(Huomioithan, että tämä artikkeli on yhdeksän vuotta vanha. Artikkelissa esitellyt asiat, tilanteet ja analyysit eivät välttämättä päde enää nykypäivään.)

Tuhopolttajasta ei ole palomieheksi

Juha Saarinen | 22.10.2015
Kuva: Elina Ylä-Mononen

Kuva: Elina Ylä-Mononen

Kansanedustaja Simon Elo kirjoitti aiemmin tällä viikolla blogissaan siitä, kuinka “[l]änsimaiden ja Assadin on liittouduttava ISIS-järjestöä vastaan”. Elon mukaan “ISIS:n kaltainen järjestö voidaan tuhota vain lähettämällä kansainväliset joukot, johon ei ole poliittista tahtoa, tai liittoutumalla Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kanssa.” Hänen mukaansa “tosiasia on, että vain Syyrian nykyhallinnolla on riittävää sotilaallista kykyä ja halua haastaa ISIS.”

On helppo jakaa käsitys, että tällä hetkellä poliittista tahtoa laajemmalle Syyriaan kohdistuvalle sotilaalliselle interventiolle ei länsimaissa ole. Länsimaiden ja erityisesti Yhdysvaltain Syyria-politiikka on alusta asti kärsinyt merkittävistä ongelmista, mikä on minimoinut länsimaisen yhteisön kyvyn vaikuttaa konflikin kehitykseen. Kapinallisten koulutusohjelman lähes totaalinen epäonnistuminen luo tarvetta uusille ratkaisuille, kuten tekevät myös Isiksen näkyvä rooli konfliktissa sekä sen edustama uhka länsimaille. Tämä on lisännyt implisiittisiä ja eksplisiittisiä kannanottoja kotimaisessakin keskustelussa Assadista ”pienempänä pahana.” Väite, että länsimaiden tulisi liittoutua Assadin kanssa on äärimmäisen ongelmallinen vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle monista syistä.

Assadin selviytymistrategian peruspilarit

Ensiksi, Elon esittämä “tosiasia”, että vain Syyrian nykyhallinnolla on riittävä sotilaallinen kyky ja halu haastaa Isis, osoittaa selkeää perehtymättömyyttä Syyrian sisällissotaan. Konfliktin aikana ei ole ollut lainkaan selvää, että Assadin hallinto olisi missään vaiheessa pyrkinyt aktiivisesti taistelemaan Isistä vastaan. Päin vastoin, Assadin hallinnon selviytymisstrategian yhtenä pääpilarina onkin ollut jihadisti- ja salafistitoimijoiden vahvistaminen opposition sisällä erityisesti konfliktin alussa (tämä strategia on konfliktin kuluessa hieman lieventynyt). Alkuperäisen trategian tarkoituksena oli  “terrorismin vastaisen sodan” narratiivin ja todellisuuden luominen, jonka myötä kansainvälisellä yhteisöllä – mukaan lukien länsimailla – ei olisi olisi muuta vaihtoehtoa kuin tukea Assadia jihadisteja vastaan.

Tämä strategia johti esimerkiksi monien jihadistiveteraanien sekä salafi-aktivistien vapauttamisena Sednayan vankilasta kansannousun aikana keväällä 2011, jonka seurauksena monet vapautetuista perustivat aseellisia islamisti- ja salafiryhmiä osaksi aseelllista oppositiorintamaa. Osana strategiaa Assadin hallinto on pyrkinyt myös tarkoituksenmukaisesti väkivaltaistamaan ja sektarisoimaan kansannousua systemaattisella ja symbolisella sunniväestöön kohdistuvalla väkivaltakampanjalla kansannousun loppuhetkinä sekä sisällissodan alkukuukausina, varmistaakseen uskonnollisten vähemmistöryhmien tuen hallinnolleen sekä provosoidakseen (onnistuneesti) sunnienemmistöä.

Konfliktin sektaarinen ulottuvuus onkin korostunut erityisesti kesästä 2013 asti, joka on sekä radikalisoinut syyrialaisia islamistiryhmiä (johtaen jihadististen toimijoiden voimistumiseen ja niiden yhteistyöhön jihadistiryhmien kanssa) että alueellistanut Syyrian konfliktia lisäämällä maahan kohdistuvaa jihadistivierastaistelijoiden virtaa (erityisesti Euroopasta), ja tukivirtaa Persianlahden maista maassa toimiville salafi- ja islamistiryhmille.

Assadin strategiaa tulisi ymmärtää sen historiallisessa kontekstissa. Assad onkin myös aiemmin pyrkinyt valjastamaan jihadisteja omiin tarkoitusperiinsä. Irakin sodan aikana Syyria oli keskeinen kauttakulkuväylä Kaksoisvirranmaan al-Qaidan (AQI) jihadistivierastaistelijoille Irakiin. Ironisesti, Assadin hallinnon Irakin sodan aikaiset toimet mahdollistivat Jabhat al-Nusran ja Isiksen nopean soluttautumisen maahan loppuvuodesta 2011 sekä alkuvuodesta 2013.

Assadin hallinnon pyrkimys valjastaa jihadistitoimijoita omaan strategiaansa on näkynyt vielä selvemmin sen sotilaallisessa käyttäytymisessä. Hallinnon laajempi tavoite on ollut minimoida sotilaallisen kapasiteetin käyttö (suosiessa konfliktin alussa provosoivia, symbolisia ja radikalisoivia väkivaltakampanjoita), ja se on pyrkinyt kohdistamaan sotilaallisen toimintansa ensisijaisesti ei-jihadistiseen oppositioon. Assadin sotakoneiston kapasiteetti ei kuitenkaan täysin riitä edes sen nykyisten alueiden puolustamiseksi, saatikka menettämiensä alueiden takaisin valloittamiseksi. Se onkin joutunut nojaamaan kasvavissa määriin liittolaistensa – Hizbollahin, Iranin sekä kasvavissa määrin Venäjän – sotilaalliseen kapasiteettiin sisällissodan pitkittyessä, joka on alueellistanut sekä sektarisoinut konfliktia entisestään.

Arvovalintoja ja heijastevaikutuksia

Elo tekee kriittisen virhearvioinnin kutsuessaan Assadia “kiistanalaiseksi” hahmoksi. Assadin laajalti dokumentoidut hirmuteot Syyrian sodan aikana – esimerkiksi laajamittainen ja systemaattinen siviiliväestöön kohdistuva väkivaltakampanja, ihmisoikeusloukkaukset, joukkotuhoaseiden käyttö – ovat tehneet Assadista poliittisen hylkiön, joka ei juuri nauti legitimiteettiä äärimmäisen kapean liittolaisjoukon ulkopuolella. Näiden tekojen merkitystä Lähi-idän polarisoituneessa ilmapiriissä aliarvioi merkittävästi myös Juha Mäkelä taannoisessa kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa.

Ottaen huomioon Lähi-idän polarisoituneen ilmapiirin ja valtakamppailun, länsimailla ei ole kykyä luoda yhteistä, strategisesti merkittävää rintamaa Isistä vastaan edes ilman Assadia, saatikka Assadin kanssa, kuten Elo uskoo – erityisesti mikäli tämä kampanja kohdistaisi iskuja myös muuhun opposition. Assadin tukeminen antaisi erittäin voimakkaan symbolisen viestin hallinnon hirmutekojen sekä Iranin alueellisten ambitioiden hiljaisesta hyväksynnästä, joka resonoisi Lähi-idän sunnivaltioissa – sen ollessa punainen vaate erityisesti Saudi-Arabialle, Qatarille ja Turkille. Tällä valinnalla olisi selkeitä aluepoliittisia seurauksia, jotka todennäköisesti kiihdyttäisivät ja alueellistaisivat konfliktia entisestään, mikä tekisi konfliktista vielä vaikeammin ratkaistavan.

Suomen kannalta on myös keskeistä nostaa esiin kysymys, miten räikeästi ja toistuvasti kansainvälistä lakia rikkoneen Assadin kanssa liittoutuminen saattaisi vaikuttaa kansainvälisen lain merkitykseen ja painoarvoon laajemmin kansainvälisessä politiikassa. Tätä kansainvälispoliittisen järjestelmän instituutiota heikentämällä Suomi eittämättä tekisi karhunpalveluksen itselleen, ottaen erityisesti huomioon Venäjän yhä ongelmallisemman strategisen käyttäytymisen lähialueillaan. Isiksen edustama mahdollinen uhka Suomelle tuskin oikeuttaa näin voimakasta irtaantumista ulkopolitiikkamme keskeisistä arvoista, kuten ihmisoikeuksista ja kansainvälisen lain keskeisestä roolista maailmanpolitiikassa.

Pimeyden ydin

Kolmas ja keskeisin ongelma Elon kirjoituksessa on väite, että Isis voidaan kukistaa vain lähettämällä joukot alueelle tai tukemalla Assadia. Tämä luo petollisen yksinkertaisen harhakuvitelman, että Assadilla olisi sen enempää halua kuin kykyäkään ollakseen strategisesti varteenotettava liittolainen Isiksen vastaisessa kampanjassa Syyriassa – kuten yllä on argumentoitu. On myös äärimmäisen ongelmallista kuvitella, ettei Assadin puolelle asettautumisella olisi todella merkittäviä negatiivisia aluepoliittisia heijastevaikutuksia, joilla on pahimmillaan erittäin huolestuttavia vaikutuksia länsimaiden keskeisiin liittolaissuhteisiin sekä imagoon Lähi-idässä. Syyriassakaan muu opposition tusin tulee vain katoamaan itsestään tai muuta suhtautumistaan Assadin hallintoon, mikäli länsimaat päättävät tukea Assadia.

Elon uskomus, että Isis voitaisiin kukistaa pelkästään sotilaallisella voimalla on – jihadismintutkijan näkökulmasta varsin valitettavasti – väärä. Mikäli näin olisi, jihadistiryhmien vastainen toiminta olisi ollut huomattavasti helpompaa terrorismin vastaisen sodan aikana, tai tulevna vuosikymmenenä. Isiksen kukistamiseksi on luonnollisesti käytettävä myös sotilaallista voimaa, mutta tämä yksin ei riitä, koska jihadistisen liikehdinnän taustalla on usein sille otolliset olosuhteet. Sotilaallisen voiman lisäksi länsimaisen yhteisön onkin pyrittävä puuttumaan niihin keskeisiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin, jotka ovat luoneet Isikselle otollisen toimintaympäristön Syyrian ja Irakin sunnialueilla. Syyriassa Assadin tueksi asettuminen johtaisi suurella todennäköisyydellä täysin päinvastaiseen lopputulokseen, sillä Assadin toimet vahvistavat jatkuvasti opposition liekkiä ja sen kautta Isistä, ja tällainen liittouma provosoisisi suurella todennäköisyydellä yhä enemmän sunnivierastaistelijoita (etupäässä) Isiksen riveihin, sekä kiihdyttäisi konfliktin alueellistamiseen erityisesti Saudi-Arabin ja Qatarin lisätessä tukeaan paikallisille liittolaisilleen. Tuki Assadille  lisäisi suurella todennäköisyydellä myös jihadismin vetovoimaa länsimaissa sekä erityisesti Euroopassa.

Tärkeintä ei siis todellakaan ole, “että joku taistelee ääri-islamisteja vastaan, eikä se, kuka ääri-islamisteja vastaan taistelee.” Kuka käyttää sotilaallista voimaa, kenen kanssa, ja miten, ovat ensisijaisen tärkeitä kysymyksiä. Ja näitä kysymyksiä pitää käsitellä laajemmassa kontekstissa, joka ymmärtää että sotilaallisia ratkaisuja ei voida saavuttaa poliittisessa tyhjiössä. Sunnijihadismia Syyriassa ei voida lähteä haastamaan yhteistyössä marginalisoituneen ja sunnien keskuudessa vihatun diktaattorin kanssa. Mikäli Isiksen toimintaympäristöä halutaan muuttaa sille vihamieliseksi, vaatii täysin päinvastaista lähestymistapaa. Isiksen eliminoimiseksi keskeisen tärkeää on kääntää sekä Irakin että Syyrian sunniväestöt Isistä vastaan, kuten Irakissa Anbarin heräämisen aikana 2005-2008.  Ilman tätä Isistä on käytännössä mahdotonta tuhota. Isiksen vastaisen kampanjan kannalta keskeinen kysymys on, miten länsimaat voisivat vaikuttaa maiden sunniyhteisöihin, erityisesti ottaen huomioon Obaman hallinnon Syyrian ja Irakin politiikan toistuvat epäonnistumiset.

Pitäisi olla selvää, että Assadin tapauksessa “vihollisemme vihollinen” ei ole ystävämme. Assad ei ole liittolainen taistelussa Isistä vastaan, vaan Assad pyrkii pikemminkin häikäilemättä varmistamaan oman valta-asemansa, tarvittaessa jopa jihadismia suorasti tai epäsuorasti vahvistamalla. Irakin sodan aikana (erityisesti 2003-2008) Assadilla ei ollut pienintäkään ongelmaa kaataa bensaa Irakin liekkeihin oman turvallisuutensa ja etujensa takaamiseksi. Syyrian kansannousun vuoksi Assad on mennyt vielä pidemmälle, ja sytyttänyt oman maansa tuleen – kuvainnollisesti sekä kirjaimellisesti – pystyäkseen turvaaman oman valta-asemansa ja näyttäytymään palomiehenä kansainväliselle yhteisölle jihadismin liekkejä vastaan. Jo tämän vuoksi on erittäin tärkeää suhtautua suurella skeptisyydellä kannanottoihin, joissa tuhopolttaja-Assadia kuvataan palomiehenä.


Kommentit

Olipa pitkä kirjoitus ilman kunnollisia perusteluja ja viittauksia. Viesti tuli kuitenkin selväksi: Assadista (tarkoittaa varmaankin hänen hallintoaan ja turvallisuuskoneistoaan) ei ole mihinkään. Olen eri mieltä, Syyrian nykyhallinto on edelleen vahva tekijä alueellaan ja osa poliittista rarkaisua, joka on ainoa tie rauhaan. Kuitenkin länsiliittouma kumppaneineen keskittyy Assadin demonisointiin sen sijaan, että hakisi yhteistyötä. Ei hae, koska Assadin syrjäyttäminen on katsottu tärkeämmäksi asiaksi kuin terrorristijärjestö Isiksen tuhoaminen. Syyriassa käydään likaista sotaa, jossa kaikilla osapuolilla on verta käsissään. Syyrian tuhoaminen jatkuu, mikä sopii esim. Israelin suunnitelmiin.


Olen Elon kanssa eri linjoilla kuten ansiokkaan vastineen kirjoittajakin. Ennen varsinaista asiaa täytyy kuitenkin kiittää Simon Eloa osallistumisesta UP keskusteluun (ja sen jatkamisesta, linkki alla). Asiallinen debatti on todella tarpeen. Se, että Elon asiantuntemus on puutteellista, ei mielestäni ole este. Päinvastoin. Tuskin kenenkään asiantuntemus kattaa riittävän syvällisesti kaikkia ulottuvuuksia joita Syyrian tilanteen ymmärtäminen, saati sen ratkaiseminen vaatii. Lisäksi julkisessa keskustelussa ei tietenkään pidä rajoittua pelkkään asiantuntijapuheeseen. Sitten asiaan. Elo näyttää olettavan, että jos Venäjä ja USA asettuisivat yhteisrintamaan, ne voisivat saada (pakottaa) alueen Sunnalaiset maat osallistumaan Venäjän kaavailemaan ISISin vastaiseen liittoumaan. Mielestäni Venäjän ja USAn vaikutusvaltaa liioitellaan. Suurvallat eivät kykene sanelemaan ratkaisuja alueella. Venäjä menetti suurimman osan vaikutusvallastaan NL:n hajotessa. Myös USA on menettänyt otettaan alueella. Se on vieraannuttanut liittolaisensa ja saanut nämä epäilemään USAn halua tukea niitä. Elo näyttää myös - monien muiden tavoin - ottavan todesta puheet siitä, että ISIS olisi alueen suurin ongelma. En jaksa uskoa, että yksikään alueen mahtivaltioista, saati Venäjä tai USA, todella ajattelee näin. Alueelliset toimijat pelaavat omien hallintojensa jatkuvuudesta, omasta vaikutusvallastaan alueella, lähi-idän blokkijaosta ja blokkien välisestä voimatasapainosta (tai hegemoniasta). Venäjän kannalta kyse on lisäksi, tai ennenkaikkea, Venäjä-länsi asetelmasta. USA puolestaan näyttää olevan sekaisin, eikä ole kyennyt päättämään edes omia tavoitteitaan selkeästi. ISIS on alueen pelissä vain yksi osatekijä - työkalu jota muut osapuolet hyödyntävät niin toiminnassaan kuin propagandassaan. Se saa julkisessa keskustelussa todellisia vaikutusmahdollisuuksiaan enemmän painoarvoa koska sen toiminta on näyttävää, brutaalia ja totutusta poikkeavaa. Jos tarkastellaan Syyriaa Venäjän näkökulmasta, niin tilannehan on suorastaan herkullinen. USA:n aiemmat virheet sekä nykyinen päättämättömyys ja sekaannus ovat luoneet tyhjiön johon Venäjän on helppo tulla. Lähi-idän hallintojen huoli omasta vallastaan vain helpottaa asetelmaa Venäjän kannalta. Sillä on tuhannen taalan paikka saada länsi, ja yleisemmin demokraattinen järjestelmä, näyttämään heikolta ja kyvyttömältä ratkaisemaan ongelmia jotka se on synnyttänyt. Nyt se voi esittää itsensä vahvana, järjestystä ja varmuutta tuovana kumppanina, joka ei hylkää ystäviään. Tästä kertoo mm. se, että Venäjä alleviivaa voimaansa monin tavoin. Eräs raflaavimmista operaatioista oli risteilyohjusten laukaisu Kaspianmereltä. Venäjä yrittää myös osoittaa, että Kiina on sen liittolainen (vaikka Kiina ei taida nähdä asiaa aivan näin). Eräs esimerkki, ja samalla melko läpinäkyvä disinformaatio-operaatio, oli "uutinen" Kiinan osallistumisesta Syyrian konfliktiin. Kaikki alkoi 23.9, kun Almasdarnews.com kertoi Kiinalaisen laivasto-osaston purjehtineen Suezin kanavan lävitse, ja Syyrian armeijalähteiden todenneen, että: "Chinese military personnel and aerial assets are scheduled to arrive in the coming weeks (6 weeks) to the port-city of Tartous" http://www.almasdarnews.com/article/chinese-military-personnel-expected-to-arrive-in-syria/ 25.9, Pravda uutisoi Kiinan osallistuvan Syyrian operaatioihin yhdessä Venäjän kanssa. Lähteenä oli Venäjän federaation kansainvälisten suhteiden komitean jäsen, Igor Morozov. Tämän mukaan: "It is known, that China has joined our military operation in Syria, the Chinese cruiser has already entered the Mediterranean, aircraft carrier follows it," http://english.pravda.ru/news/world/25-09-2015/132137-china-0/ 26.9 sama uutinen pulpahti esiin Israelilaisella Debka.com sivustolla. Debkan mukaan Kiinalainen ohjusristeilijä ja lentotukialus Liaoning-CV-16 olivat jo saapuneet Tartusin satamaan. http://www.debka.com/article/24909/ Debkasta uutinen levisi kymmenille uutissivustoille niin arabimaissa kuin lännessäkin. Yksikään tunnettu kansainvälinen uutissivusto ei ilmeisesti mennyt lankaan koska riippumantonta vahvistusta ei ollut saatavissa. Jutut tyrmättiinkin muillakin perusteilla jo 27.9: http://libertyunyielding.com/2015/09/27/theres-no-chinese-aircraft-carrier-in-syria/ Elon (niinkuin meidän kaikkien) kannattaisi perehtyä tilanteeseen tarkemmin ja tehdä huomattavasti laajempi analyysi kaikkien eri toimijoiden näkökulmasta. Asiat eivät ole aina sitä mitä niiden sanotaan olevan, tai sitä miltä ne pinnalta katsoen näyttävät. Linkki Simon Elon vastineeseen: http://simonelo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/205231-lansi-joutuu-likaamaan-katensa-syyriassa


Lisättävää?

Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.