Kansainvälisten suhteiden määräävimpiä piirteitä on sen tavaton inhimillisyys. Valtiojohtajat ovat yhtä lailla lihaa ja verta siinä missä muutkin, ja he operoivat samojen rajoitteiden alla kuin vähemmän vaikutusvaltaiset ihmisyksilöt. Yksi näistä rajoitteista on ihmisen suppea kognitiivinen kyvykkyys; ihminen pystyy omaksumaan vain tietyn määrän tietoa, ja rationaalisuus on itse asiassa hyvinkin rajattua.

Johtajien pitää kuitenkin jollain tavalla jäsentää toimintaympäristöstä tuleva valtava tieto- ja ärsykemäärä ymmärrettäväksi, ja tähän jäsentämiseen sekä prosessointiin ihminen käyttää uskomusjärjestelmiänsä ja erilaisia kognitiivisia oikoteitä. Yksilölle ominaiset ja toisaalta sosialisaation kautta omaksutut uskomukset maailmasta sekä erilaiset skeemat ja analogiat ovat kaikki esimerkkejä, joiden avulla hän merkityksellistää ja yrittää ymmärtää vastaanottamaansa tietoa. Jäsentäminen toimii pitkälti myös oman toiminnan lähtökohtana ohjaten käytöstä – tässä tapauksessa ulkopolitiikan tekemistä. Yksilöllinen tapa hahmottaa maailmaa johtaa myös siihen, että eri toimijoille sama ilmiö tai tilanne voi näyttäytyä hyvinkin eri tavalla. Toinen voi nähdä tilanteen X hyvinkin uhkavana toisen ollessa uhkaavuudesta autuaan tietämätön.

Toisin sanoen yksilöllisillä ja kollektiivisilla havainnoilla ja käsityksillä, jos millä, on vaikutusta kansainväliseen politiikkaan ja historian kulkuun, mitä tässä kirjoituksessa pyritään osoittamaan ottamalla esimerkiksi Neuvostoliiton/Venäjän ja lännen suhteet. Artikkelissa koukataan kylmän sodan kireimpien aikojen kautta nykyiseen maailmanaikaan, jossa valitettavasti eletään jälleen vähemmän sopuisissa tunnelmissa.

Sotakauhu ja Able Archer 83

1980-luvun alussa elettiin hyvin jännitteistä aikaa maailmanpolitiikassa. Syitä kiristyneisiin suhteisiin oli monia. Jimmy Carterin kaudella Yhdysvallat oli aiempaa vahvemmin alkanut kritisoida Neuvostoliiton ihmisoikeustilannetta, ja liennytyspolitiikka oli ruvennut rakoilemaan. Neuvostoliitto oli hyökännyt Afganistaniin vuoden 1979 lopulla, ja samana vuonna NATO päätti sijoittaa keskimatkan ohjuksia Eurooppaan vastauksena Neuvostoliiton SS-20-ohjusten aiemmalle sijoittamiselle. Viimeinen naula liennytyksen arkkuun oli Ronald Reaganin valinta Valkoiseen taloon ja hänen astuminen presidentinvirkaan tammikuussa 1981, mikä tarkoitti kovenevaa retoriikkaa ”pahan valtakuntaa” kohtaan sekä vahvempaa panostusta Yhdysvaltain sotilaalliseen voimaan.

Reaganin tavoitteena oli ennen kaikkea haastaa Neuvostoliitto ja pakottaa se myönnytyksiin sekä vastavuoroiseen politiikkaan esimerkiksi aseidenriisunnan saralla. Muutos 1970-lukuun ja eräänlaiseen Yhdysvaltain alennustilaan oli melkoinen, mikä herätti Neuvostoliiton gerontokraattisessa johdossa syvää huolta ja pelkoa jopa Naton mahdollisesta ydinaseella suoritettavasta ensi-iskusta. Maan sisällä vellovaa pelkotilaa vahvisti entisestään KGB:n entisen johtajan Juri Andropovin valinta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi Leonid Brežnevin kuoleman jälkeen marraskuussa 1982. Tiedustelumaailmasta ponnistaneen Andropovin näkemys maailmanpolitiikasta oli erikoisen synkkä, nollasummapelimäinen ja jopa salaliittomainen, mikä luonnollisesti vaikutti siihen, miten neuvostojohto tulkitsi lännen politiikkaa. Andropov oli muun muassa vuonna 1981 julkisesti pohtinut Naton ydinaseiskua Neuvostoliittoon vielä johtaessaan KGB:tä.

Uuden pääsihteerin näkemys ei toisaalta ollut mitenkään poikkeuksellinen. Neuvostoliiton eliitissä oli varsin vakaita näkemykset kapitalistisen maailman vihamielisyydestä, maailmanpolitiikasta luokkakamppailun näyttämönä ja turvallisuuden nollasummaluonteesta käytännössä koko kylmän sodan ajan aina Gorbatšovin kauteen asti, eivätkä näkemykset silloinkaan eliitistä kokonaan kadonneet.

Vuonna 1981 Neuvostoliitto oli aloittanut tiedusteluoperaatio RYANin, jonka tarkoituksena oli kerätä tietoa Naton mahdollisista hyökkäysaikeista. KGB:n ja GRU:n yhteisoperaatiosta saatua, paljolti epäluotettavaa tietoa tulkittiin yllämainittujen linssien läpi, mikä vahvisti dominoivia uhkakäsityksiä entisestään. Neuvostoliitossa lietsottiin pelkoa myös tarkoituksellisesti. Se halusi saada huomiota pois tyrmistystä herättäneestä möhläyksestä, jossa se ampui Korean Airlinesin koneen alas syyskuussa 1983 syyttäen lentoa Yhdysvaltain vakoiluyritykseksi ja provokaatioksi. Lietsonta oli myös tietoinen keino vaikuttaa Länsi-Eurooppaan ja varsinkin sen rauhanjärjestöpiireihin, jotka kiivaasti vastustivat Naton ohjusten sijoittamista muun muassa Länsi-Saksaan.

Vuodesta 1983 tulikin yksi kylmän sodan vaikeimmista vuosista – Robert Gatesin mukaan jopa kylmän sodan vaarallisin vuosi. ”Sotakauhu” saavutti kliimaksin marraskuussa 1983, jolloin Nato järjesti vuosittaisen Able Archer -sotaharjoituksensa. Kyseessä oli valmiusharjoitus, jossa simuloitiin konfliktin eskaloituminen aina ydiniskuun asti. Harjoitus oli kokoluokaltaan suurempi kuin yleensä, ja simulaatioon osallistui kyseisenä vuonna poikkeuksellisen korkean tason päättäjiä. Kaiken lisäksi Naton kommunikaatio oli uudessa koodatussa formaatissa, jota Neuvostoliitto ei pystynyt heti purkamaan. Able Archer herättikin Neuvostoliiton turvallisuustoimijoissa syvää huolta.

KGB:n sisällä harjoitus tulkittiin mahdollisen ydiniskun valmisteluksi, ja puna-armeija nosti joukkojensa valmiustasoa muun muassa Baltiassa. Myös ilmavoiminen valmiustilaa korotettiin. Pahin paniikki ei kuitenkaan saavuttanut esimerkiksi politbyroota. Se, miksi informaatio ei välittynyt ylimmälle mahdollisimmalle tasolle, on vielä osittain hämärän peitossa – kuten vielä monin paikoin koko Able Archer -kuvio, josta on hiljalleen tihkunut uutta tietoa historiantutkimuksen käyttöön. Se, että informaatio jäi kulkematta muun muassa pääsihteeri Andropovin korviin, saattoi pelastaa maailman kaikista pahimmalta skenaariolta. Ja vaikka ydinsota ei olisikaan ollut lähellä ja vaikka vuoden 1983 tapahtumia ei pidä liiotella, Moskova oli pelottavalla tavalla varpaillaan.

Ylläkuvatusta sopasta vielä mielenkiintoisemman keitoksen tekee sen, että länsi ja sen tiedustelupalvelut eivät olleet alkuunkaan kartalla siitä, että Neuvostoliitossa todella pelättiin Naton ydiniskua. Vasta jälkeenpäin tietoa asiasta alkoi tiedustelutiedon myötä kantautua muun muassa Ronald Reaganin korviin, mikä taas järkytti Valkoista taloa. Reagan alkoikin muuttaa retoriikkaansa sovittelevammaksi, ja se jopa muutti hänen käsityksiään Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton suhteista, mikä toimi osittaisena tekijänä Yhdysvaltain Neuvostoliiton-politiikan muutoksessa.

Gerontokratiasta sekurokratiaan

Koko 1980-luvun alkupuolen saaga on esimerkki siitä, mihin erilaiset uhkakäsitykset ja tavat hahmottaa sekä nähdä tilanne voivat johtaa. Sotakauhusta ja Able Archerista on pitkä matka tähän päivään, mutta kuinka ollakaan lännen ja Venäjän suhteet ovat kireimmillään sitten 1980-luvun alun, ja tulkintaerimielisyyksistä esimerkiksi koskien lähihistoriaa ei ole pulaa.

Moskovassa vallassa eivät tosin ole enää gerontokraatit vaan sekurokraatit. Maata johtaa mies, joka Andropovin tavoin nousi vallan huipulle tiedustelupalvelun johdosta ja jolle Andropovin on sanottu olevan jonkinlainen esikuva. Tarve ymmärrykselle siitä, miten Venäjällä maailmanpolitiikkaa tulkitaan, ei ole ollenkaan vähentynyt – ainakaan, jos haluamme ymmärtää Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohtia tai jos haluamme edes yrittää ennakoida sen tulevia siirtoja. Itse asiassa ero läntiseen näkemykseen asioiden tolasta on todennäköisesti mittava. Totesihan Saksan liittokansleri Angela Merkel kuuluisasti maaliskuussa 2014, että Putin ei ole kosketuksissa reaalimaailman kanssa.

Miltä Putinin maailma sitten näyttää? Teoksessaan Mr. Putin: Operative in the Kremlin Fiona Hill ja Clifford G. Gaddy argumentoivat, että Putin kehystää maailman tapahtumia mir-idean valossa. Mirillä viitataan useampaan asiaan, muun muassa laajempaan, ulkoiseen maailmaan kuin myös rauhaan ja rauhantekemiseen. Ulkopolitiikan kannalta olennaisempi käsite on kuitenkin russkyij mir – venäläinen maailma, jonka taustalla vaikuttaa ajatus eräänlaisesta venäläisestä talonpoikaisyhteisöstä. Idea onkin valjastettu Venäjän ulkopolitiikan käyttöön, ja Moskovan intresseihin kuuluu yhteisön suojeleminen. Venäläisen maailman jäsenten tulisikin työskennellä yhdessä rauhan säilyttämiseksi, mikä toimii eräänlaisena selvitymismekanismina.  Merkittävää on, että venäläinen maailma ei varsinaisesti noudata nykyisiä maan valtionrajoja, vaan venäläisiksi kelpaavat muutkin kuin maan kansalaiset tai venäjänkieliset. Venäläinen maailma ja toisaalta ymmärrys itsenäisestä Venäjästä ja maan historiasta, jossa länsi nähdään uhkaavana ja epäjärjestystä tuottavana ilmansuuntana, toimivatkin Hillin ja Gaddyn mukaan Putinin historiallisesti rakentuneena tulkintakehikkona, jonka läpi hän myös lännen toimintaa katselee.

Huomionarvoista on myös Kremlin sisäpiiristä tulleet muut kommentit, jotka kielivät jotain siitä todellisuudesta, missä Venäjän johto elää. Putinin pitkäaikainen luottomies, nykyinen Venäjän turvallisuusneuvoston johtaja Nikolai Patrushev on muun muassa todennut Yhdysvaltain haluavan, että Venäjää ei olisi olemassa viittaamalla Madeleine Albrightin kommentteihin siitä, että Kaukoitä ja Siperia eivät kuuluisi Venäjälle. Patrushevin, joka kuuleman mukaan oli yksi läsnäolleista päätettäessä Krimin anneksoinnista Venäjään, väitteestä tekee entistä sakeamman se, että Albrightin kommentti oli saatu aikanaan ”tunkeutumalla” hänen alitajuntaansa valokuvan kautta. Patrushevin vetoaminen kyseisellä tavalla saavutettuun ”tietoon” kertoo karua kieltään Venäjän johdon arvostelukyvystä.

Sillä, minkälaista porukkaa Putinin lähipiirissä pyörii ja keitä hän kuuntelee, on merkitystä, vaikka päätöksenteko olisi kuinka presidentin käsissä. Mark Galeottin mukaan toisin kuin esikuvansa Andropov, jonka ansioksi nähdään reformisti Mihail Gorbatšovin nostaminen politbyroohon, Putin on ympäröinyt itsensä Patrushevin kaltaisilla vanhoilla KGB-miehillä, mikä on rajoittava Putinin todellisuudentajua ja kosketuspintaa ympäröivään maailmaan ja mikä altistaa hänet tietynlaiseen tapaan nähdä maailma.

Putinin ja Patrushevin näkemykset ovat luonnollisesti vieraita lännelle, mistä Muttin parin vuoden takainen kommentti kertoo. Kun lännessä, siis myös Suomessa, nykyisen vastakkainasettelun vallitessa pohditaan tulevia ratkaisuja turvallisuuspolitiikan suhteen, on otettava huomioon, miltä ne Venäjän johdon silmissä näyttävät. Onkin todennäköisesti niin, että ne näyttävät hyvin erilaisilta kuin esimerkiksi Washingtonissa, Brysselissä tai Helsingissä. Voi olla, että Kremlissä ihan oikeasti pelätään lännen ohjaamiksi syytettyjen värivallankumousten jäytävän legitiimeiksi nähtyjen hallintojen, ei vähiten Kremlin, asemaa.

Se, että erilaisten maailmankatsomusten ja uhkakäsitysten merkitys tunnustetaan, ei todellakaan tarkoita, että Venäjän uhkanäkemykset pitäisi jotenkin hyväksyä tai että sen intresseihin tulisi myöntyä. Sitä ei tässä kirjoituksessa millään muotoa esitetä. Kuitenkin sen ymmärtäminen, miten Kreml mankeloi maailmanpoliittiset tapahtumat ja käsittää lännen politiikan on keskeinen osa toimintaympäristön ja politiikan seuraamusten arviointia, minkä myös vuoden 1983 tapahtumat osoittivat. Venäjä kun on edelleen merkittävä toimija eurooppalaisella ja laajemmallakin näyttämöllä.

Kartalla olemisen tärkeys Venäjän johdon ajatusmaailmasta koskee suurimmassa määrin myös Suomea, jolle Venäjän käytös ja reaktiot muodostavat, halusimme sitä tai emme, keskeisen toimintaympäristön arvioitiin liittyvän tekijän. Tästä näkökulmasta voitaneen ymmärtää eräs syy presidentti Niinistön haluun olla kanssakäymisissä Venäjän johdon kanssa. Nimittäin jos Putin ei kerran ole kosketuksissa reaalimaailman kanssa, ulkopoliittisen johdon näkökulmasta voi olla parempi saada välillä kosketus Putinin maailmaan.