojen ratkaisun vakiintunut malli

Sopimusneuvottelujen alussa suunniteltu järjestelmä oli vapaakauppasopimusten ja BIT:en vakiomalli, yksityinen välimiesmenettely investoijayrityksen ja sopimuksen allekirjoittaneen valtion välillä (Investor-State Dispute Settlement, ISDS). EU:n tietojen mukaan maailmassa vuonna 2015 voimassa olleista investointisuojasopimuksista yli 3000:ssa on vastaava ISDS-mekanismi, joka perustuu riitojen ratkaisemiseen välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelyn keskeinen ero kansallisessa tuomioistuimessa käytävään oikeudenkäyntiin on se, että menettely on yksityistä, eikä menettelyn sääntöjen mukaisesti tehdystä ratkaisuista voi valittaa.

Investointisuojaan liittyvän yksityisen riidanratkaisun käyttäminen juontaa juurensa siirtomaa-aikakaudelle. Investointeja tekevät yritykset eivät pitäneet kansallisia tuomioistuimia riittävän itsenäisinä maidensa hallituksista, jotta ne olisivat puolueettomasti voineet ratkaista kyseessä olevan valtion ja siellä investointeja tehneen yrityksen välisen riidan. Vaikka Euroopassa ja Yhdysvalloissa valtioiden tuomioistuinjärjestelmät ovat verrattain legitiimejä ja itsenäisiä, yksityinen riidanratkaisu on jäänyt investointisopimuksiin. Tälle on monta syytä. Vakiintuneen käytännön muuttaminen muuttaisi kansainvälisen kaupan perusdynamiikkaa, eivätkä investointisopimuksia tekevät valtiot halua vaarantaa yritysten halua sijoittaa niihin. Menettelyn ympärille on muodostunut myös tiivis bisnesverkosto, joka osaa hyödyntää oikeudellisesti pitkälle kehittynyttä investointisuojajärjestelmää. Järjestelmä sinänsä toimii tehokkaasti, mutta huoli valtioiden lainsäädännölliseen suvereniteetin murenemisesta ei kuitenkaan ole täysin perusteeton. (Suomessa kritiikkiä riidanratkaisujärjestelmästä on näkyvimpien joukossa esittänyt Martti Koskenniemi.)

On totta, ettei juridista valtaa sääntelystä päättämisestä luovuteta edelleenkään muille tahoille, ja ettei investointien suoja kohdistu laajasti sellaisiin abstrakteihin hyviin kuin vaikkapa ”menetettyihin voittoihin”, kuten joissain uutislähteissä on esitetty. Lainsäädäntöä muovaava vaikutus syntyy kuitenkin siitä tosiasiallisesta ympäristöstä, jonka riidanratkaisumekanismi luo. Välimiesmenettelyyn osallistuminen on kummallekin osapuolelle – valtiolle ja investoivalle yritykselle – usein kallista. Sitä kautta valtioille syntyy vahva kannustin välttää sellaista sääntelyä, joka voisi synnyttää investointiriitoja. Tyypillistä tällaista sääntelyä on esimerkiksi ympäristön suojeluun, energiaan (Vattenfall-case) ja kansanterveyteen (Philip Morris-case) liittyvä sääntely. Demokraattisesti kestävämpänä vaihtoehtona onkin esitetty transatlanttisiin investointiriitoihin keskittynyttä erityistuomioistuinta.

Erityistuomioistuin olisi uusi ratkaisutapa – mutta muuttaisiko se mitään?

Poliittisen vastustuksen seurauksena vuoden 2015 neuvotteluiden lopputulos näytti julkisesti siltä, ettei BIT:ssä tyypillinen riidanratkaisumenetelmä sellaisenaan voi tulla osaksi TTIP:tä. Vaihtoehdoksi EU ehdotti ICS-erityistuomioistuinta (Investment Court System), jonka menettely olisi julkista ja perustuisi valtioiden nimittämien tuomareiden tekemiin päätöksiin. Uutta järjestelmää on sekä kehuttu sen läpinäkyvyydestä ja puolueettomuudesta että toisaalta kritisoitu siitä, että se muistuttaa liikaa aiempaa yksityistä välimesmenettelyä.

Riidanratkaisujärjestelmällä on merkitystä vain TTIP:n laajempien tavoitteiden valossa. Osittain ne negatiiviset vaikutukset, jotka kohdistuvat investointisuojan riidanratkaisujärjestelmään, ovat myös sopimuksen poliittisten lähtökohtien ja tavoitteiden kritiikkiä. Osa tästä kritiikistä on perusteltua. Uuden riidanratkaisuelimen kehittäminen olisi mahdollisuus osaltaan kehittää vapaakauppajärjestelmien investointisuojaa, joka vastaisi TTIP-sopimuksen esiinnostamiin ristiriitoihin myös läpinäkyvyyden ja valtioiden lainsädännöllisen suvereniteetin näkökulmasta.

Nähtäväksi jää, saadaanko TTIP-sopimus päätökseen ennen Obaman kauden loppua. Positiivista vuosia kestäneessä köydenvedossa investointisuojasta on se, että se on johtanut aitoon korkean tason keskusteluun investointisuojasta. ISDS-järjestelmän mahdollinen kaatuminen kertoo myös siitä, että EU:n toimivaltaankin kuuluvissa kauppapoliittisissa asioissa unionin kansalaisten tahto aidosti vaikuttaa päätöksentekoon parlamentin ja kansalaisjärjestöjen kautta. Se on demokratiavajeesta syytetyssä unionissa saavutus itsessään. Lisäksi on muistettava, että vaikka sopimuksen muodosta EU:n ja Yhdysvaltojen kanssa päästäisiinkin sopuun, polttavaksi kysymykseksi jää vielä sopimuksen hyväksyntä unionin parlamentissa sekä mahdollisesti kansallisesti jäsenmaissa. On todennäköistä, että vaikka EU:lla itsenäisenä toimijana on toimivalta neuvotella TTIP-sopimus, päätökseen saatu sopimusasiakirja vaatisi vielä kansallisen hyväksynnän jokaiselta jäsenmaalta. Jos sopimukseen valittava investointisuojajärjestelmä olisi neuvotteluvaiheessa  voimakkaasti vastustettu, saattaisi se kaatua viimeistään yksittäisen EU-jäsenmaan vastustukseen.