Islamilaisen valtion vuosi
Juha Saarinen | 13.01.2016
Kuva: Wikipedia
Islamilainen valtio – joka tuolloin vielä kutsui itseän Isikseksi – marssi kansainväliseen kuuluisuuteen kesällä 2014. Vaikka useat tutkijat olivat seuranneet ryhmän voimistumista huolestuneena jo muutamien vuosien ajan, ennen tuon kesän tapahtumia Abu Bakr al-Baghdadin johtamaa organisaatiota ja sen taustoja tunnettiin vain vajavaisesti sitä seuraavien ammattilaisten ulkopuolella. Viime vuonna Islamilanen valtio, johon vielä ongelmallisesti laajalti viitataan Isiksenä, kuitenkin onnistui pysyttelemään parrasvaloissa koko vuoden, kasvattaen merkittävästi kiinnostusta sitä kohtaan. Tässä sitä auttoi etenkin länsimaissa, ja erityisesti Euroopassa toteutetut terrori-iskut. Vuosi alkoi Arabian niemimaan al-Qaidaan yhdistetyllä terrori-iskulla Charlie Hebdo -lehden toimitukseen, jonka jälkeen Pariisissa nähtiin myös vuoden ensimmäinen Islamilaisen valtion nimissä toteutettu terrori-isku. Kymmenen kuukautta myöhemmin Ranskaa ja koko maailmaa järkytti saman organisaatioon yhdistetty, pitkälle suunniteltu monimutkainen terrori-isku, joka oli kuolonuhreissa mitattuna Euroopan tuhoisin sitten Madridin iskujen 2004, ylittäen Lontoon 7/7 iskujen (2005) uhrimäärän. Iskujen väliin mahtui useita kansainvälistä mediahuomiota saaneita iskuja ja iskuyrityksiä niin länsimaissa, Lähi-idässä kuin Kaakkois-Aasiassa ja Afrikassakin. Kuluvasta vuodesta näyttää tulevan yhtälailla synkkä.
Kesästä 2014 jatkunut mediahuomio on käynnistänyt varsinaisen julkaisutulvan eri selityksille yhdestä jos toisestakin ryhmää koskevasta aiheesta. Islamilaista valtiota ja sen historiaa käsittelevää, laadultaan äärimmäisen vaihtelevaa, kirjallisuutta on tullut saataville suuria määriä, mikä tekee hyödyllisten teosten identifioimisesta entistä vaikeampaa laajemmalle, aiheeseen enimmäkseen perehtymättömälle yleisölle. Tässä kirjoituksessa identifioidaan viisi kirjaa, jotka erottautuvat edukseen, ja joiden pitäisi kuulua kaikkien aiheesta kiinnostuneiden kirjahyllyyn. Ne auttavat ymmärtämään Islamilaisen valtion monivaiheista historiaa, monimutkaisia kehityssuuntia sen toimintampäristössä edellisen vuosikymmenen aikana, sekä ryhmän vuoden 2011 jälkeen alkaneen nousun kansainvälisiä turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia.
Michael Weiss & Hassan Hassan: ISIS: Inside the Army of Terror. Regan Arts, Helmikuu 2015. 270 sivua
Weissin ja Hassanin alkuvuodesta 2015 julkaistu kirja toimii edelleenkin kattavimpana saatavilla olevana johdantona Islamilaisen valtion historiaan. Teoksen keskeisenä antina on sekä ryhmän ja tiettyjen alueellisten valtioiden, erityisesti Syyrian ja Iranin, monimutkaisien historian käsittely (molemmilla oli tärkeä rooli jihadismin kehittymisessä Irakissa 2002-2008), että Islamilaisen valtion ja Syyrian sekä Irakin heimotoimijoiden välisten suhteiden kartottaminen osana ryhmän laajentumista 2013-2014. Weiss ja Hassan analysoivat, miten ryhmä oppi edeltäjiensä virheistä Irakissa 2003–2006, jotka johtivat Irakin al-Qaidan (joka tunnettiin 2006-2013 nimellä Irakin islamilainen valtio, ISI) marginalisoitumiseen Anbarin heräämisen seurauksena 2006–2008, ja miten näiden virheiden opit näkyivät tavassa käyttää heimotoimijoita osana kampanjoitaan laajentua Syyriaan (2011 ja 2013) sekä Irakiin (2014).
Jessica Stern & J.M. Berger: ISIS: The State of Terror. William Collins, Maaliskuu 2015. 416 sivua.
Myös Sternin ja Bergerin kirja toimii hyvänä johdantona Islamilaisen valtion lähihistoriaan, mutta sen keskeisenä vahvuutena toimii poikkeuksellisen kattava analyysi siitä, miten ryhmä näkyy sosiaalisen mediassa ja käyttää sitä hyväkseen osana laajempaa strategiaansa. Kirja antaa vastauksia moniin niihin kysymyksiin, joita kotimaisessa lehdistössä on toistuvasti esitetty, kuten missä roolissa sosiaalinen media on Isiksen strategiassa, miksi ja miten ryhmä on ollut niin näyttävästi esillä sosiaalissa mediassa, ja miksi ryhmä on ollut poikkeuksellisen tehokas länsimaiselle yleisölle kohdistetun propagandan tuottamisessa ja levittämisessä. Kirjassa käsitellään kiitettävästi myös vierastaistelijailmiötä erityisesti länsimaiden kontekstissa, joskin monisyisen ja monimutkaisen ilmiön käsittely olisi voinut olla kattavampaa ottaen huomioon kirjan pituuden.
Islamin tutkimukseen erikoistuneen McCantsin teos on erinomainen, vaikkakin valitettavan lyhyt johdanto Islamilaisen valtion “islamilaiseen” ulottuvuuteen sekä sen yrityksiin hallinnoida valloittamiaan alueita. Perinteisesti, alueiden hallinnointi on ollut erittäin vaikeaa jihadistiryhmille. Se on ollut kasvavissa määrin ollut myös al-Qaidaan kuuluvien jihadistiryhmien tavoitteena arabikevään jälkeen, mutta ainoastaan Islamilainen valtio on – ainakin toistaiseksi – onnistunut pitämään hallussa, ja vähemmissä määrin myös hallinnoimaan, valloittamiaan alueita. Suurelta osin väkivallan ja pelon ilmapiiriin perustuvan hallintomallin ”onnistuminen” on perustellusti herättänyt kysymyksiä julkisesa keskustelussa, ja McCants valottaa ilmiön taustoja erittäin asiantuntevasti. Teoksen toisena keskeisenä vahvuutena on Islamilaisen valtion uskonnollisten elementtien analysointi, kuten miten uskonto näkyy sen toiminnassa ja ideologiassa, keskittyen erityisesti siihen, miten apokalyptiset elementit näkyvät ryhmän ideologiassa, propagandassa ja sen johtohahmojen kirjoituksissa.
Aseellisia ryhmiä ja niiden kehitystä tutkittaessa on ensisijaisen tärkeää ymmärtää myös niitä strategisia toimintaympäristöjä, joissa ryhmät toimivat. Tässä kontekstissa Rayburnin teos on korvaamattoman tärkeä. Kirja toimii erinomaisena vastalääkkeenä analyyttisesti laiskoille ja epärehellisille, sekä usein faktuaalisesti paikkansapitämättömille väitteille, joiden mukaan Irakin sota 2003 johti Isiksen muodostumiseen. Tutkimalla Irakin vuoden 2003, ja erityisesti 2009 jälkeistä historiaa, Rayburn onnistuu näyttämään erinomaisesti minkälainen rooli paikallisilla toimijoilla oli sen toimintaympäristön kehittymisessä, jossa Isis saavutti nykyisen muotonsa. Tuomalla ison osan miehityksen jälkeisen Irakin historiaa englanninkielisen yleisön tietoisuuteen, Rayburnin kirja mahdollistaa huomattavasti rikkaamman ymmärryksen Isiksen ja sen toimintaympäristön kehityksestä erityisesti tärkeänä 2009–2013 ajankohtana, kuin mitä keskittyminen pelkästään länsimaiden kattavasti dokumentoituihin virheisiin intervention alkuvuosina 2003–2006.
Ilman Syyrian ajautumista pitkittyneeseen sisällissotaan, Isis olisi todennäköisesti hyvin erilainen järjestö. Konflikti mahdollisti sen leviämisen myös Irakin rajojen ulkopuolelle (ryhmän alkuperäisen perustajan, Abu Musab al-Zarqawin vision mukaisesti), ja toimi toisena kansainvälistymisen aaltona ryhmälle tuhansien jihadistivierastaistelijoiden matkustaessa Syyriaan liittyäkseen sen riveihin (ensimmäinen aalto nähtiin 2003-2008 kun tuhansia vierastaistelijoita, etupäässä arabimaista, matkusti Irakiin liittyäkseen Irakin al-Qaidan riveihin). Lister avaa teoksessaan erinomaisesti Bashar al-Assadin hallinnon historiaa jihadismin voimistamisessa Irakissa 2003–2008, jolloin Syyria toimi keskeisenä kauttakulkumaana Irakiin pyrkiville jihadistivierastaistelijoille, sekä Syyriassa kansannousun alettua keväällä 2011. Lister myös käy kiitettävästi läpi Isiksen laajentumista Syyriaan kesällä 2011 Jabhat al-Nusran muodossa, sekä 2013 alkanutta kiistaa Isiksen ja al-Qaidan alaisuuteen liittyneen Nusran välillä, joka laajentui alkuvuodesta 2014 väkivaltaiseksi konfliktiksi. Listerin kirja toiminee vielä pitkään keskeisenä maan sisällissodan historiaa käsittelevänä teoksena, johon aihetta käsittelevä tutkimus tulee ainakin osittain pohjautumaan, ja se valottaa erinomaisesti sitä, miten Bashar al-Assadin hallinto pyrki – enimmäkseen epäsuorasti- vahvistamaan erilaisia islamistisia, salafistisia ja jihadistisia ryhmiä konfliktin alkuhetkinä osana selviytymisstrategiaansa.
