Ennustaminen on tunnetusti kovin vaikeaa. Erityisesti tulevaisuuden. Mustan joutsenen siipien äänekäs lepatus kuluu yleensä niin kovin yllättäen, ja kovatkin kansainvälisen politiikan asiantuntijat vaikuttavat tällöin harrastelijoilta. Tästä huolimatta The Ulkopolitistin toimitus katsoo rohkeasti kristallipalloon ja ounastelee, miltä näyttää vuosi 2016 kansainvälisen politiikan sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla. Mitä ilmiöitä kannattaa erityisesti seurata? Mihin kannattaa varautua? Entäpä mistä olisi syytä keskustella?

The Ulkopolitistin tärpit alkaneelle vuodelle ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Taiwanin vaalit ja Pohjois-Korea, Yhdysvaltain presidentinvaalit, Isis, Venäjän sisäinen kehitys ja Brexit-äänestys.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Kuluvana keväänä on tarkoitus julkaista turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot sekä niin sanottu Nato-selvitys. Vahingosta viisastuneena virkamiesmylly tuskin tuottaa mitään kovin radikaalia. Selvitysten julkaisun aikaan käydään kuitenkin julkista keskustelua, ja kannattaakin tarkkailla, ujuttaako ulkopoliittinen johto tässä yhteydessä uusia tilannearvioita tai kantoja eri asiakysymysten suhteen.

Presidentti Sauli Niinistö totesi uudenvuodenpuheessaan, että Suomi ja Ruotsi voivat tehdä ”merkittävää” työtä Pohjois-Euroopan vakauden eteen. Hän oli myös sitä mieltä, että maiden tulisi tiivistää yhteistyötä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla. Aiemmin yhteistyötä on tehty ennen kaikkea puolustuspolitiikan puolella, jossa suunnitelmat ovat myöskin suuremmat. Onkin syytä tarkkailla, mitä tämä merkittävä työ voisi olla ja miten yhteistyö nimenomaan ulkopolitiikan puolella lähtee käyntiin.

Suomen Nato-suhteen kohdalla mitään radikaalia tuskin on tapahtumassa. Tästä syystä keskustelua olisi hyvä siirtää siihen, miten Suomi saisi nykyisistä kumppanuusverkostoista eniten irti ja millä tavalla niiden puitteissa voitaisiin lisätä Suomen turvallisuutta. Viime vuonna puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindbergkin toivoi nimenomaan tätä. Samalla on syytä tarkkailla, miten Suomen Nato-kumppanuus kehittyy. Liittokunta painottaa yhä enemmän kollektiivisen puolustuksen merkitystä, ja Suomelle luonteva yhteistyöalue kriisinhallinta on jäänyt vähemmälle. Suomesta onkin siis Natolle entistä vähemmän iloa, vaikka Suomen puolustuksen kannalta kumppanuus on hyvin tärkeää. Mistä löytyy uusia yhteistyön alueita?

Aasia: Taiwanin vaalit ja Pohjois-Korea

Itä-Aasiassa on luvassa turvallisuuspoliittisesti mielenkiintoinen ja haastava vuosi. Taiwanissa tammikuun 16. päivä järjestettävät presidentinvaalit nostanevat presidentiksi Taiwanin itsenäisyyttä ajavan DPP-puolueen ehdokkaan Tsai Ing-Wenin, mikä tietää varmasti ongelmia Manner-Kiinan ja Taiwanin lämminneille suhteille. Tämän jo pitkään tiedossa olleen muutoksen lisäksi aina arvaamaton Pohjois-Korea ilotulitti vuoden 2016 saapumista omalla ydinlatauksellaan, joka kiristää kummasti sekä Korean niemimaan että myös Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiä suhteita. Molemmat tapaukset tuovat kuluvana vuonna Itä-Aasian uinuvat, mutta ratkaisemattomat kiistat takaisin globaalin huomion keskipisteeseen.

Yhdysvaltain presidentinvaalit

Tammikuussa 2017 Valkoiseen taloon saapuu uusi asukas, terveydelle haitalliseen tehtävään.  Sitä ennen on kuitenkin selvitettävä esivaalit, oikea vaalikausi ja vasta sitten – jos ei käy Floridat – selviää kenestä tulee Yhdysvaltain 45. presidentti.  Kisassa on vaikka mitä kiinnostavaa ja seurattavaa, mutta kaksi nousee ulkopolitiikan seuraajalle ylitse muiden.

Hegemonin ruorissa on mahdollisuus vaikuttaa vaikka mihin – ja vaikka olisikin tekemättä mitään, niin on silläkin omat seurauksensa. Obaman tapauksessa ne päätökset on jo tehty ja nyt onkin ”legacy-building” täydessä vauhdissa. Lähi-itä ja Syyria ovat päivänselvästi hänen kautensa murheenkryynejä, mutta myönteisiin saavutuksiin lukeutuvat Tyynenmeren orastava ”pivot” ja edeltäjänsä jättämien ongelmien (terrorin-vastainen sota Afganistanissa ja Irakissa, Iranin ydinneuvottelut) suhteellisen toimiva ratkaisu. Vaatimattomuus ja maltti leimaavat parhaiten Obaman lähestymistapaa – mutta siitä voi aina debatoida, onko maltillisuus hyvää ulkopolitiikkaa.

Esivaalikausi tuo hulluimmat kannat esille ehdokkaiden pyrkiessä ohittamaan vastustajansa oikealta, vasemmalta tai mistä nyt ohituksen ikinä pystyy tekemäänkään.  Esivaalikausi on myös kauhistelun aikaa rationaalisen ulkopolitiikan kannattajalle. Nyt ei kannatakaan tarkkailla niinkään sitä, mitä kantoja otetaan, vaan mitä tiimejä ehdokkaat rakentavat ympärilleen ulkopolitiikan saralta.

Islamilainen valtio

”Pysyminen ja laajentuminen” on tullut tutuksi Lähi-itää tarkkaileville Islamilaisen valtion – tutummin Isiksen – mottona viimeisen kahden vuoden aikana. Viime vuonna Isiksen toiminta keskittyi ydinalueilla kuitenkin enemmän pysymiseen kuin laajentumiseen. Ryhmä on takajalalla erityisesti Irakissa, joskin spekulaatiot häämöttävästä tappiosta ovat ennenaikaisia. Toisaalta ryhmä pystyi myös laajentumaan konfliktialueen ulkopuolelle: sillä on nyt toimintaa yli kuudessatoista eri maassa ulottuen Länsi-Afrikasta Kaakkois-Aasiaan ja sen nimissä on toteutettu näyttäviä terrori-iskuja myös länsimaissa.

Alkaneen vuoden alussa näyttää siltä, että Isis on edelleen kovilla ja se keskittää yhä kaikki voimansa valtioprojektinsa ylläpitämiseen. Sen paikallisjärjestöt – erityisesti Libyassa, Jemenissä ja Nigeriassa – pyrkivät käyttämään kaaosta hyväkseen laajentaakseen ryhmän brändiä. Isiksen johto pyrkii yhä inspiroimaan terrori-iskuja myös länsimaissa, mutta on avoin kysymys pyrkiikö ryhmä alkaneen vuoden aikana tilaamaan tai jopa suorittamaan oma-aloitteisesti terrori-iskuja, vai onko sen strategian keskiössä jatkossakin itsenäisesti toimivien ryhmää kannattavien yksilöiden ja pienryhmien inspiroiminen terrori-iskuihin.

Tähän asti keskustelu on pyörinyt Isiksen vastustamisen tarpeen ympärillä, mutta pikkuhiljaa keskustelu on siirtynyt siihen, mikä mahdollistaa Isiksen toiminnan – ja miten estää se. Kasvavaa huomiota on saanut Isiksen linkit alueen sotatalouteen, ja linkit alueellisiin toimijoihin, mutta edelleen turhan vähän puhutaan siitä miten jatkuva konflikti Syyriassa ja Irakissa luo edellytykset Isiksen toiminnalle. Tämä heijastuu myös Länsi-Euroopan maiden terroriuhka-arvioissa. Tammikuussa 2016 alkaa uusi yritys neuvotella rauhasta Syyriassa. Enteet eivät ole lupaavia, mutta neuvottelut tulevat korostamaan entisestään, että Isistä ei voi lyödä Syyriassa ratkomatta maan sisällissotaa. Vastaavasti Irakissa sotilaallinen kampanja Isistä vastaan kiihtyy kansainvälisellä tuella, mutta voitot jäävät strategisesti merkityksettömiksi ellei maan keskushallinto onnistu saamaan keskeisten sunnitoimijoiden tukea taakseen. Kuluvan vuoden aikana kannattaakin tarkasti seurata miten poliittinen raide etenee suhteessa sotilaalliseen niin Syyriassa kuin Irakissakin, sekä miten tilanne Libyassa kehittyy. Euroopassa tullaan myös valitettavasti näkemään useita iskuja ja iskuyrityksiä, mutta keskeisin kysymys on, onko ryhmällä tai siihen kuuluvilla jihadisteilla jatkossa näkyvämpää roolia länsimaihin kohdistuvissa iskusuunnitelmissa?

Venäjän sisäinen kehitys ja vaalit

Naapurissa järjestetään syyskuussa duuman vaalit, mikä vaikuttaa Venäjän sisäpolitiikkaan. Maa on keskellä talousahdinkoa, eikä tilanne näytä helpottavan, sillä öljyn hinnan ei odoteta nousevan vaan mahdollisesti jopa laskevan entisestään. Siksi onkin mielenkiintoista nähdä, tuleeko tyytymättömyys talousongelmiin näkymään laajamittaisina protesteina. Jos näin käy, huomionarvoista on se, onko vaatimusten kärki politiikassa vai taloudessa. Mielenilmaukset eivät kuitenkaan suoraan tarkoita nykyisen johdon suosion laskua, sillä niissä voidaan edelleen toivoa, että nimenomaan nykyvallanpitäjät ratkaisevat ongelmat.

Venäjän sisäpoliittisella tilanteella on luonnollisesti vaikutuksia myös ulkopolitiikkaan, ja sitä kautta myös Suomeen. Pakottavatko taloudellinen epävarmuus ja sisäpoliittiset haasteet Venäjän nykyhallinnon hakemaan oikeutuksensa muualta, esimerkiksi nykyisten uhkakuvien terävöittämisestä ja itsevarmemmasta ulkopolitiikasta?

Brexit-äänestys

Näillä näkymin Britanniassa äänestetään maan EU-jäsenyydestä tämän vuoden syksyllä. Äänestys, josta tullee tiukka, tulee tarjoamaan erään vuoden kummallisimmista merkkitapauksista eurooppalaisessa politiikassa. Britannian ero olisi uudenlainen prosessi, jolla tulisi todennäköisesti olemaan negatiivisia vaikutuksia sekä EU:n poliittiseen kehitykseen että Euroopan talouskasvuun. Grönlantia lukuun ottamatta mikään EU:n jäsenvaltio tai sen osa ei ole koskaan eronnut unionista. Britannian sisällä eroaminen tulisi luultavasti aiheuttamaan lyhyellä tähtäimellä ainakin David Cameronin eron pääministerin tehtävästä, vaikka konservatiivit jatkaisivatkin hallitusvastuussa. Keskipitkällä tähtäimellä erolla tulisi olemaan vaikeasti ennakoivia vaikutuksia maan talouskehitykseen – erityisesti sen suureen rahoitussektoriin – jotka riippuisivat EU:n ja muiden valtioiden kanssa neuvoteltavien uusien kauppasopimuksien ehdoista.

Britannian varsinaiset vaatimukset maan EU-jäsenyysehtojen muuttamisesta muille jäsenmaille – jotka haluavat pitää britit mukana ja tulevat tämän takia pysymään mukana sisäpoliittisista syistä rakennetussa neuvotteluteatterissa – ovat perin vaatimattomia. Maa haluaa symbolisen erivapauden EU:n pyrkimyksestä ”kohti täydellisempää unionia” ja vakuutuksen siitä että euromaat eivät rakenna EU:sta kahden kerroksen klubia. Britannian vaatimukset EU-maahanmuuttajien sosiaaliturvan rajoittamiseksi ovat ainoa vaikeampi substanssikysymys neuvotteluissa, sillä vaatimus on räikeästi ristiriidassa EU:n vapaan liikkuvuuden periaatteen kanssa. Jonkinlainen kompromissi asiaan on kuitenkin odotettavissa, koska sosiaaliturvan väärinkäyttö EU-maahanmuuttajien taholta Britanniassa on tosiasiallisesti melko olematon ongelma. Kahdenvälisen sosiaaliturvan lakkauttaminen johtaisi myös suuriin käytännön  ongelmiin sille suurelle joukolle brittejä, jotka ovat töissä tai ovat muuttaneet eläkkeelle muualle EU:seen.

Poliittisesti ero EU:sta tulisi lisäämään merkittävästi painetta uuden itsenäisyyskansanäänestyksen järjestämiseen Skotlannissa, erityisesti jos enemmistö skoteista äänestää EU:ssa pysymisen puolesta. Erolla tulisi olemaan myös ainakin jonkinlaisia seurauksia Pohjois-Irlannissa, jonka katolilaiset puolueet suhtautuvat protestantteja positiivisemmin EU:ssa pysymiseen. Cameronin taitava taktikointi Skotlannin kansanäänestyksen edellä auttoi osiltaan säilyttämään Britannian ainakin toistaiseksi yhtenäisenä, vaikkakin entistä enemmän desentralisoituna valtiona. Tälläkin kertaa Cameron on virallisesti ilmoittanut jatkavansa pääministerinä huolimatta kansanäänestyksen tuloksesta, jotta tyytymättömyys pääministeriin ja hallitukseen ei laskisi kyllä-puolen kannatusta.

Huolimatta tabloid-lehdistön kurkkudirektiivihenkisestä kritiikistä, Britannialla on tällä hetkellä perin mainio diili EU:n kanssa. Britit ovat jäseninä ja pääsevät vaikuttamaan maailman suurimman sisämarkkinan regulaatioon – ja ovat onnistuneet esimerkiksi hidastamaan rahoitussektorin tarkempaa regulaatiota. Britannialla on opt-out sekä yhteisvaluutta euroon että Schengen-alueeseen. Myös Margaret Thatcherin – kirjaimellisena lehmänkauppana – kiristämät valtavat jäsenmaksualennukset ovat edelleen voimassa. Sisäpoliittisista syistä järjestetty kansanäänestys on kaikesta huolimatta merkittävää riskinottoa Cameronilta, ja olisi perin ironista jos EU:sta eroamisen seurauksena Skotlanti lähtisi Yhdistyneestä kuningaskunnasta juuri konservatiivi ja unionistipuolueen ollessa hallitusvastuussa.