Jaa

Venäjän muuttuva luonne uhkakuvana Suomen valtioneuvoston turvallisuuspolitiikan selonteoissa kylmän sodan jälkeisenä aikana

Kangastuksia horisontissa.  [kuva: Frank R. Stockton]

Kangastuksia horisontissa.
[kuva: Frank R. Stockton]

Aleksi Korpela on filosofian ja kansainvälisen politiikan opiskelija Aberdeenin yliopistossa. Hän on myös opiskellut Islannin yliopistossa sekä Nato-koulussa Saksassa. Artikkeli edustaa hänen henkilökohtaisia näkemyksiään.

”Yhteistyövaraisen turvallisuusjärjestyksen kehitys riippuu keskeisellä tavalla siitä, noudattaako Venäjä kansainvälisiä velvoitteitaan vai eristäytyykö se muusta Euroopasta. Ukrainan tilanteen vakiintuminen on tärkeätä koko maanosan turvallisuudelle.” 

– Valtioneuvoston turvallisuuspoliittinen selonteko 1995

Kylmän sodan jälkeen on tapahtunut muutoksia uhkakuvien tunnistamisessa Suomen valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspolitiikan selonteoissa vuosilta 1995-2012. Erityisen muutoksen uhkakuvana on läpikäynyt Venäjä. Sen sisäisten kehitysten merkittävyys Suomen turvallisuudelle on nykyiseen julkiseen diskurssiin verrattuna melkein olematon – siltä ainakin tuntuu lukiessa Ilta-Sanomien pääotsikoita. Julkisen keskustelun ja eliittipolitiikan välillä on huomattava epätasapaino näiden käsitellessä Venäjää uhkakuvana, etenkin Ukrainan kriisin kehittymisen myötä. Selonteoista saatu vaikutelma saa uskomaan, että Venäjä on vain hieman epädemokraattinen ja kansainvälistä lakia laiminlyövä maa, muttei sentään uhka. Julkisuudessa käyty keskustelu antaa aivan erilaisen kuvan Venäjästä, joka on imperialistinen menneisyydessä elävä puolidiktatuuri. Kumpaan johtopäätökseen kannattaa tulla, kun ne ovat toisiinsa ristiriidassa? Tämä kirjoitus tarkastelee Venäjä-uhkakuvan kehitystä selonteoissa ja pohtii niissä ilmenevän Venäjää koskevan perspektiivin syitä. Pyrin vastaamaan kahteen kysymykseen:

  1. Miten käsitys Venäjästä uhkakuvana on muuttunut valtioneuvoston selonteoissa?
  2. Mitkä ovat näiden muutoksien poliittiset vaikutukset ja mahdolliset hyödyt ja syyt?

Määritelmiä ja perspektiivejä

Uhkakuvilla (threat perceptions) tarkoitetaan käsityksiä mahdollisista uhkatekijöistä ja skenaarioista. Se, miten uhkakuvia luodaan ja käsitellään, vaikuttaa valtion käyttäytymiseen ja oman yhteiskunnan identiteetin luomiseen. Tämän tyyppisellä näkökulmalla on juurensa konstruktivismissa, joka on kansainvälisen suhteiden teorian yksi suuntaus. Lyhyesti konstruktivismi olettaa meidän antavan asioille niiden merkityksen identiteettiemme, kokemuksiemme sekä mieltymyksiemme perusteella. Objektiivista totuutta ei ole uhkakuvien ollessa kyseessä, koska me luomme niitä omista perspektiiveistämme.

Selonteot 1995-2012

Valtioneuvoston selonteko vuodelta 1995 käsittelee hyvin kattavasti Venäjän asemaa ja roolia kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Määrällisesti Venäjä-analyysi on hyvin mittava osio selontekoa, ja monen eri asian vaikutus Suomen turvallisuuteen käydään läpi. Venäjän merkittävä rooli tulee selväksi, kun mainitaan, että: ”Venäjän sisäisellä kehityksellä ja kansainvälisellä käyttäytymisellä on keskeinen merkitys Suomen turvallisuudelle” (s. 5). Tämän tyyppinen ajattelumalli heijastaa Suomen kylmän sodan aikaista asemaa, jossa Suomessa ja Neuvostoliitossa tapahtuvaa kehitystä tarkasteltiin suhteessa toisiinsa.

Selonteossa vuodelta 2001 nähdään jo laajoja muutoksia Venäjään liittyvässä keskustelussa. Venäjällä tapahtuvien kehitysten luettelointi on vähentynyt. Enää ei viitata maan ”keskeiseen merkitykseen Suomen turvallisuudelle.” Sävy on muuttunut huomattavasti, ja Venäjän kehityskulkujen ja Suomen turvallisuuden välille on rakennettu vain joitakin epäsuoria viittauksia. Suorista syy-yhteyksistä on siirrytty pois: ”Suomi seuraa tarkasti Venäjän kehitystä ja sen vaikutusta Suomen lähialueiden turvallisuuteen ja vakauteen” (s. 34). Tämän lisäksi viitataan Venäjän merkittävyyteen Euroopan turvallisuudelle ja eri organisaatioille, muttei suoranaisesti Suomelle. Tämän lisäksi ”puolustuksen painopistettä on edelleen siirrettävä laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakyvyn kehittämisestä strategisen iskun ennaltaehkäisy- ja torjuntakyvyn vahvistamiseen” (s. 38).

Eniten eroja löytyy vuoden 1995 ja tuoreimman vuoden 2012 turvallisuuspolitiikan selontekojen väliltä.

”Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja ja yhteiskunnallinen kehitys sekä sotilaallisen suurvallan asevoimien tila ja kehitysnäkymät ovat luonnollisesti Suomea kiinnostavia asioita […] Venäjän poliittisen kehityksen ja kansainvälisen toiminnan tavoitteiden arvioiminen on Suomen kannalta erityisen tärkeää.” (s. 11, 37)

Uusimmassa selonteossa uhkakuvan käsittely ei viittaa vastakkainasetteluun Suomen ja Venäjän välillä, vaan ennemmin keskinäiseen vuorovaikutukseen ja sen arviointiin. Lisäksi selonteko alleviivaa vahvasti Suomen turvallisuuteen vaikuttavia positiivisia tekijöitä, kuten EU:n YTPP, Nato-yhteistyö sekä Pohjoismainen puolustusalan yhteistyö.

Uusi poliittinen suuntaus

Mikä on uhkakuvan muutoksen merkitys? Onko se yksinkertaisesti vain osa suomalaista itsensä toteuttavien ennustusten pelkoa, ja puolueettomuuden ilmaisun ruumiillistuma? Voi olla, mutta tämä ei yksin riitä kuvaamaan ilmiön todellista kokonaisuutta, mihin liittyy myös poliittisia näkökulmia. Mitä vaikutuksia on uhkakuvien muutoksella? Mistä muusta tämä muutos kertoo?

Uhkakuvan muutoksella on kolme ensisijaista vaikutusta. Ensimmäiseksi, Suomen turvallisuuden suoranaisen yhteyden irrottaminen Venäjän sisä- ja ulkopoliittisista kehityksistä laajentaa turvallisuuteen vaikuttavien tekijöiden tunnistamista ja vähentää Suomen turvallisuuden herkkyyttä kyseisille kehityksille. Tämä ei tarkoita, ettei eri kehityksillä olisi vaikutuksia Suomessa. Kyseessä on ennemmin perspektiivin avaaminen vain ’sotilaallista’ näkökulmaa laajemmalle. Uhkakuvan uudelleen luonnehtiminen turvallisuusnäkökulmasta helpottaa lieventämään ’turvallisuuspulman’ (security dilemma) kaksiosaista ongelmaa: väärintulkintaa ja provosoivia vastatoimia.

Toinen hyöty Suomen turvallisuudelle Venäjä-uhkakuvan osittaisesta etäännyttämisestä on positiivisen turvallisuuden tavoittelun helpottuminen etenkin turvallisuusyhteisöön liittymällä. Valtioneuvoston vuoden 1995 sanamuotoilun säilyttäminen olisi hankaloittanut Suomen turvallisuusyhteisöihin liittymistä ja niissä käyttäytymistä, kun uhkakuvan tuoma jatkuva jännitys vaikeuttaisi joustavuutta puolustus- ja turvallisuuskysymyksissä. Turvallisuusyhteisöissä usein suurimpia esteitä tehokkuudelle ovat ongelmat tiedon jakamisessa, luottamuksessa, avustustyössä, sekä muiden maiden uhkakuvien ymmärtämisessä ja oikeinkäsittelyssä. Yhteisöön liittyessä maan uhkakuvan suhteellinen voimatasapaino tasaantuu ja joustavuus puolustuskäytännössä lisääntyy.

Puolustuksen painopisteen siirtäminen merkitsee myös uhkakuvan luonteen muutosta. Aiemmin Venäjän toimintaa mahdollisessa sotatilanteessa Suomen kanssa olisi luonnehdittu laajamittaisella hyökkäyksellä. Etääntyminen tästä oletuksesta vaikuttaa uhkakuvan todennäköisyyden luokituksen vähentämiseen. Tämä edistää luottamuksen rakentamista ja pienemmän vastakkainasettelun luomista, mikä on tärkeä perspektiivin muutos puolustusyhteistyön ja CBM:ien (confidence and security-building measures) kannalta.

Uhkakuvia muodostaa monesti historia, tämän perusteella rakennettu identiteetti ja käsite ’toiseudesta’. Kylmän sodan selkeä vastakkainasettelu idän ja lännen välillä vaikuttaa haitallisella tavalla yhteistyöhön, etenkin kun on kyseessä väliinputoajamaa. Nykyaikaisemmissa selonteoissa pyritään ilmeisesti siirtymään pois ’toiseuden’ luomisesta ja oman historian tuomasta perinteisestä identiteettistä, johon perustuu vahva ’me vastaan he’ tunnepohjainen side. Tämän vahvistaa Jarno Limnéllin tekemä tutkimus, jossa ilmenee identiteettipolitiikan rooli valtioneuvoston selontekoja tehdessä [ks. Limnéll (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa].

Innovatiivinen lähestyminen Venäjään vai ristiriitaista politiikkaa?

Millaisia johtopäätöksiä voimme vetää? Venäjän luonne uhkakuvana on muuttunut turvallisuuspolitiikan selonteoissa ilmeisesti käsi kädessä monen muun kehityksen kanssa. Muutokset vaikuttavat positiivisilta normatiivisesta perspektiivistä katsoen, sekä pyrkivät selkeästi pienentämään erilaisia turvallisuuden kehittämisen ongelmia, kuten jäykkyyttä yhteisöissä, luottamuksen puutetta, uhkien väärintulkintaa rakenteellisten lähtöoteluksien perusteella, ja negatiivisesti vaikuttavaa identiteettipolitiikka. Siirtyessämme kauemmas perinteisestä realismista voimme ajatella, että laajempi merkitys käsitteille ’turvallisuus’ ja ’uhka’ helpottaa tilanteiden dekonstruoinnissa ja näin ongelmanratkaisussa.

Entäs Ukraina? Tai ilmatilaloukkaukset ja sukellusvenejahti? Vaikka nykytilanne vaikuttaa todella kriittiseltä – ja uskon sen sitä olevankin – täytyy pyrkiä säilyttämään syvyyskatse historian tapahtumiin arvioitaessa nykyhetkeä. Sotilaallinen ja poliittinen kriisi Ukrainassa ei ole ennennäkemätön kehitys. Kirjoitettiinhan kaksikymmentä vuotta sitten turvallisuuspolitiikan selontekoon jo Ukrainan kriittisestä tilanteesta. Omaksuttu näkökulma vaikuttaa kuitenkin tekoihin, ja teot joko vaikeuttavat tai helpottavat ongelmanratkaisussa. Näkökulman täytyy vastata todellisuutta, mutta tulkinnanvaraisuus ja itse näkökulman pragmaattinen vaikutus kuuluisi ottaa huomioon. Poliittisesti ristiriitainen näkökulma ei välttämättä viittaa huonoon poliittiseen toimintamuotoon: poliittinen korrektius ja varovaisuus virallisissa asiakirjoissa minimoi uhan lietsomista ulkomailla. Valtioneuvoston sisällä virkamiehet varmasti tajuavatkin tilanteen todellisen epävarmuuden ja siihen sisältyvän riskin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa