Jaa

hallitus

Kuva: Sakari Piippo & Valtioneuvosto

Smolnasta nousi reilun kahden viikon väännön jälkeen valkoista savua. Savun tuoksu ei ollut suloinen ulko- ja turvallisuuspoliittisia yllätyksiä kaipaaville. Sopu ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä löytyi ilmeisen nopeasti – ehkä turhankin nopeasti.

Hallitusohjelman ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittinenen osio – joka on sisällöltään yhteneväinen 13.5. julkistetun työryhmälinjauksen kanssa – on hyvin varovainen. Ainoa merkittävä uutuus on kokonaisturvallisuusajattelu – johon sisältyy ”hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäyksen ja terrorismin torjuntaa” – yhdistettynä ulkomaantiedustelun ja verkkoliikenteen seuraamisen mahdollistamiseen. Muuten verbivalinnoillaakin linjaus korostaa, että ulkopolitiikka nähdään aikaisempien valintojen jatkamisena, joita tuleva hallitus vahvistaa (8 kertaa), ylläpitää (5 kertaa) ja huomioi (4 kertaa). Silmiinpistävä on myös hyvin orvolta vaikuttava maininta Suomen ulkopoliittisen liikkumavaran ylläpitämisestä. Onkin jännä, että näin abstrakti linjaus esitetään eräänlaisena konkreettisena toimena, vaikka sen kuuluisi pikemminkin olla yksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokoavista periaatteista. Se, kuinka nopeasti hallituspuolueet pääsivät sopuun, ja kuinka harvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijaa kuultiin hallitusneuvotteluissa, vahvistaa vaikutelmaa, ettei ulkopolitiikka ole tällekään hallitukselle keskeinen kysymys.

Toisaalta puolustukseen satsataan myös tulevalla hallituskaudella – yhteensä 135 miljoonaa euroa seuraavan viiden vuoden aikana (hallitusohjeman liitteet, s. 16) – samalla kun kaikesta muusta leikataan. Tämä päätös on linjassa viime vuonna työnsä päättäneen puolustuksen parlamentaarisen työryhmän suositusten kanssa. Työryhmän raportin eduskuntakäsittelyssä sitä vastustivat ainoastaan vasemmistoliitto, vihreiden tyytyessä jättämään täydentävän lausunnon. Puolueissa on siis jo ennen vaaleja ollut laaja konsensus puolustusmäärärahojen kasvattamisesta, mikä mitä todennäköisimmin liittyy muuttuneeseen turvallisuustilanteeseen. Sipilän hallituksen sosiaalisen vastuun kantaminen sen sijaan vaikuttaa Impivaara-fokusoituneelta ja loppuvan Suomenlahteen. Kehitysyhteistyömäärärahoista leikataan rajusti – yli 300 miljoonaa tulevan hallituskauden aikana.

Kuuma Nato-peruna

”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa ja ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato‐jäsenyyttä.” – hallitusohjelma, s. 32

Kuten hallitusohjelmien kanssa tapana on, kommentaattorit heti tarkastelivat sananparsia, jotka koskivat Natoa. Yllä kuvattu muotoilu on hyvin samanlainen ilmaisu kuin Vanhasen II tai Kataisen hallituksissa, ja hallitusmuodostaja Juha Sipilä myös kuvaili että ”palattiin vuoden 2007 kirjaukseen”.

Syntyy vaikutelma, että kyse on paluusta ”hyväksi koetulle” linjalle, mutta konteksti Vanhasen II ja Sipilän hallitusohjelmoille on kovin, kovin erilainen. Vuonna 2007…

  • Ei ollut Ukrainan kriisiä tai Georgian sotaa (2008). Nykypäivästä katsottuna Viron patsaskiista tuntuu kovin viattomalta vertailussa
  • Euroopan unionilla ei ollut vielä ulkosuhdehallintoa (2009) eikä edes Lissabonin sopimusta (joulukuu 2007), joka mahdollisti sen synnyn
  • Natossa keskuskusteltiin vielä ”globaalista Natosta” ja ”out-of-area”-operaatiosta
  • Kiisteltiin vielä siitä, kuka johtaakaan Suomen ulkopolitiikkaa etenkin kriisiaikana
  • Ei ollut jytkyä, ja tuolloin Tony Halme oli tunnetuimpia perussuomalaisia politiikkoja
  • Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja EU-suhteet olivat ensimmäiset asiat hallitusohjelmassa
  • … ja myös vuonna 2007 Suomessa Nato-keskustelu kävi kuumana.

Se, että yksikään näistä silloisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen kontekstin muovaavista seikoista ei täsmää nykypäivän kontekstiin ei tunnu haittaavan, kun elvytetään vanhoja linjauksia perinteen nimessä. Korostuneesti Nato-optio säilytetään linjauksessa – uusi kirjaus jopa nopeuttaa jäsenyyden hakua – samalla kun option merkitys muuttuu vielä epämääräisemmäksi. Hypoteettinen kysymys onkin, että jos ulko- ja turvallisuuspoliittisen ympäristön muutos vuoden 2007 ja 2015 välillä ei perustele option muuttamista, niin minkälaisia muutoksia pitäisi nähdä ennen kun olisi aiheellista puhua optiosta luopumisesta?

On mahdollista, että hallitusohjelmaan kirjattu ja tulevalla hallituskaudella toteutettava selonteko, jonka osana arvioidaan Nato-jäsenyyden vaikutuksia Suomelle, herättää tätä keskustelua. Tämä ei kuitenkaan ole todennäköistä, sillä Nato-keskustelu ei ole kiinni ”faktojen puutteesta” vaan lukituista kannoista, joiden perusteella jäsenyyden kannattajat ja vastustajat muovaavat faktoja sopimaan omaan tulkintaansa. Vuoden 2007 Nato-keskustelu, jolloin UPI:n erillinen raportti ja Nato-selonteko – joista kumpikin oli suhteellisen kiihkoton – ei johtanut Naton ympärillä vellovan keskustelun parantumiseen. Näin käynee uudellekin selonteolle.

Nato-rintamalla ei siis mitä todennäköisimmin tapahdu kovinkaan suuria muutoksia tulevalla vaalikaudella. Tätä näkemystä tukee myös se, että helmikuussa julkaistu Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä koskeva loppuraportti on varsin kunnianhimoinen ja tarjoaa runsaasti syventymismahdollisuuksia yhteistyölle. Ulkopoliittisen johdon on siis poliittiselta kannalta helppo argumentoida, että Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyössä on vielä kehitettävää eikä pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaalia ole vielä kokonaan hyödynnetty. Tällä on helppo torpata Nato-keskustelu, joka herättää enemmän intohimoja, joita hallitus saa tulevalla vaalikaudella vastaansa muutenkin riittämiin. Tämä tuli esiin sangen selkeästi hallitusohjelman julkistamisen jälkeen syntyneen metelin myötä.

Kolme ässää mutta yksi niinistöläinen ulkopolitiikka

Kun vertaa kolmen hallituspuolueen vastauksia tunnustelukysymyksiin (Kesk/Kok/PS), huomaa, että hallitusohjelman ulko- ja turvallisuuspoliittinen teksti on pitkälti keskustalaista kynää. Moni tärkeä kohta on miltei suoraan lainattu vastauksista. Tästä näkee myös missä kohdissa muut puolueet ovat päässeet vaikuttamaan. Vaikka ulkoministerin salkkua kantaa tällä hallituskaudella Timo Soini – mikä lienee yllättävin seikka salkkujakoa ajatellen – on selvää, että ulkopolitiikan suuret linjat kulkevat Mäntyniemen kautta.

Nähtäväksi jää, miten Mäntyniemi-Merikasarmi-yhteistyö toimii tällä hallituskaudella. Soinilla oli lähtövaikeuksia UaV:n puheenjohtajana, mutta Ukrainan sodan ja jännittyneen kansainvälispoliittisen tilanteen myötä hän tuki aktiivisesti presidentti Niinistöä ja Suomen ulkopolitiikkaa. The Ulkopolitistin haastattelussa Soini piti erittäin tärkeänä, että Suomi pysyy EU:n yhteisessä rintamassa Venäjän suhteen. Soinin tehtävä on ulkoministerinä on huomattavan vastuullinen, ja on vaikea nähdä, että Soini asettuisi poikkiteloin hallituksessa ulkopolitiikan suhteen. Tässäkin mielessä valtionvarainministerin tehtävä olisi ollut haasteellisempi ja konfliktiherkempi esimerkiksi EU-politiikan ja eurokriisin hoidon kohdalla.

Jussi Niinistön saatua puolustusministerin salkun hallitusvastuun ensikertalaisilla on käsissä merkittävää ulko- ja turvallisuuspoliittista valtaa. Ottaen huomioon ulkopolitiikan konsensusperinteen ja presidentin vahvan vallankäytön vaikuttaa tosin siltä, että Soini haluaa ’sitoa’ puolueensa kiinni konventionaaliseen hallituspolitiikkaan. On mielenkiintoista miten äänestäjät suhtautuvat siihen, että muutosta äänekkäästi vaatineet perussuomalaiset jättivät vapaaehtoisesti raskaimmat taloussalkut ja mittavien leikkauksien tekemisen kahdelle vanhalle puolueelle. Nähtäväksi jää mitkä ovat Soinin ’ulkopolitiikka edellä’ linjan sisäpoliittiset seuraukset.

Presidentti Niinistön ulkopoliittisia linjauksia on käsitelty aikaisemmin Ulkopolitistissa, mutta voi todeta, että Niinistöä ja Sipilää yhdistää halu rauhoittamalla, vakauttamalla ja ennen muuta ”selkeyttämällä” luoda turvallisuutta. Ulkopolitiikasta on jälleen kerran tulossa ”erillinen asiakokonaisuus” -politiikkaa, josta ei sovi puhua samalla tavalla kuin muusta. Sote-uudistuksesta ja ympäristöasioista voi hallitus riidellä, mutta konsensus-ulkopolitiikasta poikkeaminen johtaa presidentin puhutteluun.

Ulkopolitiikkaa uus-vanhalla sanastolla

Nykytilanteessa on aiheellista kerrata Risto E.J. Penttilän ”Suomen ulkopolitiikan idea” -pamflettia, jossa hän esittää ”Sui generis Suomi”-mallin ulkopoliittisessa ajattelussa:

”Malli … painottaa Suomen geopoliittista erilaisuutta ja siitä kumpuavaa tarvetta erityisjärjestelyihin. Malli korostaa kahdenvälisiä suhteita ja kansallisia erityisratkaisuja. […] Mallin kannattajat hyväksyvät kyllä Euroopan unionin jäsenyyden, mutta haluavat Suomen erityisasemalle tunnustusta niin ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla kuin maatalous- ja energiapolitiikan aloilla. Mallin kannattajat eivät hyväksy jäsenyyttä Natossa vaan haluavat Suomen pysyvän sotilaallisesti liittoutumattomana. Euroopan unionin turvatakuihin mallin kannattajat suhtautuvat skeptisesti, mutta ei vihamielisesti. Mikäli Euroopan unioni joskus tulevaisuudessa siirtyisi yhteiseen puolustukseen, tämän mallin kannattajat haluaisivat rajata Suomen kollektiivisen puolustuksen ulkopuolelle. Kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin Suomi voi tässä mallissa osallistua omalta kansalliselta pohjalta”

Penttilä jatkaa, että:

”Suomen geopoliittista erilaisuutta korostava malli edellyttäisi ulkopoliittisten valtaoikeuksien siirtämistä presidentille. Tämä olisi tarpeellista siksi, että Suomen erityisaseman puolustaminen, vahvistaminen ja selittäminen olisi erittäin iso työsarka, joka vaatisi siihen omistautuneen instituution. Pääministeri ei yksinkertaisesti voisi investoida tarpeeksi aikaa ulkosuhteiden hoitoon ilman että muu hallituksen toiminta kärsisi. Presidentin vahva asema ulko- ja EU-politiikassa tarkoittaisi luonnollisesti myös presidentin kanslian vahvistamista ja presidentin osallistumista Eurooppa-Neuvoston kokouksiin.”

Tuskin tätä kirjoittaessa Penttilä ihan aavisti, missä tilanteessa tämä arvio sopisi – samassa tekstissä hän uhoaa, että vuosi 2008 on ”ratkaisun aika” – mutta malli onkin kestänyt ikääntymistä yllättävän hyvin. Idea ”erityistapaus Suomesta” heijastuu vahvasti uudessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ajattelussa, jossa katse on navassa ja jossa ajatus on, että Suomi pystyy luomaan omaan tyyliinsä sopivat erityisjärjestelyt niin Venäjän, Naton kuin Euroopan kanssa. Maantiede on tässä suhteessa korostunut esimerkiksi presidentti Niinistön puheissa. Toisaalta Suomi tuskin tulevallakaan kaudella pyrkii erityisemmin painottamaan julkisesti erityisyyttään, vaan kansainvälispoliittinen tilanne ja kriittisempään suuntaan kulkenut Venäjä-diskurssi saa aikaan sen, että Suomen asemaa halutaan korostaa osana ”länttä”.

Vaikka ulkopolitiikan substanssi tuskin muuttuu, se, miten siitä puhutaan ja miten se käsitetään, muuttuu. Hallitusohjelmassa puolustus, itsenäisyys ja suverniteetti nostetaan keskiöön, kun taas kansainvälinen vakaus ja kehitysyhteistyö jäävät syrjemmälle. Katse kääntyy pois kaukaisista multilateraaleista järjestöistä omaan lähialueeseen – Pohjoismaat, naapurimaat ja sitten vasta muut. Tyylimuutos Kataisen ja Sipilän hallitusten välillä ei vahvista linjauksen sisällön uskottavuutta – itsestäänselvät väitteet kuten jo mainittu ”Suomi ylläpitää kansallisen liikkumavaransa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissaan” heijastaa, että muuttuvassa turvallisuusympäristössä halutaan hakea turvaa konservatiivisista ratkaisuista.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa