Jaa

Westpreußen, Russlanddeutsche Flüchtlinge

Volgansaksalaisia pakolaisleirillä vuonna 1920. 

”Before this war broke out we were even more sensitive about being called refugees. We did our best to prove other people that we were just ordinary immigrants. We declared that we had departed of our own free will to countries of our choice, and we denied that our situation had anything to do with ”so called Jewish problems”. Yes we were ”immigrants” or ”newcomers” who had left our country because, one fine day, it no longer suited us to stay, or for purely economic reasons.”

Hannah Arendt, We Refugees, 1943

Poliittinen ajattelija Hannah Arendt pakeni natsi-Saksaa väärennetyn viisumin avulla Ranskasta Yhdysvaltoihin. Saatuaan turvapaikan Yhdysvalloista Arendt oleskeli maassa ilman kansalaisuutta kymmenen vuotta, kunnes hänet kansalaistettiin vuonna 1951. Hänen kokemuksensa pakenemisen vaikeudesta ja toisaalta vastaanottajamaahan asettumisen vaikeudesta kuvastavat hyvin 1940-luvun pakolaisten tilannetta, jolloin pakolaisen oikeudellinen asema oli hyvin heikko. Nykypäivänä pakolainen saa oikeudellista ja moraalista suojaa, kun taas taloudelliset siirtolaiset nähdään uhkana. Arendtin paetessa natsi-Saksaa asiat olivat päinvastoin: vainoa pakenevat henkilöt, pakolaiset, eivät nauttineet kansainvälisen yhteisön suojelua, vaan ainoa hyväksyttävä siirtolaisuuden muoto oli taloudellinen siirtolaisuus.

Jos 1800-lukua leimaa historiallisesti kansallisvaltioiden muodostuminen ja nationalismin synty, 1900-lukua leimaa siirtolaisuuden ja pakolaisuuden syntyminen ja vakiintuminen ilmiönä. Ihmisestä tulee pakolainen, kun kansallisvaltio ei voi turvata hänen hyvinvointiaan. Pakolaisuus on siis vahvasti modernin kansallisvaltion tulosta. Euroopassa 1900-luvulla ensimmäinen maailmansota ja imperiumien luhistuminen aiheuttivat ensimmäisen pakolaisaallon. Toisen pakolaisaallon aiheutti toinen maailmansota ja pian sen jälkeen alkanut kolonialismin päättyminen.

Euroopan pakolaisilmiöillä on historiallinen konteksti. Jotta nykyinen pakolaiskriisi saisi raamit, on tärkeä muodostaa ajankuva pakolaisuuteen liittyvien sopimusten ja käytäntöjen – kuten vuoden 1951 Geneven pakolaissopimuksen – synnystä ja kehityshistoriasta.

Ensimmäisen maailmansodan pakolaisaalto

20. vuosisadan pakolaisvirrat olivat Euroopalle kokonaan uudenlainen haaste. Modernit kansallisvaltiot olivat muotoutuneet 1800-luvulla, jonka myötä vakiintui myös kansalaisuuden käsite. Kansallisvaltiota muodostaessa rajoja vedettiin tiettyjen kansakuntien ympärille. Samalla toisia kansakuntia suljettiin ulos. Kansallisvaltion keskiössä oli kansa, jolle valtio oikeudellisena entiteettinä tarjosi suojaa, turvaa ja kansalaisoikeuksia. Kansallisvaltioiden rajojen vakiinnuttua valtion ulkopuolelle jääneiden henkilöiden ja väestöryhmien – siis kansaan kuulumattomien – elintila kaventui, kun tilaa jonne siirtyä ei enää ollutkaan.

Howard Adelmanin analyysin mukaan tässä vaiheessa vuosisataa pakolaisia käsiteltiin suurina kansanryhminä, pääasiassa etnisyyden tai uskonnon mukaan ryhmiteltynä, ja ongelmat ratkaistiin tapauskohtaisesti joko valtionrajojen siirroilla tai väestösiirroilla, mutta varsinaisia rakenteita pakolaisten käsittelemiseen ei ollut. Esimerkiksi Ottomaanien imperiumin hajotessa armenialaiset pakolaiset saivat joukoittain kansalaisuuden Syyriassa ja Libanonissa. Samaten joukko kreikkalaisia jotka olivat asuneet Turkissa, kansalaistettiin automaattisesti heidän palatessaan Kreikkaan. Ensimmäisen maailmansodan ja tsaarinvallan päättymisen seurauksena Venäjälle syntyi merkittävä pakolaisryhmä.

Vähitellen pakolaisuuteen liittyvät kansainväliset rakenteet alkoivat kuitenkin muodostua. Vastaperustetun Kansainliiton ensimmäisiä tehtäviä oli uudelleen sijoittaa ensimmäisen maailmansodan noin 450 000 sotavankia. Tähän tehtävään pestattiin norjalainen seikkailija ja diplomaatti Fridtjof Nansen. Hän myös kehitti myöhemmin Nansen-passin, nykyisen muukalaispassin edeltäjän, jonka avulla tuhannet venäläiset pakolaiset saivat matkustaa turvaan kolmansiin maihin Venäjän otettua heiltä kansalaisuuden pois.

Jos kansallisvaltion idea oli siis tarjota suojaa ja kansalaisoikeuksia kansalaisilleen, 1930-luvulla tullessa tuli kuitenkin ilmeiseksi, että eräiltä ryhmiltä nämä kansalaisoikeudet voitiin ottaa pois rotusyrjinnän nimissä. Näin syntyi yhtäältä väestöryhmiä joiden kansalaisuus peruutettiin kokonaan ja toisaalta väestöryhmiä joilla oli vajavaiset kansalaisoikeudet suhteessa toisiin kansalaisiin. Tunnetuimpana esimerkkinä tästä on natsi-Saksan Nürnbergin lait, jotka riisuivat juutalaisilta ja eräiltä muilta väestöryhmiltä kansalaisuuden tai osan kansalaisoikeuksista. Syntyi suuri joukko kansalaisuudettomia ihmisiä, jotka ryhtyivät etsimään suojaa toisista valtioista. Syntyneeseen tilanteeseen ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ollut vakiintuneita oikeudellisia rakenteita, vaan jokainen maa otti vastaan juutalaisia pakolaisia omilla säännöillään.

Turvapaikan hakeminen ja saaminen oli siten hyvin epävarmaa ja kallista. Monet juutalaiset hakivat viisumia Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin, osa lähti muihin maihin, jopa Kiinaan asti. Turvan hakeminen oli kuitenkin oikeudellisesti paljon vaikeampaa kuin nykypäivänä, koska nykyisenkaltaista Euroopan- tai maailmanlaajuista yhtenäistä turvapaikkajärjestelmää ei ollut. Hannah Arendtin kokemukset väärennetyn viisumin turvin pakenemisesta Yhdysvaltoihin kuvastavat hyvin tilannetta tuona aikana. Kansalaisuudeton henkilö oli – ja on edelleen – kansainvälisessä järjestelmässä kaikkein heikoimmassa asemassa.

Toisen maailmansodan myötä pakolaisten määrä Euroopassa räjähti. Erityislaatuista tässä pakolaisväestössä oli se, että suurin osa heistä ei halunnut palata takaisin lähtömaahansa. Syntyi tarve muodostaa kansainvälinen oikeudellinen perusta ja järjestelmä pakolaisongelman ratkaisemiseksi.

Pakolaissopimus syntyy

Toisen maailmansodan ja holokaustin kauhujen seurauksena kansainvälinen yhteisö lähti hakemaan ratkaisua pakolaisongelmaan sen ajatuksen pohjalta, että järjestelmän tulee suojella ihmisiä valtioiden mielivallalta. Nürnbergin lait ja natsi-Saksan alueidenluovutusvaatimukset olivat osoittaneet, että valtioiden suvereniteetin kunnioittaminen ei voinut perustua pelkästään hyväntahtoisuuteen. Tarvittiin myös oikeudellinen pohja valtioiden keskinäiseen säätelyyn, eikä tuo pohja voinut perustua pelkästään sodan uhkaan. Rakentamalla yleismaailmailmallinen, yksittäisestä valtiosta riippumaton pakolaisjärjestelmä, jota kaikki valtiot noudattaisivat, taattaisiin se, että toisen maailmansodan kauheudet voitaisiin jatkossa välttää.

Pakolaisesta tuli täten valtioiden väliin jäävä oikeudellinen henkilö, jolle myös vieras valtio olisi moraalisesti velvollinen tarjoamaan (pakolaisaseman edellytysten täyttyessä) suojaa ja kohtuulliset elinolot. Tämä oli suuri muutos aikaisempaan verrattuna, jolloin yksittäiset kansalaiset nähtiin ensisijaisesti oman valtionsa subjekteina. Valtio siirtyi siis sivuun pakolaiskysymyksen keskiöstä ja tilalle tuli yksittäinen ihminen. Howard Adelmanin mukaan tälle uudelle aikakaudelle oli ominaista, että pakolaisryhmiä ei enää käsitelty suurina joukkoina, vaan yksilöinä, joiden oikeus turvapaikkaan tuli arvioida yksilöllisten ominaisuuksien perusteella aikaisemman ryhmästatuksen sijaan.

Pakolaissopimus allekirjoitettiin Genevessä 1951 ja se antoi henkilölle suojaa joka ennen 1 päivää tammikuuta 1951 sattuneiden tapausten vuoksi ja jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.

Aluksi sopimus koski vain ennen vuotta 1951 pakolaisiksi joutuneita henkilöitä. Tämä perustui siihen oletukseen, että pakolaisongelma olisi väliaikainen ja ratkaistavissa muutamien vuosien sisällä. Pian kuitenkin siirtomaavaltojen tullessa päätökseen, alkoi syntymään uusia konflikteja ja uusia pakolaisaaltoja. Havaittiin että pakolaisuudesta oli tullut uusi normaali pysyvä asiaintila. Niinpä vuoden 1967 protokollalla sopimus laajennettiin koskemaan kaikkia ihmisiä.

Rajan ylittäminen ja valtion suvereniteetti

Valtion oikeus ja kyky valvoa rajojaan on esimerkki valtion positiivisesta suvereniteetista. Geneven pakolaissopimus 1951 sisältääkin vahvan periaatteellisen oikeutuksen: se nimittäin antaa pakolaiselle ja turvapaikanhakijalle oikeuden rikkoa tätä suvereniteetin symbolia. Artiklan 31 mukaan pakolaista ei saa rankaista siitä että tämä saapuu tai oleskelee laittomasti sopimusvaltion alueella. Laittomia turvapaikanhakijoita ei siis ole. Tällä oikeudella pyritään välttämään yllä kuvattu tilanne, jossa monet juutalaiset ennen toista maailmansotaa yrittivät hakea turvaa kolmansista maista, mutta turvapaikan hakeminen tyssäsi viisumin tai passin puuttumiseen (kun vastaanottajamaa ei myöntänyt viisumia tai passi oli otettu pois Nürnbergin lakien nojalla). Oikeus hakea turvaa toisesta maasta on hyvin vahva periaate koko pakolaissopimuksessa. Myöhemmin Euroopasta on tehty linnake, jonne on hyvin vaikea päästä, mutta jos pakolainen sattuu onnistumaan matkassaan, hänen oikeutensa pakolaissopimuksen nojalla turvataan.

Vuosisadan alun pakolaisten tilanne oli oikeudellisesti ja taloudellisesti paljon heikompi, kuin nykypäivänä. Geneven sopimuksen syntyminen oli reaktio toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen pakolaistilanteeseen tietyssä ajassa ja paikassa, mutta siitä huolimatta sitä voidaan pitää erittäin edistyksellisenä. Sopimuksen tärkein ansio on että se ei tee pakolaisesta rikollista, vaan asettaa hädänalaisen henkilön oikeudellisesti vahvaan asemaan suhteessa vastaanottajavaltioon. Nykypäivänä pakolainen saa oikeudellista ja moraalista suojaa, kun taas taloudelliset siirtolaiset nähdään uhkana. Hannah Arendtin paetessa natsi-Saksaa asiat olivat päinvastoin: vainoa pakenevat henkilöt eli pakolaiset, eivät nauttineet kansainvälisen yhteisön suojelua, vaan ainoa hyväksyttävä siirtolaisuuden muoto oli taloudellinen siirtolaisuus.

 

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa