Jaa

Kuva: Anna Pesu

Maalaisidylli on oiva ympäristö Nato-kysymyksen pohtimiseen. Kuva: Anna Pesu

Juhannuksesta alkaa usean suomalaisen loma- ja mökkikausi, jolloin moni pakenee arjen kiireitä vesistöjen rannoille ja maaseudun rauhaan. Kansalainen ei pääse kuitenkaan ulko- ja turvallisuuspoliittisia kysymyksiä pakoon, vaikka kuinka yrittäisi – ei edes laiturilla kesäisen Suomen idyllissä. Harmaalokin loukatessa mökkitonttisi ilmatilaa tai järven pinnalle pulpahtavan silkkiuikun muistuttaessa erehdyttävästi sukellusveneen periskooppia ajatus nimittäin kääntyy väkisinkin ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti Suomen lähiympäristön huolestuttaviin kehityskulkuihin. Huomaamatta lomailijan mielessä alkavat pyöriä kirjaimet N, A, T ja O. Se on luonnollista, sillä usein turvallisuuspoliittinen keskustelumme koskee juurikin tuota nelikirjaimisella lyhenteellä tunnettua liittokuntaa.

Tänä kesänä lomailevalla kansalaisella on kuitenkin erinomainen mahdollisuus saada Nato-pohdintoihinsa informaatiota ja ulkoisia virikkeitä, koska kevään mittaan on julkaistu peräti kolme suomenkielistä Natoon keskittyvää kirjaa. Tässä ”juhannusextrassa” The Ulkopolitist arvostelee ne lyhyesti ja tuttuun tapaan kertoo, mitä niistä pitäisi ajatella. Mikä voisi olla mukavampaa kuin lukea Natosta yöttömässä Suomen kesäyössä?

Markku Salomaa (2015), Puhutaan Natosta. Jyväskylä: Docendo.

Valtiotieteiden tohtori Markku Salomaa tunnetaan aktiivisena Suomen Nato-jäsenyyden puolestapuhujana. Hänen uusin teoksensa on jotain populäärikirjallisuuden ja tutkimuksen väliltä, sillä Naton historian ja rakenteiden esittelemisen ohella opuksen tarkoitus on Huntingtonin sivilisaatioteorian avulla muun muassa analysoida, mille paradigmalle Naton uudet toimintastrategiat perustuvat. Kirjaa lukiessa lukija kuitenkin huomaa, että kirjan tutkimuksellinen funktio jää taka-alalle.

Salomaa tekee kirjan johdannossa varsin raflaavia väitteitä. Hän toistaa tuttua ja ainakin nykyaikana hankalasti perusteltavaa mantraa, että Nato-keskustelu on Suomessa vaiettu näkymättömiin. Väite on omituinen ja omituisemmaksi sen tekee se, että Salomaan kirjassa Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden ja -suhteen käsittely jää vähälle. Salomaa kummasti myös vetää mattoa oman teoksensa alta toteamalla, että Suomi on itse asiassa menettänyt tilaisuutensa Nato-jäsenyyteen jo 1990-luvulla. Kaiken kukkuraksi Suomella on tulevaisuudessa Salomaan mukaan vain kaksi vaihtoehtoa: atlantismi ja euraasialaisuus. Johdannon luettuaan lukija täten saatetaan lukumatkalle aavistuksen hämmentyneenä.

Salomaa todella tietää Natosta ja lataa kirjaansa kaiken tietämänsä. Teos onkin melkoinen asiakirjaralli, jossa kovinkin ”Nato-intoilija” jossain kohtaa puutuu. Salomaa käy dokumentti dokumentilta läpi aineistoa kertoen Naton historiasta, päätöksenteosta, operaatioista ja politiikasta. Yksityiskohtien rakastajalle kirjassa on siis paljon opeteltavaa. Välillä lukijaa saattaa kuitenkin pohdituttaa, miksi toisen käden lähteitä ja valmiita tulkintoja ei ole juurikaan hyödynnetty, vaan Salomaa haluaa tehdä primäärilähteitä läpikäyden oman tulkintansa.

Kirjan positiivisena puolena voi nähdä sen, että siinä käydään läpi turvallisuuspolitiikan peruskäsitteitä, kuten positiiviset ja negatiiviset turvallisuustakuut, niitä avaten. Samalla lukija voi ammentaa tietoa Natosta aina pieniin yksityiskohtiin asti. Harmi on vain se, että kokonaisuudessaan kirja ei muodosta kovinkaan luettavaa kokonaisuutta.

Raimo Pesonen (2015), Nato hampaankolossa. Helsinki: Like Kustannus.

Kuten kustantajasta voidaan päätellä, Raimo Pesosen Nato-kirja edustaa Nato-keskustelun toista ääripäätä – sitä kriittisempää siis. Teoksen luettuaan lukijan olisi suotavaa ymmärtää, että maailma on ikävä ja kaksinaismoralistinen – ja niin ovat Nato ja Nato-maatkin. Itse asiassa syyn siitä, että maailmassa on ikävyyttä ja kaksoisstandardeja, voi isolta osin kaataa jo mainitun kuppikunnan niskoille.

Kulttuurialan sekatyöläiseksi tituleerattu Pesonen on saanut aikaan vilpittömän tuntuisen ja paikoitellen terävän Nato-kriittisen teoksen. ”Kuplan” ulkopuolelta tulevana Pesosen huomiot ulko- ja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ovat välillä viiltävän osuvia. Pesonen tuo esiin myös monia, ihan loogisia ja päteviä syitä, joita voi käyttää vasta-argumentteina Nato-jäsenyydestä debatoidessa.

Kirjassa on tosin myös perustavanlaatuisia ongelmia – niitä on itse asiassa paljon,  ja ne nakertavat sen asemaa sinänsä tarpeellisena Nato-kriittisenä puheenvuorona. Kirjassa muun muassa uusinnetaan konstailemattomasti  kestämätöntä argumenttia siitä, että Suomea olisi hivutettu viime vuosikymmeninä kohti Nato-jäsenyyttä. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikansa, sillä Suomen Nato-yhteistyön päämäärät ovat olleet muualla kuin itse jäsenyydessä. Suomen turvallisuuspoliittista asemaa ei myöskään hahmoteta oikein, sillä kirjassa viitataan Suomen puolueettomuuteen. Se myös paikoin romantisoi Suomen Venäjän-politiikan historiaa ja sen onnistumisia, mikä on suomalaisessa keskustelussa varsin yleistä.

Pesosella ei ole aikaisempaa taustaa turvallisuuspolitiikasta, eikä häntä ole tähän mennessä tunnettu aktiivisena turvallisuuspoliittisena keskustelijana, mihin toivottavasti saadaan muutos. Tämä taustan ohuus näkyy kirjassa paikoitellen. Tuntuu, että Pesonen on joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti jättänyt huomioimatta ja ymmärtämättä hyviä argumentteja Nato-jäsenyyden puolesta, ja on samalla ilmeisen turhautunut, miksi vasta-argumentit eivät ole menneet perille. Toinen kirjan ongelma on se, että se ei juurikaan nojaa lähteissään tutkimuslaitosten saati akateemiseen tuotantoon. Mitään kattavaa perehtyneisyyttä pamfletin kirjoittajalta ei tietenkään voi vaatia. Laajempi perehtyneisyys olisi voinut kuitenkin saada aikaan sen, että Nato ja Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys vaikuttaisivat vähemmän mystiseltä ja analyysi olisi ylipäätään ollut vähemmän puolueellinen. Mystisyys tulee esille muun muassa kohdassa, jossa Pesonen toteaa, että ”Suomen ja Naton yhteensovittamisen todellisista seurauksista ei ole tietoa, olemme sen suhteen joka tapauksessa oletusten varassa”.

Jyrki Karvinen ja Juha-Antero Puistola (2015): Suomi ja Nato. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Auditorium.

Heti kättelyyn on syytä sanoa, että Karvisen ja Puistolan teos on näistä kolmesta kirjasta luettavin, tasapainoisin ja analyyttisin. Lukija saa hyvän, pintapuolisen yleiskuvan Naton historiasta, sen päätöksenteosta, operaatioista ja Suomen sekä Naton suhteista.

Teos on sidottu hyvin vahvasti nykyiseen turvallisuuspoliittiseen kontekstiin, mikä tekee siitä tällä hetkellä kiintoisaa luettavaa. Opuksen käyttöarvo saattaa turbulentin tilanteen muuttuessa olla nopeasti heikkenevää sorttia, ainakin joiltain osin.

Karvinen ja Puistola tuovat kirjassaan esiin Naton jakolinjoja ja jopa ”riitoja”, mikä on tärkeää, jotta ymmärrettäisiin, ettei Nato ole monoliittinen kokonaisuus. Samalla kirjassa on useita kiinnostavia huomioita, kuten esimerkiksi että Ruotsin Nato-jäsenyys olisi liittokunnalle tärkeämpi kuin Suomen. Toinen kiinnostava ajatus, jota olisi voinut kehittää pidemmälle, oli Naton näkeminen ”monivauhtisena liittokuntana” verraten sitä Euroopan unioniin. Monivauhtisen Naton ydin ovat sen jäsenmaat ja ulommilla kehillä kumppanimaat riippuen niiden edistyneisyydestä. Suomelle he esittävät, toisin kuin Salomaa, kaksi realistista vaihtoehtoa: nykyinen kumppanuuslinja tai jäsenyys. Myös jäsenyyden hakemisprosessi on tuotu kirjassa hyvin esille.

Paikoitellen kirjan teksti on journalistisen kuvailevaa ja anekdootteihin keskittyvää, mikä heikentää sen analyyttisyyttä. Näin käy esimerkiksi eri huippukokousten esittelyjen kohdalla. Laajemmat lähteet ja niiden selkeämpi käyttö olisivat tässäkin teoksessa vahvistaneet ja syventäneet sen argumentteja.

Vaikka yksikään kolmesta kirjasta ei yllä huipputasolle, ne lukemalla lukija viisastuu Natosta paljonkin.  Kriittisesti kirjat luettuaan lukija pystyy varmasti muodostamaan kantansa Suomen mahdolliseen jäsenyyteen ja vetämään johtopäätökset, veisikö Nato-jäsenyys kalapuikot koululaisilta ja vielä vihdatkin mökkirannan saunasta. Nato-tietoisuudelle on erityinen tarve kyseisen vaalikauden alussa, koska uusi hallitus lupasi tehdä paljonpuhutun Nato-selvityksen, joka on kytkettynä laajempaan selostukseen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Natoisaa juhannusta ja loppukesää!

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa