Jaa

Sotaharjoitukset Puolassa. Kuva: Pixabay

Sotaharjoitukset Puolassa. Kuva: Pixabay

Foreign Policy julkaisi 18. syyskuuta artikkelin siitä, miten Yhdysvaltain puolustusministeriö Pentagonissa on alettu virkamieslähteiden mukaan päivittää puolustussuunnitelmia sen varalle, jos Venäjän sotilaallinen uhka Euroopassa realisoituisi.

Artikkelissa tulee ilmi, että Yhdysvalloissa alettiin jo 1980-luopussa nähdä Neuvostoliitto/Venäjä epätodennäköisenä uhkana, mikä heijastui mahdollisen konfliktin varalle tehtyihin puolustussuunnitelmiin. Suunnitelmat pölyttyivät hyllyssä muiden uhkien kiilatessa prioriteettilistalla, ihan perustellustukin, Venäjän uhkan ohitse. Sama meno suunnittelun saralla jatkui Naton laajennettua ja Yhdysvaltain puolustusvelvoitteiden kasvettua.

Georgian sota nähtiin Yhdysvalloissa monin paikoin vain yksittäistapauksena, ja Obaman administraatio painoikin, nyt sen voi jo sanoa, epäonnistuneesti reset-nappulaa. Krimin anneksoinnin jälkeen Yhdysvalloissa on kuitenkin alettu päivittää suunnitelmia suhteessa uusiin uhkakuviin ja geopoliittisiin realiteetteihin. Suunnitelmien keskiössä Itämeren alue, joka nähdään todennäköisimpänä seutuna, johon Venäjän aggressio voisi kohdistua.

Artikkelin mukaan kesällä 2014 RAND-ajatuspajassa toteutettiin erinäköisiä ”sotapelejä”, jossa Virossa ja Latviassa tapahtui Krimin ja Itä-Ukrainan kaltaiset skenaariot ja joiden avulla oli tarkoitus mitata Naton kykyä puolustaa baltteja ”hybrisodan” kaltaisessa tilanteessa.

Kuinka niissä peleissä sitten kävi? Yhdysvallat ja Nato saivat enemmän tai vähemmän takkiinsa joka kerta, vaikka pelejä tehtiin myös virallisempien tahojen toimesta ja vaikka skenaarioita muutettiin ja resursseja lisättiin. Pentagonin lähtökohta onkin tällä hetkellä se, että yllätyshyökkäyksen kohdistuessa Baltiaan aluemenetyksiltä ei voida välttyä, vaikka joidenkin avainkohteiden puolustaminen voi onnistua jotenkuten.

Pitääkö tästä meillä Suomessa vetää jotain johtopäätöksiä? Kyllä pitää, useampiakin. Tässä niistä tuodaan esiin vain kolme tärkeintä.

Ensiksi, artikkelin tiedot ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle eräänlainen ”reality check”. Puolustusleikkauksista johtuen Naton kyky heijastaa voimaansa on rajallinen, mikä tulisi noteerata Suomen Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa. Huomio onkin ensisijaisesti kiinnitettävä omiin kyvykkyyksiin ja niiden ylläpitämiseen sekä parantamiseen, on Suomen puolustusratkaisu tulevaisuudessa sitten mikä tahansa. Ilman turvallisuuspoliittista yhteistyötä kyvykkyyksien parantaminen on tietenkin mahdotonta, ja puolustuskyvyn vahvistaminen on viheliäinen haaste talouskurimuksen ja kasvaneen itäisen paineen keskellä.

Toiseksi, varautumisen taso kertoo paljon Naton laajenemisen luonteesta. Puolustussuunnitelmien pölyttyminen osoittaa, että ainakaan Yhdysvaltojen näkökulmasta Venäjä ei näyttäytynyt suurena sotilaallisena uhkana. Vaikkei laajeneminen luonnollisesti ollut mikään altruistinen prosessi, pitää se tulkita nimenomaan poliittisessa kontekstissa. Kyseessä ei siis ollut aggressiivinen kylmän sodan mentaliteetista kiinnipitävän suurvallan toimi Venäjän eristämiseksi, vaan prosessia ajoi kylmän sodan jälkeiselle ajalle ominainen usko demokratisoitumisen vakauttavaan voimaan.

Vaikkei kylmän sodan lopun tapahtumista voi lännelle täysiä pisteitä antaa, Naton laajeneminen on lisännyt alueellista vakautta. Tätä mieltä tuntuu olevan myös ulkoministeri Timo Soini. Toivottavasti Suomessa ollaankin jo päästy pisteeseen, jossa balttien turvallisuusratkaisuja ei kyseenalaisteta ja heidän valinnoilleen annettaisiin tuki.  Toisin sanoen Suomen lähialueen turvallisuuspolitiikan yhtenä lähtökohtana tulee olla se, että kollektiivisen turvallisuuden periaatteilla on ollut alueen vakauteen positiivinen vaikutus, jonka arvo tulee esille nyt, kun Itämeren piirissä on revisionistinen toimija.

Kolmas ja tärkein johtopäätös liittyy myöskin Itämeren alueen vakauteen. Yhdysvaltain ja Naton Itämeren-politiikka keskittyy rajallisesta puolustuskyvystä johtuen deterrenssin eli pelotteen luomiseen. Nimenomaisesti tässä kontekstissa pitää tulkita Naton uusien keihäänkärkijoukkojen luominen, joukkojen ja kaluston sijoittaminen Itä–Eurooppaan sekä esimerkiksi Obaman viimevuotiset puheet Varsovassa ja Tallinnassa. Tähän myös nivoutuvat Yhdysvaltain intressit niin Suomen kuin Ruotsinkin suhteen.

Yhdysvalloista on jo hyvän aikaa tullut viestiä, että Suomella ja Ruotsilla on merkitystä Itämeren alueen pelotteen luomiselle. Ruotsi, jonka hallitus edelleen kategorisesti torjuu Nato-jäsenyyden, puolustusministerinsä suulla pitää sotilaallisen yhteistyön tiivistämistä tärkeänä. Ruotsin naureskeltu, vuonna 2009 antama solidaarisuusjulistus on myöskin saamassa lihaa luiden ympärille maan pohtiessa liittymistä Britannian johtamaan Naton kehysvaltioryhmään, joka voisi ottaa operatiivista vastuuta ja johtaa vuonna 2017 niin sanottuja erittäin nopean toiminnan joukkoja. Näitä joukkoja voisi käyttää tarvittaessa myös Baltian puolustamiseen.

Suomen politiikka on ollut erilaista. Se ei varsinaisesti ole viestinyt haluaan vahvistaa ”läntistä pelotetta” Itämerellä. Vaikka Suomi on presidentti Niinistön suulla asettanut odotuksia EU:n ”turvatakuisiin”, Baltian puolustamisesta puhuttaessa näistä on vaiettu. Suomen ulkopoliittinen johto on viime aikoina nähnyt vaivaa tuodakseen esiin, että Suomella ei ole vastuuta Baltian puolustuksesta. Taustasyynä lienee se, että verkostoihin nojaava mutta liittoutumattomuudesta kiinnipitävä politiikka asettaa odotuksia ja hämärtää vastuita, joita halutaan nyt selkeyttää.

Tämä on osittain fiksua politiikkaa, sillä aggression osuessa Baltiaan, Suomen on kohdistettava rajalliset resurssinsa ensisijaisesti oman valmiutensa kohottamiseen. Suomen lainsäädäntö ei myöskään mahdollista Suomen osallistumista kollektiiviseen puolustukseen. Mauno Koiviston vuoden 1991 toteamus siitä, että Suomi pyrkii välttämään ottamasta Baltiassa sellaisia vastuita, joita se ei pysty kantamaan, elää ja voi hyvin.

Suomen viesti on kuitenkin ongelmallinen sen suhteen, että se ei retoriikallaan varsinaisesti vahvista Itämeren deterrenssin  uskottavuutta, ja se myös ajaa Suomea pitkällä tähtäimellä hankalaan asemaan. Suomen rooli Baltian puolustamiselle ei ole niin keskeinen kuin Ruotsin, mutta se ei ole kuitenkaan yhdentekevä. Pelotteen tukeminen ei edes tarkoita sotilaallisten vastuiden ottamista, vaan sitä, että Suomi ilmaisee kontribuutionsa olevan positiivinen siinä epätodennäköisessä tilanteessa, jossa Venäjä kohdistaisi sotilaallisia toimia Baltiaan ja kollektiivisen puolustuksen toimiin ryhdyttäisiin. Tähän voisi riittää EU-solidaarisuuden esiintuominen silloin, kun Baltian puolustus on tapetilla. Tai ainakin se olisi alku.

Tämän esiintuomessa ei ole kyse mistään ”länsisuomettumisesta” vaan kylmästä analyysistä Itämeren alueen potentiaalisista uhkakuvista ja kehityskuluista, jotka voivat rikkoa alueen vakauden. Taustalla on myös ymmärrys siitä, että Suomelle ei ole tässä kriisissä tarjolla sankarin vaan lähinnä mukautujan rooli. Tällä hetkellä Venäjän huomio on kääntynyt Ukrainan ohella Syyriaan, mutta mahdollisen sotilaallisen toiminnan uhkaa Itämeren alueella ei voida sulkea pois. Suomen on ilman muutava oltava toimija, joka pitää ulkopoliitikan ja diplomatian raiteet auki, mutta puolustuspolitiikan ja turvallisuuspoliittisten yhteistyökuvioiden mukauttamista muuttuneisiin uhkakuviin ei myöskään pidä pelätä. Suomi voi aivan hyvin harjoittaa jämäkkää lähialuepolitiikkaa samalla tukien ”ylemmällä tasolla” tapahtuvaa vuorovaikutusta nykyisen kriisin ratkaisemiseksi. ”Aktiivisen vakauspolitiikan” onkin tuettava politiikkaa, joka parhaiten on säilyttänyt ja tulevaisuudessa säilyttää vakauden.

Suomi on tällä hetkellä ikävässä ristivedossa, jossa sen tärkein viiteryhmäläinen ja turvallisuuspoliittinen yhteistyökumppani Ruotsi mukauttaa politiikkaansa usiin realiteetteihin ja odotuksiin tiivistämällä suhdettaan Yhdysvaltoihin sekä Natoon ja jossa Venäjä mitä ilmeisemmin kulisseissa pelaa yhä kovenevaa peliä. Kaiken lisäksi Suomen kontribuutio Naton kumppanimaana on sotilasliiton uusien painotusten myötä vähenemässä, ja uusia liittokunnalle lisäarvoa tuovia alueita olisi löydettävä, jos Suomi mielii jatkossakin olla vahvistetun kumppanuuden ohjelmassa mukana. Ei ole hirveän vaikea arvailla, mihin alueeseen liittyen lisäarvoa voitaisiin Brysselin ja Washingtonin suunnilla kaivata.

Palikat ovat siis Pohjois-Euroopassa liikkeessä. Jos Ruotsi näyttäytyy tulevaisuudessa Itämeren turvallisuuden suhteen aktiivisemmalta toimijalta kuin itänaapurinsa, Suomi saattaa joutua ajan kuluessa pahaan rakoon. Hyvät neuvot ja oikeat johtopäätökset ovat tässä tilanteessa kalliit.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa