Jaa

Kaikkien ehdokkaiden huomio on tällä hetkellä kiinnittynyt Iowaan. Kuva DonkeyHotey / Flickr.

Yhdysvaltain presidentinvaalien esivaalit alkavat tänään Iowan vaalikokouksilla jo yli nelikymmenvuotisen perinteen mukaisesti. Iowa on reilun kolmen miljoonan asukkaan osavaltio Keskilännessä, joka tunnetaan ennen kaikkea Yhdysvaltain vilja-aittana, vaikka nykyään useampi iowalainen saakin elantonsa esimerkiksi finanssialalta kuin maanviljelyksestä. Mutta mistä koko esivaalirumbassa oikein on kysymys?

Siinä missä jo varsinainen presidentinvaali vaikuttaa monesta suomalaisesta vaikeasti käsitettävältä osavaltioittain winner takes it all -periaatteella valittavine valitsijamiehineen ja toisinaan epäintuitiivisine tuloksineen, esivaalijärjestelmä vasta hämmentävä onkin. Vaaleja käydään pitkin kevättä eri osavaltioissa hyvin eri tahtiin ilman mitään ulkopuoliselle tarkkailijalle aukenevaa loogista järjestystä, osavaltioiden vaalitulokset heijastuvat puoluekokouksen edustajamääriin hyvin eri tavoin ja usein viimeisinä pidettävillä esivaaleilla on vain symbolinen merkitys, sillä tulos on selvillä jo ennen niitä. Mitä järkeä tällaisessa touhussa oikein on?

Tässä, kuten monessa muussakin asiassa, järjestelmää auttaa ymmärtämään sen historiallisten juurien tunteminen (vaikkei se systeemistä täysin loogista teekään). Kuten toisinaan väsymykseen saakka jaksetaan muistuttaa, Yhdysvallat on liittovaltio, jossa eri osavaltioilla on varsin merkittävästi valtaa. Tämä heijastuu myös puoluepolitiikkaan siten, että republikaanien ja demokraattien puoluekokousdelegaattien valinta on ollut perinteisesti osavaltioiden puolueiden vastuulla. Koska delegaatit tekevät viime kädessä valinnan puolueen presidenttiehdokkaasta, antaa tämä lähtökohtaisesti osavaltioiden puoluekoneistoille erittäin merkittävän roolin valinnassa. Vielä 1960-luvulla valtaosassa osavaltioita päätökset siitä, ketä ehdokasta tukea, suhmuroitiinkin läpi ylätason kabinettipeleissä, ja esivaalijärjestelmä oli harvinaisuus. Systeemi näytti nurjat puolensa ennen kaikkea 1968, kun Lyndon B. Johnsonin varapresidentti Hubert Humphrey valittiin demokraattien puolue-eliitin tuella ehdokkaaksi siitä huolimatta, että hän ei ollut voittanut ainuttakaan esivaalia niissä osavaltioissa, joissa vaaleja käytiin. Kun Humphrey vielä hävisi varsinaiset vaalit Richard Nixonille, ei myöskään väite siitä, että sisäpiiri tuntee ehdokkaat paremmin ja kykenee siksi valitsemaan sellaisen ehdokkaan, jolla on menestysmahdollisuuksia, oikein kantanut, ja esivaaleihin siirryttiin 1970-luvun mittaan nopealla aikataululla koko maassa.

Liittovaltiorakenteesta johtuen eri osavaltioilla ja niiden eri puolueilla on kuitenkin lähtökohtaisesti varsin runsaasti valtaa päättää siitä, miten ja millä keinoin ne tarkkaan ottaen vaalinsa järjestävät. Niinpä Yhdysvalloissa ei järjestetä kahta maanlaajuista esivaalia (yksi kummallekin puolueelle), vaan pitkälti päälle sata eri osavaltioiden ja territorioiden esivaalia. Kyllä, territorioiden: myös Puerto Ricon, Amerikan Samoan, Pohjois-Mariaanien ja parin muun saarialueen demokraattiset ja republikaaniset puolueet lähettävät edustajansa puoluekokouksiin äänestämään presidenttiehdokkaista siitä huolimatta että näillä alueilla ei ole äänioikeutta varsinaisessa presidentinvaalissa. (Kuten sanottua, looginen järjestelmä ei välttämättä ole…)

Vaaleja moneen junaan

Koska esivaaleja on kolminumeroinen määrä, eroavat ne huomattavasti toisistaan ajankohdan ja järjestelmien suhteen. Joissakin esivaaleissa äänioikeutettuja ovat vain kyseisen puolueen kannattajaksi rekisteröityneet, toisissa taas äänestäjä saa vapaasti valita kummassa esivaalissa äänestää. Myös välimuotoja, joissa äänioikeutettuja ovat oman puolueen kannattajiksi ja sitoutumattomiksi rekisteröityneet, löytyy. Äänioikeuskriteerien lisäksi eroja löytyy vaalitavasta: useimmissa osavaltioissa käytössä on normaali esivaali päivän auki olevine äänestyskoppeineen, mutta olemassa on myös vaihtoehtoinen järjestelmä: nk. vaalikokoukset (caucus), jotka ovat käytössä myös Iowassa. Vaalikokouksissa kyse on tiettyyn kellonaikaan ympäri osavaltiota järjestettävistä kokouksista, joissa ei vain äänestetä, vaan kunkin ehdokkaan taustajoukot voivat vielä pitää kannatuspuheenvuoroja ehdokkaansa puolesta. Usein äänestys suoritetaan kokouksissa avoimesti, jossa kannatusta vaille jääneiden ehdokkaiden kannattajilla on mahdollisuudet vaihtaa leiriä suositumpaan ehdokkaaseen. Vaalikokousten erityispiirteisiin kuuluu monesti myös se, että prosessi on usein moniportainen: ruohonjuuritason kokousten jälkeen saatetaan järjestää kokouksia piirikuntatasolla, sen jälkeen vaalipiiri- tai osavaltiotasolla, ja vasta viimeksimainitut valitsevat delegaatiot puoluekokoukseen. Siksi osavaltion lopullinen tulos voi erota vaalikokousten tuloksesta. Koska vaalikokousjärjestelmä ei anna varmaa tietoa voimasuhteista välittömästi kokousten jälkeen, ja koska avoin äänestys ei täytä vaalisalaisuutta, on järjestelmää toisinaan pyritty muuttamaan enemmän esivaalin mukaan. Esimerkki tästä ovat republikaanien tämäniltaiset kokoukset Iowassa, jossa äänestys suoritetaan lipuilla (tosin vain kokouksissa) ja delegaatit valitaan koko osavaltion tuloksen mukaisesti. Asiassa painaa selkeyden ja vaalisalaisuuden lisäksi myös se, että Iowan tuloksilla on vahva signaaliarvo, joten niiden halutaan olevan mahdollisimman yksiselitteiset.

Signaaliarvolla tarkoitetaan tässä sitä, että ehdokkaan on pakko saada vähintäänkin jonkinlaista menestystä jos ei Iowassa, niin ainakin sitä seuraavissa osavaltioissa, sillä useampi osavaltio vailla menestystä tarkoittaa käytännössä sitä, että mahdollisuudet valintaan ovat menneet. Vastaavasti voitto tai otaksuttua parempi menestys Iowassa voi antaa ehdokkaalle merkittävän boostin lisääntyneen julkisuuden ja huomion muodossa, ja näin poikia hyviä tuloksia myös myöhemmissä vaaleissa. Sama pätee pitkälti seuraaviin esivaaleihin New Hampshiressa.

Iowa ja New Hampshire myös tietävät varhaisten esivaalien merkityksen ja ottavat ilon irti asemastaan. New Hampshiressa on jopa varmistettu se, että muut eivät kiilaa edelle, säätämällä laissa, että osavaltio järjestää esivaalinsa ensimmäisenä. (Iowan vaalikokoukset eivät ole teknisesti ottaen esivaaleja, joten ne eivät riko säädöstä.) Se, että samat osavaltiot saavat jatkuvasti ensimmäisen sanan, on herättänyt kritiikkiä, ei vähiten siksi, että sekä Iowa että New Hamsphire eivät ole mitenkään demografisesti edustavia otoksia Yhdysvalloista: koko maahan verrattuna maaseudulla asujat ovat huomattavasti yliedustettuina näissä osavaltioissa siinä missä mustat ja latinot puolestaan selvästi aliedustettuja. Iowan ja New Hamsphiren asema on kuitenkin niin vakiintunut, että siihen ei ihan helposti puututa. Tilannetta tasapainottaa jossain määrin näiden esivaalien järjestelmä, jossa Iowaa ja New Hampshirea seuraavat Etelä-Carolina ja Nevada. Näistä ensinmainittu edustaa konservatiivista etelää ja siellä huomattava osa äänestäjäkunnasta on mustia, jälkimmäinen taas antaa äänen maan länsiosille ja latinosiirtolaisille. Yhteistä kaikille neljälle on se, että ne ovat Yhdysvaltain mittapuulla pieniä tai keskikokoisia osavaltioita (ts. kaikissa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa). Tämä taas mahdollistaa sen, että näissä osavaltioissa on mahdollista kampanjoida edes jollain tasolla siedettävän kokoisilla budjeteilla, jolloin puhdas kampanjarahoituksen koko ei pääse ratkaisemaan peliä ainakaan alkuvaiheissa.

Estääkseen muiden osavaltioiden tunkemisen kärkinelikoiden apajille puolueet ovat viime aikoina tehneet sääntöjä, joiden mukaan ”liian aikaisin” (tässä tapauksessa tammi- tai helmikuussa) esivaalinsa järjestävät osavaltiot (pl. em. neljä) menettävät valtaosan puoluekokousdelegaateistaan. Pelote onkin toiminut varsin hyvin, sillä pellit aukeavat vasta maaliskuun alussa. Yhdysvalloissa perinteinen vaalipäivä on tiistai, jolle tänä vuonna osuu myös maaliskuun ensimmäinen päivä. Niinpä 1.3. onkin tänä vuonna nk. ”supertiistai”, jona demokraattien esivaaleja järjestetään tusinan verran ja republikaanien vielä pari enemmän. Useina aiempina esivaalikertoina yksi ehdokas on juuri supertiistain aikana napannut itselleen tavoittamattoman tuntuisen johdon.

Kaikki osavaltiot eivät kuitenkaan järjestä vaalejaan vielä supertiistaina tai edes maaliskuussa, vaan esivaalirumba jatkuu maaliskuun ruuhkaviikkojen jälkeen hivenen rauhallisempana aina kesäkuulle saakka. Viimeisten joukossa äänestää mm. maan väkirikkain osavaltio Kalifornia, jonka äänestäjäkunta ei näin ollen monissa tilanteissa pääse lainkaan vaikuttamaan vaalin lopputulokseen. Toisaalta mikäli tilanne on auki vielä kesäkuussa, on valinta jäljellä olevien ehdokkaiden välillä efektiivisesti kalifornialaisten käsissä. Republikaanien puolella oman mausteensa soppaan tuo se, että puolue on antanut niille osavaltioille, jotka äänestävät vasta maaliskuun puolenvälin jälkeen, mahdollisuuden käyttää voittaja vie kaiken -systeemiä, joka luonnollisesti lisää näiden osavaltioiden voiton merkitystä. (Demokraatit ovat säännöissään kieltäneet Abba-systeemin jo hyvän aikaa sitten esivaalien ajankohdasta riippumatta.)

Clinton ja Trump – vai eikö sittenkään?

Esivaalijärjestelmän tultua esitellyksi on aika siirtyä tarkastelemaan tämän vuoden tilannetta. Pääpaino seuraavassa on neljän ensimmäisen osavaltion kohdalla, sillä esimerkiksi supertiistain tilanne riippuu pitkälti neljän ensimmäisen vaalin tuloksista, ja etenkin republikaanien kohdalla myös siitä, kuinka moni ehdokas on vielä mukana niiden jälkeen.

Ennen republikaaneja kuitenkin demokraatteihin. Kuten viime perjantain postauksessa todettiin, Iowan ja New Hampshiren etulyöntiasema on hyödyksi ennen kaikkea Bernie Sandersille, jonka kannattajien ydinjoukko koostuu Iowan ja New Hampshiren demokraattien joukossa yliedustetuista valkoisista liberaaleista. New Hampshiressä Sanders onkin selvässä johdossa ja Iowassakin tilanne on varsin tasainen, vaikka viime tietojen mukaan Clintonilla onkin hienoinen etulyöntiasema. Sandersin kampanja onkin panostanut erityisen aktiivisesti Iowaan, sillä tilanteessa, jossa Clinton häviää kaksi ensimmäistä esivaalia, saattaa tuloksena olla hänen kannatuksensa murenemiseen johtava ketjureaktio – ja toisalta, jos Sanders ei pysty voittamaan edes Iowaa, hänen mahdollisuutensa ovat pitkälti menneet. Historia on sikäli Sandersin puolella, että 2008 Clinton romahti Iowassa kolmannelle sijalle asti, eikä edes voitto New Hampshiressä estänyt momentumin siirtymistä Obamalle.

Clintonin kampanja toki tietää tilanteen yhtä hyvin kuin Sandersinkin, ja on reagoinut siihen ehkä hivenen epäintuitiivisesti ilmoittamalla, että Iowa, New Hampshiresta puhumattakaan, eivät ole Clintonin ensisijaisia tavoitteita vaan kampanja keskittyy jo myöhempiin osavaltioihin. Näin mahdollisen Iowa-tappion syyksi saadaan se, että siellä ei edes yritetty tosissaan voittaa – ja toisaalta, jos voitto tulee vasemmallakin kädellä, mikäs sen uskottavampaa. Iowaa ja New Hampshireä seuraavissa Nevadassa ja Etelä-Carolinassa Clintonilla pitäisi olla hyvät mahdollisuudet, sillä Sandersin suosio latino- ja afroamerikkalaisväestön piirissä on ollut melkoisen vaisua. Clintonin viimeinen turva onkin juuri etelävaltioissa, joissa hänen mahdollisuuksiaan lisäävät mustan äänestäjäkunnan suhteellisen suuren osuuden lisäksi se, että Arkansasissa yli vuosikymmenen asuneena hän on lähtökohtaisesti etelän väestölle huomattavasti läheisempi kuin pesunkestävä jenkki Sanders. Viimeksi mainittu taas toivoo kykenevänsä aiheuttamaan Clintonille niin kovat tappiot Iowassa ja New Hampshiressa, että sen seurauksena myös ”etelän linnake” (jossa käydään useita vaaleja juuri supertiistaina) murtuu. Työ tämän eteen on jo aloitettu, sillä viime päivinä Sanders vaikuttaa saaneen lisää tukea myös mustien keskuudessa.

Myös republikaanien kohdalla juuri Iowa on neljästä ensimmäisestä osavaltiosta avainasemassa, sillä se on osavaltioista se, jossa Donald Trump on haavoittuvaisimmillaan. Konservatiivisessa Etelä-Carolinassa Trump on suvereenissa johdossa, samoin liberaalimmassa New Hampshiressa, jossa tilannetta edesauttaa se, että vaikka osavaltiossa on perinteisesti ollut vahva kannatus maltillisemmille establishment-ehdokkaille, jakaantuvat tämän segmentin äänet New Hampshiressa tällä hetkellä varsin tasan Jeb Bushin, John Kasichin ja Chris Christien kesken. Yhden ehdokkaan taakse keskittyessään ryhmä saattaisi kiilata Trumpin edelle, mutta toisaalta tällä hetkellä kenellekään edellämainituista kolmesta ehdokkasta ei ole mitään insentiiviä jättää kisaa kesken ennen New Hampshirea, koska juuri sieltä heillä on mahdollisuus saada kampanjalleen uutta virtaa. Mitä Nevadaan tulee, se on tällä hetkellä kirjoittamaton kortti, koska osavaltiossa on tehty todella vähän gallupeja, mutta lähtökohtaisesti Trumpin tyylin voisi olettaa purevan Las Vegasin republikaaneihin (ainakin niihin jotka eivät ole latinosiirtolaisia).

Jäljelle jää siis Iowa. Sen republikaaniäänestäjät muodostavat mielenkiintoisen peilikuvan iowalaisdemokraateista, sillä Iowan republikaanit ovat vähintään yhtä valkoisia kuin demokraatitkin, mutta eivät missään tapauksessa liberaaleja (toisin kuin New Hampshiressa, jossa molempien puolueiden äänestäjäkunta on puolueidensa valtauomasta selkeästi liberaalimpaa – ja libertaarimpaa). Iowassa republikaanien äänestäjistä puolueenkin mittapuulla poikkeuksellisen suuri osa on arvokonservatiivisia herätyskristittyjä. Tämän seurauksena Trumpin kovimmat haastajat Iowassa ovatkin tulleet juuri näiden piirien suosimien ehdokkaiden joukosta: ensin Trumpin ohitti gallupeissa Ben Carson ja hänen romahdettuaan Ted Cruz. Vielä muutama viikko sitten Cruz vaikutti olevan ennakkosuosikki Iowassa, mutta vuodenvaihteen jälkeen The Donald laittoi ison pyörän pyörimään osavaltiossa ja on jälleen ottanut kärkisijan. Hän on myös alkanut kerätä itselleen tukea myös herätyskristittyjen joukossa, mistä esimerkkinä tunnetun saarnaajan Jerry Falwell Jr:n tuki. Falwell on tosin evankelikaalienkin keskuudessa hyvin kontroversiaali hahmo, ja valtaosa evankelikaalien johtajista suhtautuu Trumpiin, kolmannessa avioliitossaan olevaan pahasuiseen kasinokeisariin, jonka raamatuntuntemus on hyvin pinnallista ja joka ei omien sanojensa mukaan tunne tarvetta katumukseen tai toisille anteeksi antamiseen, nuivasti ellei jopa kauhistuneesti. Kuten republikaanipuolueen kohdalla, myös herätyskristittyjen keskuudessa Trumpin suosio on kuitenkin vahvaa establishmentin kauhisteluista ja varoituksista huolimatta. Riviäänestäjän keskuudessa Trump tarjoaa puutteistaan huolimatta ainakin vaihtoehtoa nykymeiningille, ja silmäätekevien kauhistelu sekä median pilkka ovat asioita, joiden takia The Donaldiin on loppupeleissä helppo samaistua, sillä mitäpä muuta tiukimmat konservatiivit, teekutsuliikkeen protestoijat ja herätyskristityt ovat itsekään osakseen saaneet?

Aivan kirkossa kuulutettu (sic!) Trumpin voitto Iowassa ei kuitenkaan ole, sillä hänen etumatkansa gallupeissa Cruziin nähden ei ole aivan valtaisa, ja se, kuinka aktiivisesti Trumpin kannattajat jaksavat vaalikokouksiin, on arvoitus. (Sama pätee jossain määrin demokraattien puolella Sandersin kannattajiin.) Lisäksi vaalikokouksissa kokeneilla establishmentin puolestapuhujilla voisi kuvitella olevan paremmat mahdollisuudet suostutella epävarmoja äänestäjiä puolelleen helpommin kuin kokemattomilla protestiäänestäjillä. Oman lusikkansa soppaan heittävät myös sääolot – tällä hetkellä moni establishmentissa toivonee, että Iowaan puolilta öin luvattu talvimyrsky alkaisikin sen verran aikaisemmin, että paikalle jaksaisivat vain ne, jotka ovat äänestämässä käyneet myös aikaisempina vuosina.

Ennakkosuosikki Trump kuitenkin on, ja jos hän voittaa Iowan, on häntä todella vaikea pysäyttää, semminkin kun valtaosa supertiistaina äänestävistä osavaltioista on etelävaltioita, joissa The Donaldin populismilla on keskimääräistäkin vahvempi kaikupohja. Cruzin mahdollisuudet ovat pitkälti menneet, jos hän ei saa taakseen edes Iowan evankelikaaleja, ja vaikka joku kolmikosta Bush-Kasich-Christie nousisikin muiden yläpuolelle New Hampshiressa, on establishmentin leiri niin pieni valtaosassa seuraavia osavaltioita, että tilaisuutta saavutetun momentumin hyödyntämiseen ei juuri ole. Muista jäljellä olevista ehdokkaista Rick Santorum ja Mike Huckabee pudottautunevat pois heti Iowan jälkeen, ja tuskin Ben Carsonin, Rand Paulin tai Carly Fiorinankaan lento paljon pidemmälle kestää. Jäljelle jää Marco Rubio, joka edelleen pyrkii pysymään mukana kampanjassa niin pitkään että rivit harvenevat ja kaikki paitsi Trumpin äänestäjät kerääntyvät hänen ympärilleen. Vaarana vain on se, että siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu (todennäköisesti johonkin aikaan maaliskuuta), on juna jo mennyt.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa