Jaa

Kuva: Shannon Walsh.

Kuva: Shannon Walsh.

Lotta Maijala on valmistunut kansainvälisen kehitysyhteistyön maisteriohjelmasta Jyväskylän yliopistosta. Hän tutki pro gradussaan poliittisten ja kulttuuristen valtadiskurssien vaikutusta Tansanian kehityspolitiikkaan. Maijala on työskennellyt kehitysyhteistyön parissa kansalaisjärjestöissä ja ulkoministeriössä.


Kehitysavun kyseenalaistaminen on pitkään ollut tabu Suomen poliittisessa keskustelussa. Kun sitten kerran joku uskaltaa älähtää kunnolla, nousee kehitysapu kertaheitolla mediahuomion keskipisteeseen. Entisen suurlähettilään ja ulkoministeriön pitkäaikaisen virkamiehen Matti Kääriäisen tammikuussa julkaistu kirja, Kehitysavun kirous, on saanut suuren suosion Suomen julkisessa keskustelussa.

Kääriäisen reaalipoliittisen näkemyksen mukaisesti kehityspolitiikka on aina kansallisista intresseistä lähtevää oman edun tavoittelua, joka sivuuttaa moraaliset lähtökohdat. Kääriäinen argumentoi kirjassaan Suomen kehityspolitiikan epäonnistuneen lähes kaikissa tavoitteissaan 1960-luvulta lähtien. Kirjan ensimmäisessä osassa Kääriäinen käy läpi monipuolista urahistoriaansa 1970-luvun ruoka-apuun keskittyneestä kehitysavusta Suomen YK-edustuston johtovuosiinsa ja lopuksi siirtyy avaamaan pettymystään 2000-luvun Suomen Mosambikin edustuston suurlähettiläänä.

Kehitysavun ”myytit”

Kirjan toinen osa käsittelee epäonnistuneen kehitysyhteistyön taustalla vallitsevia myyttejä ja tabuja, joita Kääriäisen mukaan ei julkisessa keskustelussa juurikaan puida. Yksi näistä myyteistä on oletus, että kehitysapu perustuu kohdemaiden aitoon omistajuuteen, ”ownershipiin”, ja niiden omien pyrkimysten kunnioittamiseen. Kääriäinen puhuu rahoittajista, eli donoreista, norsuina lasikaupassa, kun kehitys-termistä tehdään synonyymi sille, mitä avunantajamaiden yhteiskunnissa on tapahtunut. Näin on varmasti käynyt monesti myös Suomen kehityspolitiikassa. Kun kehitystavoitteet ja -tulokset määritellään Suomen historiaan ja yhteiskuntarakenteeseen peilaten ja kun paikallinen konteksti on toiminut laboratoriona mitä värikkäämmille hallintomuodoille ja hallitsijoille, ei tuloksia yksinkertaisesti voi kutsua kestäviksi.

Tosin heikko paikallinen omistajuus on ollut etenkin kehitystieteilijöiden keskeisimpiä kritiikin kohteita jo 1990-luvulta lähtien. Vaikka ”ownership”-termiä on varmasti viljelty hankeraporteissa myös rahoituksen toivossa, on siitä tullut vakavasti otettava julkisen kehitysavun tavoite nimenomaan tiedeyhteisön rummuttamana. Väitän, että myytit ja tabut ovat ottaneet jo mammuttiaskelia päivänvaloon akatemian, valtion hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan välisen dialogin lisäännyttyä.

Kirjan sanomasta ammennettiin pitkin kuluvaa kevättä aineksia myös monen puolueen vaalikampanjointiin. Yleensä ulkopolitiikan haaraksi mielletystä kehityspolitiikasta onkin parin kuukauden sisällä tullut Suomessa kiinteä osa sisäpolitiikkaa. On löytynyt termi, jonka parissa lähes jokainen voi kokea itsensä alan asiantuntijaksi – pohjaksi riittää värikkäästi perusteltu mielipide. Tämä kirjoitus ei silti ole kumarrus minkään leirin suuntaan. Jaan ennen kaikkea monen kanssatoverini murheen siitä, kuinka usein alalla työskentelevät leimataan kyvyttömiksi vastaanottamaan ja hyödyntämään alaansa kohdistuvaa kritiikkiä. Niin helppoa kuin olisikin väittää, että me kehitysavun lähettiläät vain vahvistamme stereotypioita, on kritiikin määrä varmasti jopa suurempi alan sisällä kuin sen ulkopuolella.

Alalta juuri valmistuneena ja kirjava työharjoittelutausta takanani, olen ennen kaikkea ihmetellyt, kuinka pelkistetyksi ja väärinymmärretyksi Kääriäisen kirjan sanoma on mediakeskustelun myötä muuttunut. Kun kehitysapu kiikutetaan suin päin epäonnistuneiden politiikkakokeilujen hautausmaalle toteamalla, että ”kehitysapu on tehotonta ja tulee lopettaa”, herättää tämä minussa ennen kaikkea surua siitä, kuinka huonosti kehitysapua ja kehitysyhteistyön moninaisia muotoja yleisesti tunnetaankaan. Keskustelun mustavalkoisuus on ollut hätkähdyttävää. Kääriäisen kohukirja onkin tervetullut muistutus ennen kaikkea jokaiselle kehitysyhteistyön asiantuntijalle siitä, kuinka tärkeää on astua säännöllisesti oman asiantuntijuuskuplansa ulkopuolelle ja kuulostella avoimesti, miten ala nähdään yhteiskunnassa laajemmin.

Kehitysapu ja markkinat

Kirjassa esitetty arvostelu kohdistuu ennen kaikkea makrotaloudellisiin kysymyksiin. Kääriäinen viittaa useasti länsimaita hallitsevan uusliberalistisen talouspolitiikan sivutuotteisiin, erityisesti pääomapakoon ja veronkiertoon, jotka heikentävät kehitysavun tuloksellisuutta. Olen Kääriäisen kanssa monesta asiasta samaa mieltä. Etenkin siitä, että kehitysapu on vain yksi instrumentti, jolla puuttua globaaliin köyhyyskierteeseen ja eriarvoistuvaan kehitykseen. Kääriäinen tuo kirjassaan hyvin esiin kehitysavun taloudellisesti pienet mittasuhteet maailmantalouden suurissa rattaissa. Merkittävimmät köyhyyttä kestävästi vähentävät teot tapahtuvat muilla kuin kehityspolitiikan aloilla, erityisesti globaaleihin kauppa- ja veropolitiikan rakenteisiin puuttumalla.

Jälleen on kuitenkin muistettava varoa mustavalkoista ajattelua ja sen mukanaan tuomaa kyynisyyttä. Seurattuani julkista keskustelua viimeisten kuukausien aikana, olen huomannut käsitteiden ja syy-seuraus –suhteiden sekoittuvan hyvin herkästi keskenään. Avun tehokkuudesta puhuttaessa tosiasiat ja uskomukset hämmennetään usein samaan soppaan. Perinteisesti länsimainen kehitysapu on yhdistetty markkinatalouden edistämiseen. Pohjoismaiden sosiaalipoliittinen suuntaus on kuitenkin näkynyt vahvasti myös esimerkiksi Suomen antamassa kehitysavussa, joka on jo pitkään painottanut ihmisarvoisen elämän vahvistamista, ei pelkästään vienninedistämistä tai globalisaatiota, kuten Kääriäinen kirjassaan antaa ymmärtää. Kun kehityksen käsitettä tarkastellaan ihmisarvona, näyttäytyvät myös esimerkiksi hyvän hallinnon ja demokratian tukeminen merkityksellisempinä.

Media kiinnostuu kuitenkin useimmiten yksittäisten hankkeiden tai järjestöjen epäonnistumisesta eikä syvenny tarkastelemaan kehityspolitiikkaa osana globaalia taloutta tai globaalia vastuuta. Tätä osin hankerahoituksen mallin aiheuttamaa ongelmaa on kritisoitu myös akatemiassa. Monien muiden tavoin, kehitysantropologian professori David Mosse on kirjoittanut kehitysapua määrittävästä projektimaisesta ja lyhytkestoisesta ajattelusta. Rahoituksen varmistamiseksi hanke on perusteltava korkealentoisilla tavoitteilla. Mossen mukaan projektit eivät epäonnistu, vaan ne epäonnistutetaan epärealistisilla vaatimuksilla. On naiivia väittää, että kylästä häviää köyhyys, kun tytöt pääsevät kouluun. Vaikka tyttöjen koulutus on epäilemättä merkittävä asia, se ei yksinään poista köyhyyttä. Ulkoapäin määritelty, tilastolliseen analyysiin pohjautuva perusteluketju, peittää alleen köyhyyden moniulotteisuuden eikä kuuntele niitä, joiden kehityksestä on kyse. Kääriäinen viittaa kirjassaan samaan ongelmaan. Hän ei kuitenkaan jätä lukijalle mahdollisuutta pohtia, olisiko yleisesti tunnistettuun ongelmaan löydettävissä ratkaisu, jossa kehitysavulle olisi edelleen tilaa ja tarvetta.

Mitä on kehitys?

Sen sijaan, että keskitytään pohtimaan yksittäisten hankkeiden epäonnistumista tai puolustamista –niin tärkeää kuin se onkin – tulisikin katse suunnata kehityksen laajempaan diskurssiin ja kysyä, mitä kehitys oikeastaan on? Onko se sivutuote vai itse päämäärä? Kenen näkökulmasta määrittelemme kehityksen? Voidaanko kehitystä saavuttaa lyhyillä projekteilla? Miten suunnata myös vaikuttavuusarviointi tarkastelemaan paremmin pidemmän aikavälin kehitystä?

Kehitys-käsitteen loputon dilemma on, että se on luontaista määritellä omasta kokemuksesta käsin. Globaalin tason kehityspolitiikassa on kuitenkin viime aikoina liikuttu normatiivisempaan suuntaan ja puitu kehityksen olemusta ehkä laajemmin kuin koskaan aiemmin. YK:ssa neuvotellaan parhaillaan uusista kehitystavoitteista tänä vuonna umpeutuvien vuosituhattavoitteiden tilalle. Ban Ki-moonin joulukuussa julkaistu synteesiraportti ”Tie ihmisarvoon vuoteen 2030 mennessä” valoi pohjan nyt käytäville hallitusten välisille neuvotteluille. Etenkin raportin korostamaa kehityksen universaaliutta eli kaikkia maita koskevaa vastuuta on ylistetty. Laajoille kansallisille, alueellisille ja temaattisille konsultaatioille pohjautuva raportti on ensimmäistä kertaa YK:n historiassa kuullut laajasti kansalaisyhteiskunnan näkemyksiä kehityksestä. Ainakin puheen tasolla kehityspolitiikan diskurssi näyttää siirtyvän hyväntekeväisyydestä kohti jaettua vastuuta.

Toisaalta raportti on saanut osakseen myös suurta arvostelua kehitystavoitteiden suuresta määrästä ja yksioikoisesta suhtautumisesta talouteen. Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet, että raportti nojaa yhä talouskasvuun kehityksen kivijalkana eikä ota riittävästi kantaa globaalin talouden eriarvoistaviin rakenteisiin. Kääriäiselle kuuluu kiitos siitä, että hän on kirjansa kautta lisännyt kehitysapukriittisen keskustelun ohella myös keskustelua rikkaiden ja köyhien valtioiden välisestä sekä niiden sisällä lisääntyvästä eriarvoisuudesta. Kehitysapu ei ole enää yksioikoisesti köyhyyden vähentämistä vaan myös varallisuuden keskittymiseen ja eriarvoisuuteen puuttumista.

Todellisuudessa kehitystä luotsaava prosessi on hyvinkin monisyinen ja hidas. Sellaisena se tulisi hyväksyä myös parhaillaan käytävissä Suomen hallitusneuvotteluissa. Juuri julkaistu ulko- ja turvallisuuspoliittisen työryhmän linjaus toteaa, että ”Hallitus parantaa kehitysyhteistyön tuloksellisuutta, vaikuttavuutta ja mitattavuutta”. Onko realistista todeta näin yksioikoisesti, että nyt löytyisi ratkaisu teemaan, jonka kanssa asiantuntijat ovat painiskelleet vuosia? Toivon, että kehitysyhteistyöstä käytävä keskustelu hyppäisi vihdoin ulos yksinkertaistetulta kehältään. Löytyykö vielä tilaa nöyrälle ja siten myös terävämmälle argumentaatiolle?

Matti Kääriäinen (2015): Kehitysavun kirous. Helsinki: Into Kustannus. ISBN: 978-952-264-361-2.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa