Jaa

Puhaltavatko uuden kylmän sodan tuulet niin jäätävästi, että karvahattu kannattaa kaivaa naftaliinista.  Kuva: Wikimedia Commons

Puhaltavatko uuden kylmän sodan tuulet kohta niin jäätävästi, että vanha karvahattu kannattaa kaivaa esiin naftaliinista? Kuva: Wikimedia Commons

Onko maailma lännen ja Venäjän vastakkainasettelun myötä uuden kylmän sodan partaalla? Tätä pelkää ainakin tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Tässä kirjoituksessa on tarkoitus pureutua Niinistön käyttämään historialliseen analogiaan uudesta kylmästä sodasta kriittisesti ja pohtia sen käytön syitä sekä hieman seurauksiakin.

Kansainvälisen politiikan keskeiset teoriat katsovat valtion ulkopolitiikkaa joko rakenteellisesta tai yksikkötason näkökulmasta. Itse päätöksentekoon ja päätöksentekijöihin ei useinkaan haluta kiinnittää huomiota, eikä niiden merkitykselle aina anneta arvoa. Usein unohtuu, että kansainvälisessä politiikassa on suuresti kyse joko yksin tai kollektiivisesti toimivien yksilöiden toimista, minkä kaltaisen itsestäänselvyyden laiminlyöminen kuulostaa jopa koomiselta. Päätöksentekijät ovatkin ”normaaliyksilön” tavoin alttiita väärinkäsityksille, puolueellisuuksille, tunteille ja reaalimaailman kanssa ristiriidassa uskomuksille, joiden olemassaolon tunnustaminen murentaa rationaalisen toimijuuden ideaalia.

Ulkopolitiikan johtajia painaa suuri vastuu – onhan heidät asetettu tehtävään, jonka pyrkimyksenä on kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin turvaaminen. Haasteelliseksi tehtävän tekee myös se, että päätöksentekijän vastaanottama informaatiomäärä on hurja. Tämän informaatiotulvan käsittelemisessä ja maailman ymmärtämisessä auttavat päätöksentekijän uskomukset. Uskomusten roolin nähdään olevan erityisen suuri silloin, kun informaatiota on paljon ja kun se on ristiriitaista. Uskomukset korostuvat myös silloin, kun maailmanpoliittisen tilanteen nähdään muuttuvan. Sellainen hetki on käsillä juuri nyt.

Eräs tapa hahmottaa nykytilannetta on historia ja sieltä vedetyt uskomukset asioiden kulusta ja suhteista. Tunnettu kansainvälisten suhteiden tutkija, Columbia Universityn Robert Jervis on esimerkiksi todennut merkittävässä Perception and Misperception in International Politics -teoksessaan, että menneet historialliset tapaukset tarjoavat valtionpäämiehille kuviteltavien tilanteiden kirjon, ja ne auttavat löytämään maailman ymmärtämistä helpottavia syy–seuraussuhteita. Ympäröivää maailmaa ei voikaan täysin ymmärtää ilman oletusta, että tulevaisuus muistuttaa jossain määrin menneisyyttä. Nämä historialliset analogiat toimivatkin eräänlaisina ”kognitiivisina oikoteinä”, jotka mahdollistavat monimutkaisen maailman hahmottamisen.

Niin kutsuttujen historiallisten analogioiden käyttöön törmää myös Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Presidentti Niinistö on varoitellut ”uudesta kylmästä sodasta” sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle. Uusi kylmä sota -analogia ei ole tosin mitenkään erityisen suomalainen, vaan siihen törmää jatkuvasti kansainvälistä politiikkaa käsittelevissä teksteissä.

The Ulkopolitistissa on jo käsitelty ”uusi kylmä sota” -analogiaa, ja analogioihin on viitattu myös muissa teksteissä. Tässä artikkelissa palataan kuitenkin käsittelemään analogiaa uudesta kylmästä sodasta, koska sen asema on nykykeskustelussa varsin vahva. Näkökulmaa otetaan (psykologiaan painottuvasta) ulkopolitiikan analyysistä. Kirjoituksessa pohditaankin muun muassa, mitä analogian käyttö saattaa kertoa presidentti Niinistöstä ja minkälaisia vaikutuksia sillä voi Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen päätöksentekoon olla.

Koska analogian sisällöstä on kirjoitettu ennenkin, siihen ei syvällisemmin tässä artikkelissa paneuduta. Oletus on kuitenkin se, että uusi kylmä sota on nykytilannetta varsin huonosti kuvaava termi. Tällä hetkellä ei ole olemassa todellista globaalia ideologista kamppailua siitä, miten moderni teollinen yhteiskunta tulisi järjestää. Lisäksi lännen ja Venäjän suhteelliset asemat maailmanpolitiikassa ovat aivan eri luokkaa kuin kylmän sodan lopun (näennäisessä) voimasuhteiden tasapainossa.

Political Psychology -journaalin artikkelissaan Stephen Dyson ja Thomas Preston tutkivat, mitä analogioiden käyttö paljastaa poliittisista johtajista. Johtajat, joiden kognitiivinen kompleksisuus on korkea, käyttävät usein sofistikoituneempia analogioita kuin vähemmän kompleksiset johtajat. Kognitiivisella kompleksisuudella viitataan siihen, kuinka hyvin yksilöt pystyvät hahmottamaan nyansseja ja pieniä eroja. Esimerkiksi vahvan dikotomisia näkemyksiä esittäneet Tony Blair ja George W. Bush näyttäytyvät helposti matalan kognitiivisen kompleksisuuden toimijoilta, kun taas kirjallisuudessa John F. Kennedyä on pidetty korkean kompleksisuuden johtajana. Niinistöstä tutkimusta ei ole tehty, mutta tästä huolimatta voidaan melko vahvasti olettaa Niinistön sijoittuvan usein monimutkaisten ja -vivahteisten, tutkijapoloja hämmentävien, puheittensa ja kommenttiensa perusteella kognitiivisesti varsin kompleksisten johtajien joukkoon. Tässä suhteessa varsin epäsofistikoituneen uusi kylmä sota -analogiansa perusteella Niinistö näyttäisi, oletuksen ollessa oikeassa, olevan jonkinlainen anomalia.

Mitkä sitten ovat syitä Niinistön analogian käytölle? Preston ja Dyson huomioivat artikkelissaan asiaan mahdollisesti vaikuttavan ulkopoliittisen ekspertiisin mutta vain siinä mielessä, että kokeneet johtajat pienissä määrin vetävät analogioita omien kokemuksiensa pohjalta. Kokeneet politiikot siis yhtä lailla turvautuvat ”helposti saatavilla oleviin” historiallisiin analogioihin. Eräs mahdollinen syy Niinistön viehätykselle analogiaansa kohtaan voi olla hänen kansainvälispoliittisen kokemuksensa vähäisyys, ja se, että hänellä ei ole ainakaan akateemista kiinnostusta historiaa kohtaan. Täten alttius analogioille, jotka ovat helposti saatavilla voi olla suurempi – varsinkin, jos hänen keskeisimmät uskomuksensa kansainvälisen politiikan luonteesta ja kausaalisuhteista ovat vielä muotoutumassa. Niinistön sukupolvi myös kasvoi kylmään sotaan normaalitilana, ja täten tulevan hahmottaminen samankaltaisena tilanteena ei ole mitenkään yllättävää.

Mielenkiintoinen vertailukohta on pian 4000 päivää ulkoministerinä palvellut Erkki Tuomioja, joka on ollut penseä uusi kylmä sota -vertausta kohtaan. Johtuuko penseys hänen kiistatta suuresta historiantuntemuksestaan ja kansainvälispoliittisesta kokemuksestaan sekä toisaalta hänen vahvoista uskomuksistaan, että voimapolitiikan aika on ohi? Se on mahdollista. Uusi kylmä sota ei ole myöskään saanut erityisemmin jalansijaa suomalaisten tutkijoiden kommenteissa, ja aktiivisimmin käsitystä uudenlaisesta kylmästä sodasta onkin tuonut esiin juuri presidentti.

Ennen kuin pohditaan tarkemmin analogian mahdollisia vaikutuksia Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, on otettava huomioon sen käytön tarkoitus. Voihan olla niin, että presidentin kommentit on suunnattu ennen kaikkea varoituksena toisille johtajille ja kansalaisille, ja Niinistö toivoo, että analogia synnyttäisi muissa ajatuksia nykyisten kehityskulkujen potentiaalisesta vaarallisuudesta. Analogia voikin siis olla turvallisuusympäristön popularisointia tavalla, joka on helposti ymmärrettävä ja tunteita herättävä. Toisaalta analogian toistaminen voi tehdä siitä osan vakiintunutta julkista diskurssia, miten on ehkä jo käynytkin ottaen huomioon sen esiitymisen esimerkiksi pääkirjoituksissa (1, 2, 3). Tämä taasen saattaa hyvinkin heijastua muiden politiikantekijöiden mielipiteissä siitä, mihin maailma on menossa.

Poliittisen psykologian tutkimuksen piirissä on kuitenkin oletus, että julkiset ulostulot heijastavat aitoja uskomuksia. Niinistönkin kohdalla asia voi olla näin. Onhan hän herättänyt tiettyjä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan traditioita Ukrainan kriisin aikana, ja hänen puheissaan korostuu yhä voimakkaammin Suomen maantieteellinen asema.

Analogioiden merkitystä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa ei tule liioitella. Yksittäisen päätöksentekijän ja hänen uskomustensa rooli varsinkin parlamentaarisessa demokratiassa on usein rajallinen, ja kuten huomasimme, Suomen ulkopoliittisessa johdossa on tässä kysymyksessä näkemyseroja. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö analogioihin tulisi suhtautua kriittisesti ja etteikö politiikantekijöitä tulisi kehottaa suhtautumaan analogioihin varoen. Niiden käyttövoima on itsessään kovin rajallinen. Ne ovat monesti pinnallisia ja yleistäviä, eikä niiden valintaa yleensä ohjaa kriittinen tarkastelu vaan pikemminkin intuitio.

Pahimmillaan analogiat vääristävät nykytilanteen ymmärtämistä, siihen liittyvien riskien arviointia ja vaikeuttavat politiikan suunnittelua sekä suunnitellun politiikan onnistumista. Suomen kohdalla uuden kylmän sodan visioiminen voi nostaa esiin vanhoja toimintamalleja, jotka eivät sovi sen nykyisen ulkopolitiikan viitekehykseen ja turvallisuushaasteisiin. Suomen ulkopolitiikan kannalta onkin tärkeää arvioida, muun muassa liikkumatilan hahmottamista varten, kansainvälisessä politiikassa vallitsevat voimasuhteet oikein.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa