Jaa

Jotkin tulevaisuuskuvat näyttävät oudon tutuilta.

Jotkin tulevaisuuskuvat näyttävät oudon tutuilta. [Kuvamanipulaatio: Elina Ylä-Mononen]

Miltä näyttää maailma vuonna 2050? Ensiksi huonot uutiset – maapallon väestö on kasvanut yli yhdeksän miljardin, mikä ei tapahdu ongelmitta. Ilmastonmuutos on päästörajoituksista huolimatta sulattanut napajäätiköitä ja muuttanut ruoantuotannolle tarpeellista viljelymaata tomuisiksi aroiksi. Mutta sitten ne hyvät uutiset – elämme lähes satavuotiaiksi kiitos geeniteknologian ja lääketieteen edistyksen, avaruuteen pääsee hissillä, ja tekstailun on ajat sitten syrjäyttänyt jo Star Trekistä tuttu virtuaalitelepatia.

Tämänkaltainen tulevaisuusajattelumme on kaksijakoista. Visioimme ihanan utopian ja karmean dystopian. Yllättäen eri visiot jakautuvat nykyään myös julkisen ja yksityisen sektorin kesken. Huonona näyttäytyvä tulevaisuus on aina julkisen vallan ongelma, ja hyvän tulevaisuuden mahdollisuudet jätetään yksityisen sektorin löydettäviksi. Politiikkamme keskittyy ennen kaikkea valtioiden ja ihmisten toimintaa haittaavien ongelmien käsittelyyn. Useimpien puolueiden poliittiset tulevaisuudenvisiot pyörivätkin ongelmien sivuvaikutusten sääntelyn ja rajoittamisen ympärillä. Ratkaisevasti parempaa tulevaisuutta visioivat poliittiset tavoitteet, kuten kehitystyön tuki ja ilmastonmuutoksen pysäyttäminen nähdään valtiolle toissijaisina tavoitteina, joista leikataan lyhytaikaisempien selkeästi kansallisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

 Miltä näyttää ykstyisen sektorin visioima tulevaisuus? Yritysten tulevaisuudenkuvasta antaa viitteitä tilasto, jonka mukaan 2014 eniten tutkimukseen ja kehitykseen panostivat yritykset autonvalmistuksen, verkkoviestinnän, viihde-elektroniikan ja lääketeollisuuden alalla. Markkinoiden tulevaisuusvisioita määrittelee siis pääsääntöisesti kuluttajan halu, ei yhteiskunnan tarve. Kaikeksi onneksi viime vuosina vuosikymmenten kulutusjuhlasta krapuloituneen kuluttajan halu on myös toisinaan suuntautunut  vastaamaan yhteiskunnallista tarvetta. Erityisesti ilmastonmuutoksen laaja hyväksyntä jokaiseen yksilöön vaikuttavana katastrofina on synnyttänyt kysyntää kestävää kehitystä tukeville tuotteille ja tuotannolle. Toisaalta kahtiajako valtion ja markkinoiden tulevaisuusskenaarioiden kesken toistuu, kun valtio tässäkin tapauksessa ulkoistaa yhteiskunnallisesti tarpeellisen visionsa kestävän kehityksen toteuttamisesta yksityiselle sektorille. Samalla kun odotukset esimerkiksi Pariisin marraskuisen ilmastohuippukokouksen ympärillä ovat valtavat, ne keskittyvät valtioiden osalta yksinään toimimattomiin päästörajoituksiin, joita vuorostaan yksityisen sektorin toivotaan mahdollistavan näitä tukevilla käyttäjäystävällisillä sovelluksilla.  Huonot ikävät rajoitukset – hyvät kivat sähköautot -jaottelu elää.

Poliittisella kentällä erityisesti maltillinen vasemmisto on kansainvälisesti nähty visiottomana ja kriisiytyneenä. Suomen kontekstissa on mielekästä puhua tässä SDP:stä ja osittain myös vasemmistoliitosta. Perinteinen maltillisen vasemmisto oli historiallisesti visionäärinen liike, joka vastasi länsimaissa sodanjälkeiseen köyhyyteen kuvittelemalla toiveikkaamman tulevaisuuden useammille. Jatkunut teollinen kasvu mahdollisti julkisen infrastruktuurin rakentamisen näiden mahdollisuuksien toteutumiseksi. Yhtäältä juuri sosiaalinen infrastruktuuri ja toisaalta tuottavuuden kasvu nostivat menestyneesti miljoonia ihmisiä perunapelloilta keskiluokkaan, verrattain suhteelliseen luksuselämään. Globaalin verkottumisen seurauksena viime vuosikymmeninä kansallisen politiikan kyky hallita valtion taloutta on rajoittunut. Maltillisen vasemmiston alusta on perustunut tästä seuranneiden ongelmien rajoittamiseen ja julkisten palveluiden jatkumisen takaamiseen vaikeammissa olosuhteissa. Toisinsanoen sosiaalidemokraattinen tulevaisuudenkuva on ongelmakeskeisenä kyennyt tarjoamaan vain ongelmien rajallista helpotusta, ei ratkaisuja.

Tästä äänestäjien tyydyttämättömästä ratkaisutarpeesta ovat populistiset puolueet löytäneet hedelmällisen alustan. Missä maltillisen vasemmiston tulevaisuudenkuva on “kivuliaat päätökset” eli damage control, on populistien tulevaisuudenkuva nostalgis-utopistinen paluu menneeseen, missä kaikki menetetty voidaan edelleen saavuttaa erottamalla kansallinen politiikka kansainväliseltä vaikutukselta, EU:lta ja maahanmuuttajilta, “niinkuin ennen”. Missä maltillisen vasemmiston nousu perustui aikanaan toivoon tulevasta, populististen liikkeiden nousu on perustunut muistoon menneestä. Kun viime viikolla julkaistun Ylen puolueiden kannatusmittauksen mukaan perussuomalaisten kannatus tippui samalla kun SDP:n nousi, ei paluuliikkeen syynä ollut valitettavasti aktiivinen uusi voimaannuttava tulevaisuusvisio SDP:n osalta. Kyseessä oli paremminkin perussuomalaisten äänestäjille lupaaman, menneisyydestä ammentavan tulevaisuusvision julkinen epäonnistuminen, kun puolue kääntyi hallituksessa toteuttamaan realistisempaa “kivuliaat päätökset” -linjaa.

Suomessa SDP:n ja PS:n kannatuksen muutokset ovat olleet käänteisiä. (Tilastot: Tilastokeskus, Kaavio: The Ulkopolitist)

(Tilastot: Tilastokeskus, kaavio: The Ulkopolitist)

Minkälaista tulevaisuutta maltillisen vasemmiston sitten tulisi tavoitella? Yksi mahdollisuus on menetetyn vision kaappaaminen populistipuolueilta. Vasemmistopuolueiden radikalisoituminen on tästä viitteitä antava ajankohtainen ilmiö. Iso-Britanniassa melko äärimmäisen Jeremy Corbynin nousu työväenpuolueen johtoon olisi vielä muutamia vuosia sitten ollut mahdotonta. Yhdysvalloissa Hilary Clintonin presidenttiehdokkuuden demokraattien edustajana haastaa varteenotettavalla 25%:n kannatuksella Bernie Sanders, joka tunnetaan maassa sosialistina. Euroopassa mm. Kreikassa ja Espanjassa äänestäjät ovat antaneet protestiäänensä ankarille vasemmistopuolueille, jotka vastustavat leikkauksia. Toisaalta äänestäjät liikkuvat puoluekentällä nopeasti, eikä äärivasemmiston kannatus kestä pragmaattisten hallitusratkaisujen edessä.

Paras tapa tulevaisuusvision muotoiluun on tulevaisuuteen katsominen, uusin silmin. Jännittävän uudenlaisen vision tulevaisuudesta vasemmistolle tarjoaa muun muassa akselerationsimi-ajattelu. Akselerationismi, (engl. Accelerationism) tai suomalaisittain paremmin kiihtyvismi, on perimmiltään yhdistelmä Marxin teorioiden nykysovellusta ja robotisaatiota. Sen pohjimmainen ajatus on kapitalismin hidastamisen ja sen lieveilmiöiden kivuliaan hoitamisen sijaan kapitalismin kiihdyttäminen, teknososiaalisen kehityksen jouduttaminen ja yhteiskunnan saattaminen mahdollisimman pian post-kapitalistiseen tilaan. Kiihtyvismi on vahvistunut merkittävästi teoreettisena suuntauksena viime vuosina, kun laajasti hyväksytty teknologisen kehityksen eksponentiaalinen kiihtyminen on tehnyt aiemmin utopistisista tavoitteista, esim. kaupallisesta fuusioenergiasta, lähitulevaisuuden sovelluksia. Kiihtyvä kehitys on siis täynnä vielä tuntemattomia ja valjastamattomia mahdollisuuksia uudelle yhteiskunnalliselle järjestykselle. Kiihtyvismi näkee nykyisen liberaalin kapitalismin esteenä kehitykselle – jos teknologinen kehitys on keskittynyt palvelemaan kapitalistista tuotantoa, tuotanto vuorostaan ohjaa ja rajoittaa kehitystä.

Kiihtyvismillä on alasuuntauksia, joista jotkut noudattavat marxilaisempaa mallia. FALC (Fully Automated Luxury Communism) esimerkiksi tavoittelee täysin automatisoitua yhteiskuntaa ja luksus-kommunismia kaikille. Vaikka kommunistisen vallankumouksen idea on jollain lailla osa kiihtyvismin ideologista taustaa, ei liike kuitenkaan tavoittele tätä perinteisessä mielessä. Kiihtymisellä akselerationismi ei viittaa kapitalistisen kehityksen nopeuttamiseen, vaan sen sijaan kehityksen kiihtymisen prosessiin. Tämä yllä mainittu eksponentiaalinen mahdollisuuksien määrän kasvaminen ei tavoittele ainoastaan kapitalistista tehokkuuden tavoitetta, vaan tekee nimenomaan aiemmin mahdottomasta mahdollista, ja on siten paljon kaoottisempi ja voimaannuttavampi prosessi. Tämä tulevaisuuden arvaamattomuuden hyväksyminen, ja sen toiveikkaasti kuvittelemisen uskaltaminen ovat kiihtyvismin keskiössä.

Politiikalle kiihtyvismin viesti on teknologiseen kehitykseen panostaminen, sekä siihen konkreettisesti sosiaalisesti valmistautuminen, eli yhteiskunnan muutoksessa tukeminen uusin tavoin. Käytännössä kiihtyvismin mukaan nimenomaan visionsa kadottaneen maltillisen vasemmiston tulisi löytää uudelleen kadotettu universaali tulevaisuusutopiansa radikaalisti erilaisesta tulevaisuudesta, joka ei jarruta kehitystä vaan valjastaa tämän tarpeeseensa. Entisten tuotantomuotojen suojelemisen sijaan vasemmiston tulisi voimaantua kannustamaan yhteiskunnan teknologista muutosta, eli käytännössä tukea täyttä robotisaatiota ja tuotannon automatisaatiota. Valtion tehtävä kiihtyvismissä ei ole yrittää hallita kehitystä, vaan tukea sitä luomalla infrastruktuuri, missä kehitys on mahdollista ja palvelee yhteiskuntaa. Parhaimmillaan täysi automatisaatio tarkoittaisi valtavien inhimillisten resurssien vapautumista yhteiskunnan käyttöön.

Kiihtyvismi saattaa tuntua radikaalilta, mutta sen sosiaalisen voimaantumisen viesti ja valtion roolin korostaminen on ratkaisevasti erilainen useista muista tulevaisuussuuntauksista. Yhdysvalloissa näkyvyyttä saaneen itsenäisen presidenttiehdokas Zoltan Istvanin visio perustuu yhtälailla teknologian kiihtyvään kehitykseen. Transhumanistina esittäytyvän Istvanin kampanja rakentuu kuitenkin pääasiassa yksittäisten teknologisten tulevaisuushankkeiden, kuten kuolemattomuuden saavuttamisen ympärille – Istvan kiertää Yhdysvaltoja jatsaavasti nimetyllä “kuolemattomuusbussilla”. Yhteiskunnallisena ohjelmana transhumanistinen kampanja onkin melko puutteellinen.

Palataan vielä visioomme vuodesta 2050. Monet tämän vuosisadan haasteista ovat jo selviä ja ennustettavia. Väestönkasvu, ilmastonmuutos ja uudet tuotantomuodot ovat haasteita tämänhetkiselle yhteiskuntarakenteelleemme nyt ja tulevaisuudessa. Tulevaisuuden mahdollisuudet sen sijaan ovat suurelta osin tuntemattomia, mutta osittain myös ennustettavia. Haasteenakin ilmenevä automatisaatio, robotisaatio, ja laaja vielä arvaamaton teknologinen kehitys muuttavat ihmisen ja planeetan elämää. Tämä kehitys ei ole pelkästään uhka, vaan myös mahdollisuus mihin valmistautua. Poliittisesti mahdollisuuksiin valmistautuminen on paljon käyttämätöntä valtaa. Vastuullinen ja voimaantunut sosiaalinen visio ammentaa kiihtyvismissä toivossaan menneisyydestä – viime vuosisatojen toivo kehityksen vapauttavasta voimasta on sen teknososiaalisen futurismin mukaan edelleen mahdollinen. Menneisyyden funktion tulisi kuitenkin päättyä tähän toivon ajatukseen. Menneen kituvaa ruumista ei kannata elvyttää tulevaisuudessa, joka voisi olla sitä parempi.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa