Jaa

Jørgen Randers, KATSE 2016 konferenssin keynote-puhuja. Kuva: Timo R. Stewart

Jørgen Randers, KATSE 2016 konferenssin keynote-puhuja. Kuva: Timo R. Stewart

Ihmisiä kiinnostaa tulevaisuus. Onneksi ei sentään ainoastaan tulevaisuus, ajattelee historioitsija. Silti jopa kiinnostus menneeseen saa usein käyttövoimaansa tästä kyltymättömästä, tulevaa koskevasta uteliaisuudesta. Ei ole esimerkiksi lainkaan poikkeuksellista, että historiallista tutkimusta koskevan tilaisuuden päätteeksi suuri osa kysymyksistä saattaa koskea esitellyn aihepiirin oletettuja, vielä toteutumattomia kehityskulkuja. Mutta mitä tulevaisuudesta voi sanoa? Miten siihen kannattaisi yrittää vaikuttaa?

Tulevaisuus ja ennakointi olivat myös Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran (KATSE) viidennen kansallisen konferenssin teemoina viime viikonloppuna (15.–16.1.) Aulangolla. Kylpylän altaisiin ja tulevaisuuden äärelle oli kerääntynyt yli 120 kansainvälisten suhteiden tutkijaa, mukana luonnollisesti myös The Ulkopolitist.

Yhtenä konferenssin keynote-puhujana oli Norwegian Business Schoolin ilmastostrategian professori Jørgen Randers, joka piti provosoivan ja varsin viihdyttävän luennon pohjautuen kirjaansa 2052: A Global Forecast for the Next Forty Years (2012). Randers on yksi tunnetun Kasvun rajat (1972) kirjan kirjoittajista, joten hän ei ole ensimmäistä kertaa tulevaisuuden asialla. Luentonsa aluksi hän nosti esiin ensisijaisen tärkeän kysymyksen: ”Voiko suuria globaaleja kehitystrendejä ennustaa?” Löysimmässä mielessä ymmärrettynä kysymykseen on tietysti vastattava kyllä. Kuka tahansa voi esittää ennustuksia, ennakointeja, arvioita, laskelmia tai arvauksia siitä, mitä tulee tapahtumaan 2016 aikana tai vaikka 2316. Se ei ole edes kovin harvinaista. Randers jatkoikin kysymällä sen olennaisemman kysymyksen: ovatko nämä ennustukset mistään kotoisin?

Norjan arroganteimmaksi mieheksi itseään tituleeranneen Randersin vastaus on selvä ja aiheen huomioon ottaen varsin ennustettava: kyllä voi. Myös perustelu on houkutteleva. Randers näkee tulevaisuuden menneen jatkumona. Tämä kuulostaa tautologialta, mutta sisältää ajatuksen olemassa olevien järjestelmien momentumista – liikesuunnasta – joka on niin vahva, etteivät ennustamattomissa olevat erikoistapaukset kykene muuttamaan olennaisesti niiden kehityskaaria. Sana ennustaminen saattaa toki antaa liian vahvan kuvan siitä, mistä on kyse. Ehkä tulevaisuuden trendien mallintaminen tai joku muu vastaava olisi teknisesti eksaktimpi. Joka tapauksessa merkittävin näistä pysyvistä piirteistä on se tapa, jolla päätöksiä tehdään. Randersin mukaan ”syy miksi voin tehdä 40 vuoden ennustuksen johtuu siitä, etten usko päätöksentekotapojen muuttuvan”.

Kuva: Timo R. Stewart

Kuva: Timo R. Stewart

Ennen kuin palaamme Randersiin, on syytä huomauttaa, ettei hän ole lainkaan yksin. Tulevaisuuden tutkimus on nouseva ala niin maailmalla kuin Suomessakin. Tulevaisuuden tutkimuksen seura perustettiin jo 1980 ja Turun yliopistossa on Tulevaisuuden tutkimuskeskus. Erilaista strategista ennakointia ja suunnittelua harrastetaan niin yrityksissä, ajatuspajoissa, yliopistoissa kuin virastoissakin. Hivenen asiaton historiaan perehtynyt provokaattori saattaisi nähdä myös tietynlaista narratiivista – jos ei metodologista – samankaltaisuutta näiden ja vuosisataisen kristillisen profetiakirjallisuuden perinteen välillä.

Etenkin 1800-luvun lopulta lähtien yleistynyt ja yhä tänään varsin laajaa suosiota nauttiva kristillisen profetiakirjallisuuden alakulttuuri pyrkii seuraamaan menneitä kehityskulkuja sekä nykyisiä politiikan, talouden ja kulttuurin tapahtumia. Niissä pyritään yhdistämään nämä havainnot raamatuntulkintojen kautta esiin nostettuihin olettamuksiin ihmisluonnosta ja yliluonnollisista tulevaisuuden käännekohdista. Metodi ei tietysti vastaa tieteellistä, mutta esitystavassa on usein lukuisia yhtymäkohtia, samoin kuin suuria katastrofeja ennakoivassa viestissä. Genre on hyvin tuttu esimerkiksi suomalaisen kristillisen sionismin liepeillä (josta The Ulkopolitistissa aiemmin).

Maa – entinen suuri planeetta (1970) oli Hal Lindseyn miljoonia kappaleita myynyt profetiakirja, joka pyrki yhdistämään oman aikansa tapahtumat Raamatun profetioihin ja ennakoimaan tulevaisuutta. Kuva: Wikipedia

Hal Lindseyn Maa – entinen suuri planeetta (1970) oli miljoonia kappaleita myynyt profetiakirja. Kuva: Wikipedia

Mutta takaisin Randersiin, joka nostaa ennustuksessaan esiin useita globaaleja ”megatrendejä”. Randers tarkoittaa niillä kehityskulkuja, jotka ovat erityisen merkittäviä, niillä on yksinkertaiset syyt, ne ovat voimakkaita ja mikä tärkeintä niin voimakkaita, ettei niiden muuttuminen ole Randersin mukaan todennäköistä. Näitä ovat hidastuva väestönkasvu, hidastuva BKT:n kasvu ja yli kahden asteen lämpötilan nousu vuoteen 2052 mennessä. Alueelliset erot ovat suuria ja räikeä eriarvoisuus kasvaa. Randersin käyttämät luvut ja kaaviot on saatavilla hänen kirjansa verkkosivuilta, mutta lyhyesti sanottuna hän visioi tulevaisuuden, jossa maailman tila on ”not nice” ja se on hyvää vauhtia matkalla kohti ei nyt sentään Harmageddonia mutta ilmastokatastrofia ainakin.

Randersin vyörytys vaikuttaa profeetallisen synkältä, mutta hän nostaa esiin myös lukuisia toimenpiteitä, jolla tämä dystopia voitaisiin välttää. Tässä tietysti piilee omassa ajassa tehdyn ennustuksen liukkaus. Jos ennustaa katastrofia hyödyllisellä tavalla, tulee tarjonneeksi avaimet tämän katastrofin välttämiseksi. Mikäli ennustus otetaan vakavasti, sen esittämiin kehityskulkuihin voidaan tietoisesti puuttua, mikä onnistuessaan tekee ennustuksen ”vääräksi”. Toisaalta mikäli ennustus osoittautuu joltain osin virheelliseksi, voi ennustaja sanoa sen johtuneen juuri siitä, että hänen alleviivaamiaan kehityskulkuja osattiin välttää juuri ennustuksen osuvuuden takia. Kuten profetiakirjailijatkin oppivat, taitavasti laadittua ennustusta ei ole helppo osoittaa virheelliseksi, koska se ottaa huomioon ennustuksen ja todellisuuden vuorovaikutuksen.

Julkaistun ennustuksen myymiseen – mitä kirjan myyminen luonnollisesti on – liittyy myös väistämättä vahva vakuuttelun maku. Ennustuksen uskottavuus on jossain määrin sidoksissa ennustuksen tekijän uskottavuuteen, ja siksi myymisprosessista tuleekin sävyltään helposti apologeettista. Tässä tapauksessa Randers nosti useita esimerkkejä siitä, miten hänen aiemmat ennustuksensa olivat toteutuneet. Ollakseen vakuuttava, on kuulostettava ja näytettävä varmalta, vaikka vuosikymmeniä eteenpäin ulottuvan globaalin ennustuksen mahdollisuus keskittyä detaljeihin on tietysti rajattu. Randers kertoikin, että taulukoista oli häivytetty virhemarginaaleja, koska turhan paksuista käyristä tulisi hankalamman näköiset. Sama narratiivinen dynamiikka vallitsee tässä kuin profetiakirjallisuudenkin kohdalla, hankalia yksityiskohtia on mahdollista paeta suurten linjojen tai auktoriteettien taakse. Esimerkiksi Randersin vastaus Kiinan talouskasvun hänen mallistaan poikkeavaa kehitystä koskevaan kysymykseen nousikin kiinalaisten asiantuntijoiden ennustukselle antamasta tuesta pikemminkin kuin viimeisten vuosien kehitystrendeistä.

Randersin argumentti oman ennustuksensa luotettavuuden puolesta pohjautuu runsaan datan lisäksi kuitenkin viime kädessä jo mainittuun teesiin päätöksentekotapojen pysyvyydestä. Randers nimittäin ajattelee, että hänen laatimansa dystooppinen skenaario voitaisiin kohtalaisen helposti välttää, mutta se taas vaatisi pientä lyhyen aikavälin hyödyn uhraamista suuren pitkän aikavälin hyödyn saavuttamiseksi. Tämä puolestaan ei ole mahdollista ihmisluonteen vuoksi. Useimmille ihmisille on Randersin mukaan ominaista juuri lyhyen aikavälin hyödyn korostaminen. Koska demokratia tavallaan institutionalisoi keskivertoäänestäjän luonteen, demokraattiset järjestelmät tulevat aina painottaneeksi tämän päivän hyvinvointia huomisen kustannuksella.

Mikä lopulta oli Randersin mielenkiintoisen analyysin arvo? Sen arviointi jää tämän kirjoittajan ulottumattomiin. Erityinen hatunnosto on kuitenkin paikallaan sille, miten pessimistinen norjalainen kaikesta mainitusta huolimatta haki asemia kamppailussa yhteiskuntavastuun puolesta, vaikka oli juuri kuvaillut sitä taisteluksi tuulimyllyjä vastaan. Tutkijoiden tulisi pyrkiä näkemään todennäköisiä kehityskulkuja omilla tutkimusalueillaan, mutta ei vain jäädä tälle tasolle. Heidän tulisi sen lisäksi kartoittaa, mitä toimenpiteitä olisi periaatteessa mahdollista kuvitella suunnan korjaamiseksi ja tiedostaa, mitkä näistä toimenpiteistä ovat poliittisesti mahdollisia. Tämän jälkeen heidän vastuullaan on selventää näiden poliittisesti mahdollisten toimenpiteiden todennäköiset vaikutukset. Jos mahdollista, tämä pitäisi vaikuttavuuden edistämiseksi tehdä sellaisella tavalla, jossa pitkän tähtäimen etua tavoittelevalle toimenpiteelle löydetään koukku, jolla on myös nopea vaikutus. Mitä tällä voi saavuttaa? Randers näyttää jääneen edelleen pessimistiseksi. Ennustukset ovat kuitenkin epävarmoja. Ehkä on Fireflyn kapteeni Reynoldsin tavoin parempi pyrkiä olemaan oikealla kuin voittavalla puolella.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa