Jaa

Tekijämiehet Berliinin muurin murtumisen 20-vuotisjuhlissa vuonna 2009. Kuva. Getty Images.

Tekijämiehet ja nuorempaa sukupolvea Berliinin muurin murtumisen 20-vuotisjuhlissa vuonna 2009. Kuva. Getty Images.

Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Kimmo Rentola kirjoitti osuvasti Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”Venäjän ja EU:n suhteiden kriisin yksi uhri on historia”. Venäjällä historia on valjastettu vahvaksi osaksi nykypolitiikkaa, ja yhtenä teemana rummutetaan lännen vihamielisyyttä Venäjää kohtaan.

Yhtenä kylmän sodan jälkeisen vihamielisyyden osoituksena on nähty Naton laajeneminen, jolla Putin muun muassa legitimoi Krimin laittoman anneksoinnin osaksi Venäjää, jossa Nato on ylipäätään nähty Yhdysvaltain voimapolitiikan välineenä saartaa sekä nöyryyttää Venäjää. Venäjän turvallisuusneuvoston pääsihteeri Nikolai Patrushevin haastattelussa tuleekin esiin jokseenkin hyytävää paranoiaa Yhdysvaltoja kohtaan. Washingtonin nähdäänkin olevan lähes jokaisen Venäjän turvallisuusuhkan takana, ja sen toiveena Patrushevin mukaan on, ettei maata olisi olemassa.

Venäjä on sekä presidentti Putinin (1 & 2) kuin myös entisen presidentin, nykyisen pääministeri Dmitri Medvedevin suilla syyttänyt länttä valehtelusta. Heidän mukaansa länsi petti Venäjälle kylmän sodan lopulla antamansa lupaukset, jossa Moskovalle vannottiin, että Nato ei tulevaisuudessa laajenisi itään. Valehteluväite onkin keskeinen osa Venäjän paljon puhuttua informaatiovaikuttamista, jossa vastuuta nykyisestä vastakkainasettelusta ja Ukrainan sodasta vyörytetään lännen niskoille. Venäjän väite on saanut tukea myös arvovaltaisten länsilehtien sivuilla (mm. Foreign Affairs), ja se on keskeinen argumentti Venäjän narratiivia toistavissa ”vaihtoehtomedioissa”. Esimerkiksi Nato on reagoinut väitteisiin pitämällä niitä myytteinä, kuten myös eri asiantuntijatahot ovat tehneet. Myös itse Mihail Gorbatshov on jälkikäteen pyörtänyt aiempia puheitaan ja sanonut, että moista lupausta ei annettu.

Tässä tekstissä on tarkoitus analysoida, mitä historiantutkimus asiasta sanoo. Olennaisimmat tapahtumat asian suhteen sijoittuvat vuoden 1990 alkupuolelle keskusteluihin Saksojen yhdistymisestä, ja seuraavaksi käydään läpi erityisesti helmikuun 1990 tapahtumia. Mitä tuolloin oikein tapahtui ja mitä Moskovalle luvattiin – jos mitään?

Spekulaatiota ja ambivalenssia

Koko polemiikin ytimessä on Saksojen yhdistymisprosessi ja ennen kaikkea sen ulkoiset seuraukset. Muurin murruttua Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl alkoi lopulta ajaa Saksojen nopeaa yhdistymistä. Tämän lopputuloksen saamiseksi oli kierrettävä monta mutkaa. Länsi-Saksa oli Naton jäsen Saksan demokraattisen tasavallan ollessa osa Varsovan liittoa. Kaiken lisäksi Itä-Saksassa oli satoja tuhansia Neuvostoliiton sotilaita, ja miehitysvalloilla oli muutenkin yhdistymisen ja sen vaikutusten suhteen omat intressinsä.

Länsi-Saksan johdossa oli CDU:n ja FDP:n koalitiohallitus. Sekä liittokansleri Kohl että ulkoministeri, FDP:n Hans-Dietrich Genscher halusivat jättää kädenjälkensä historiaan, mikä aiheutti Länsi–Saksan linjaan ambivalenssia. Maan keskeinen intressi oli yhdistymisen varmistaminen, jolle Neuvostoliiton tuki oli tärkeää. Tämän intressin jakoivat sekä Kohl että Genscher. Jo vuoden 1990 alussa Gorbatshov oli tehnyt analyysin, että yhdistyminen tapahtuu eittämättä, ja Moskovaa kiinnostikin lähinnä prosessin hidastaminen.

Ulkoministeri Genscher oli Saksan johtajista innokkain visioimaan ja tekemään ehdotuksia ja lupauksia. Hänen vahvasti perinteisen Ostpolitikin värittämissä tulevaisuudenkaavailuissaan siinsi kollektiivisen turvallisuuden Eurooppa yhteisine turvallisuusviitekehyksineen, ja hän oli myös sensitiivinen Moskovan intresseille. Puheessaan tammikuussa 1990 hän painotti, että Nato-alueen ei tulisi levittäytyä itään päin. Helmikuuhun mennessä hänen ajatuksensa olivat tarkentuneet. Hänen mukaansa yhdistyneen Saksan tulisi olla kokonaan Naton poliittisten rakenteiden sisällä, kun taas sotilaallisten rakenteiden ei tulisi kattaa Itä-Saksan aluetta. Olennaista Genscherin kannoissa ja pohdinnoissa oli se, että ne koskivat nimenomaan yhdistynyttä Saksaa, ei kommunistihallintoja hylkäämässä olleita Itä-Euroopan maita laajemmin, vaikka spekulaatioita mahdollisista kehityskuluista kyseisten maiden osalta käytiin muun muassa Genscherin ja Britannian ulkoministeri Douglas Hurdin välillä. Mitään virallisia kannanottoja asian suhteen ei annettu, eikä Genscherillä edes olisi ollut valtuuksia niitä Nato-maiden puolesta antaa.

Genscherin onnistui vakuuttaa ajatuksillaan myös Yhdysvaltain ulkoministeri Jim Baker, jonka hän tapasi Yhdysvalloissa helmikuun 1990 alussa ja joka matkasi Moskovaan tapaamaan pääsihteeri Gorbatshovia helmikuun 9. päivä. Bakerin ja Gorbatshevin sekä välittömästi sen jälkeiseen liittokansleri Kohlin vierailuihin viitataan usein, kun puhutaan lännen antamista lupauksista. Baker, Gorbatshev ja Neuvostoliiton ulkoministeri, myöhemmin Georgian presidenttinä toiminut Eduard Shevardnadze kävivät keskusteluja Saksan tulevaisuudesta. Gorbatshov oli tunnetusti kielteinen ajatukselle Saksasta Naton jäsenenä, ja Baker toisti Genscherin ajatuksen siitä, ettei Naton sotilaallista läsnäoloa levitettäisi Itä-Saksaan, eikä se täten laajenisi ”tuumaakaan itään”. Baker ei missään kohtaa tosin tarjonnut mitään Natoon liittyviä myönnytyksiä Moskovalle sen suotuisuuden takaamiseksi suhteessa Saksan yhdistymiseen. Keskustelut olivatkin luonteeltaan spekulatiivisia. Kirjallisia sopimuksia ei laadittu, eikä niitä edes Moskovan toimesta pyydetty.

Se, kuinka paljon sopimuksettomuudesta halutaan laittaa Gorbatshovin puutteellisen valtiomiestaidon piikkiin, riippuu, miten hänen oletetaan ottaneen Bakerin spekulaatiot. Tästä on erimielisyyksiä historiantutkijoiden välillä. Professori Mary Elise Sarotte on argumentoinut, että Bakerin puheilla olisi ollut suuri merkitys Gorbatshoville, joka sitten Kohlin seuraavana päivänä toteutetulla vierailulla olisi ollut myönteisempi suhteessa Saksan yhdistymiseen. Professori Kristina Spohr on taas väittänyt, että spekulaatioilla ei ollut pääsihteerille minkäänlaista merkitystä. Hän piti neuvotteluasemaansa vahvana, Nato-kysymys ei ollut ajankohtainen eikä hänellä ollut vielä varsinaista visiota Saksan tulevaisuudesta. Tilannetta tulisi tarkkailla, ja kaikki vaihtoehdot pitää pöydällä. Yhtä kaikki, Bakerin vierailulla keskusteltiin vain Saksan-kysymyksestä, ei muista Varsovan liiton maista, eikä sitoumuksia annettu.

Yhdysvaltain hallinnossa oli Saksan tulevaisuuden suhteen erimielisyyksiä. Presidentti George H.W. Bush ei ollut Bakerin kannoista innoissaan ja ilmoitti tämän myös Kohlille, ennen kuin hän meni tapaamaan Gorbatshovia. Liittokansleri oli kommenteissaan myötäillyt Genscheriä, ja hän päätti, kenties neuvottelutaktisista syistä, tehdä saman Moskovassa tietäen, että Yhdysvaltain ylin johto ei seisonut Genscherin-Bakerin linjalla. Kohl tosin ei ollut yhtä innokas kollektiivisen turvallisuuden visioissaan kuin ulkoministerinsä, ja erimielisyydet kasvoivat kevättä kohden. Hän ei nähnyt, että esimerkiksi ETYK voisi korvata Natoa. Kohlin Moskovan-vierailun keskustelut käytiin samalla spekulatiivisella tasolla, eikä visiitin aikana tehty minkäänlaisia sopimuksia.

Linjat yhtenevät

Kuten on jo todettu, Bushin administraation sisällä oltiin tyytymättömiä Bakerin-Genscherin linjaan. Syyt olivat muun muassa käytännöllisiä. Entisen Itä-Saksan ulkopuolisuus Naton sotilaallisista rakenteista olisi vaikeuttanut sen mahdollista puolustamista. Hallinnon sisällä alettiinkin puhua erilaisesta ratkaisusta, niin sanotusta Itä-Saksan ”erityisstatuksesta”. Ideaa oli laittanut liikkeelle myös Naton saksalainen pääsihteeri Manfred Wörner. Länsi-Saksan puolustusministeriössä oltiin myös samoilla linjoilla. Ulkoministeri Baker lopulta hylkäsi aiemmat ajatuksensa, ja Yhdysvaltojen ulkopoliittinen johto seisoi yksimielisesti erityisstatuksen puolesta.

Genscher jatkoi linjallaan korostaen aseriisuntaa ja paneurooppalaista turvallisuutta Kohlin taas painottaessa, että Saksa ei tulevaisuudessa voi olla puolueeton tai demilitarisoitu. Yhdysvaltoja huolestutti, että Saksassa saattaisi nousta sen sotilaallista läsnäoloa Saksassa vaarantavia pasifistisia ja nationalistisia tendenssejä.

Yhdysvaltojen intresseissä olikin koordinoida sen ja Länsi-Saksan kannat samansuuntaiseksi. Liittokansleri Kohl matkustikin helmikuun lopussa Camp Davidiin jättäen hieman yllättäen ulkoministeri Genscherin kotiin. Neuvotteluissa presidentti Bush taivutti Kohlin linjalleen Itä-Saksan erityisstatuksesta, joka loppuisi sen jälkeen, kun sadat tuhannet puna-armeijan joukot olisivat poistuneet Saksasta. Kohl ja Bush eivät neuvotteluissaan puhuneet Naton laajenemisesta Itä-Euroopan maihin, eikä se ollut tässä vaiheessa kummankaan johtajan suunnitelmissa.

Tulevien kuukausien aikana Neuvostoliitto vitkutteli Yhdysvaltain ja Länsi-Saksan yhteistä kantaa vastaan. Gorbatshovin ja Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa leimasi kuitenkin tässäkin kysymyksessä poukkoilu pääsihteerin yrittäessä tasapainoilla hankalan sisäpoliittisen tilanteen kanssa. Vahvaa, yhtenäistä linjaa ei asian suhteen Neuvostoliitossa ilmennyt.

Bush ja Kohl olivat hyvin tietoisia Gorbatshovin herkästä asemasta eivätkä halunneet vaarantaa hänen valta-asemiaan. Tultaessa vuoden 1990 kesään Neuvostoliiton suhteellinen asema oli kuitenkin entistä heikompi. Touko–kesäkuussa Gorbatshovin Washingtonin-vierailulla Neuvostoliiton presidentinviran itselleen suhmuroinut Gorbatshov hyväksyi ETYK-periaatteisiin liittyvän perustelun siitä, että jokaisen maan tulisi saada valita liittonsa. Heinäkuussa Kohl matkusti kuuluisalle vierailulleen Moskovaan ja Gorbatshovin kotiseuduille Stavropoliin, jossa Gorbatshov hyväksyi Itä-Saksan väliaikaisen erityisstatuksen ja yhdistyneen Saksan täysvaltaisen Nato-jäsenyyden. Gorbatshovin kannanmuodostusta Länsi-Saksalle suotuisaan suuntaan auttoivat keskeisesti Saksan taloudellinen avokätisyys ja Kohlin luottamuksellista yhteistyötä heijastavat signaalit sekä lupaukset lännen muuttuvasta politiikasta tulevaisuudessa.

Gorbatshov siis hyväksyi yhdistyneen Saksan Nato-jäsenyyden. Marraskuussa 1990 Neuvostoliitto oli itse hyväksymässä Pariisissa Uuden Euroopan peruskirjaa, jossa vahvistettiin sen valtioiden vapaus valita omat liittonsa. Naton seuraavassa huippukokouksessa kesällä 1990 oli jo julistettu, että Neuvostoliitto ei enää ollut uhka, ja liittokunta lupasi pidättäytyä aloitteellisesta voimankäytöstä. Niin sanottu 2+4-kokoonpano kirjoitti syyskuussa sopimuksen Saksojen yhdistymisestä. Sopimuksessa sovittiin väliaikaisesta erityisstatuksesta Itä-Saksalle, mikä muun muassa tarkoitti, että vain Naton kokoonpanoon kuulumattomia Bundeswehrin joukkoja sai olla entisen demokraattisen tasavallan alueella, kunnes puna-armeija oli sieltä poistunut. Lokakuun 3. päivä 1990 Saksat lopulta yhdistyivät.

Kylmän sodan loppu ja historiapolitiikka

Kuten tekstissä on tullut ilmi, historiantutkimus ei tue väitettä, että Gorbatshoville olisi luvattu mitään Itä-Euroopan maiden Nato-suhteeseen liittyvää. Vuoden 1990 alkupuolella käydyt keskustelut koskivat vain Saksaa, ja Neuvostoliitto lopulta hyväksyi yhdistyneen Saksan jäsenyyden Natossa. Administraatioiden sisällä alettiin toki pohtia mahdollisia skenaarioita Varsovan liiton maiden suhteen, mutta Naton itälaajeneminen on prosessina erillinen. On tärkeää muistaa, että vuonna 1990 Neuvostoliitto oli vielä pystyssä, ja Varsovan liitto lopetettiin muodollisesti vasta kesäkuussa 1991.  Kaiken lisäksi Yhdysvallat esimerkiksi suhtautui nihkeästi Baltian maiden itsenäistymisaikeisiin, ja vielä kesällä 1991 Bush painotti Gorbatshovillle, että ei toivo Neuvostoliiton hajoavan.  Bush varoittikin itsenäisyyteen pyrkimiä maita, tässä tapauksessa erityisesti Ukrainaa, Neuvostoliiton hajoamisesta  ja liiasta kansallismielisyydestä kuuluisassa ”Chicken Kiev”-puheessaan Ukrainan parlamentissa elokuussa 1991. Kaikki tämä huomioon ottaen on varsin erikoista väittää, että näissä olosuhteissa olisi tehty kovin kauaskantoisia lupauksia Naton laajenemisesta.

Neuvottelut jälleenyhdistymisestä ja sen ulkoisista vaikutteista oli merkittävä neuvotteluprosessi, joka luonnollisesti sisälsi spekulaatioita potentiaalisista vaihtoehdoista, valtioiden erilaisia intressejä ja niiden sisäisiä erimielisyyksiä. Prosessin eri vaiheet ja spekulaatiot ovat mahdollistaneet sen, että Venäjä nyt käyttää kylmään sodan lopun tapahtumia oman nykylinjansa ja -narratiiviensa pönkittämiseen.

Muutkaan toimijat eivät ole kylmän sodan loppunäytökseen liittyvästä historiapolitiikasta vapaita. Professori Michael Cox on muun muassa tuonut esille, että yhdysvaltalaisissa kylmän sodan loppua käsittelevissä teksteissä maalle annetaan enemmän toimijuutta tämän vastakkainasettelun lopun päätöksissä kuin eurooppalaisissa. Toimittaja Michael Meyer on väittänyt vuotta 1989 käsittelevässä kirjassaan, että Yhdysvaltain roolia kylmän sodan lopulla korostavilla käsityksillä oli vaikutusta Bush nuoremman hallinnon politiikkaan, ja neokonservatiivien käsityksiin Yhdysvaltain kaikkivoipaisuudesta sekä Washingtonin mahdollisuuksista tukea demokratian etenemistä Lähi-idässä.

Venäjän totuutta vääristävällä historiantulkinnalla on riskinsä. Historioitsija Christopher Clark ja jo mainittu Kristina Spohr ovat argumentoineet Venäjän aktiivisesti unohtavan, mitä sen edeltäjä Neuvostoliitto kylmän sodan lopulla oikein hyväksyi. Tällä se on legitimoinut omaa politiikkansa Krimin suhteen ja jopa arvostellut Saksan jälleenyhdistymistä. Samalla myös se kyseenalaistaa kylmän sodan lopussa tehtyjä sopimusratkaisuja, jotka ovat toimineet perusteina viime vuosikymmenien rauhaisalle elolle Euroopassa. Toivoa sopii, että kyseenalaistaminen ei johda uusiin Euroopan turvallisuusjärjestystä nakertaviin toimiin tulevaisuudessa. Tästä ei valitettavasti ole takeita, koska Kremlissä elää vahvana käsitys, että säännöt on tehty suurvaltojen rikottavaksi.

***

Artikkelissa on käytetty lähteenä seuraavia artikkeleja, ja ne ovat suositeltavaa lisäluettavaa aiheesta kiinnostuneille:

Kramer, Mark (2007), “The Myth of a No-NATO-Enlargement Pledge to Russia”. The Washington Quarterly 32 (2), 39–61. <https://csis.org/files/publication/twq09aprilkramer.pdf>.

Sarotte, Mary Elise (2010), “Not One Inch Eastward? Bush, Baker, Kohl, Genscher, Gorbachev, and the Origin of Russian Resentment toward NATO Enlargement in February 1990”. Diplomatic History 34 (1): 119–140.

Spohr, Kristina (2012), ”Precluded or Precedent-Setting? The ”Nato Enlargement Question” in the Triangular Bonn-Washington-Moscow Diplomacy of 1990–1991. Journal of Cold War Studies 14 (4): 4–54.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa