Jaa

Suomen ja Venäjän federaation välinen raja on noin 1340 kilometriä.

Suomen ja Venäjän federaation välinen raja on noin 1340 kilometriä.

Urho Kekkosen suuhun on joskus laitettu toteamus siitä, että Suomen geografiaansa kohdistama valinta on ollut väärä. Vaikka neljännesvuosisadan Suomea vankalla kädellä hallinnut Kekkonen tunnettiin, välillä turhankin, likeisistä suhteista silloiseen Neuvostoliittoon, hän takuulla ymmärsi, että Suomen historia ja asema olisivat kovin erilaisia ilman Venäjän naapuruutta. Tällaisen kontrafaktuaalin hahmottaminen on tietenkin varsin hyödytön harjoitus, mutta on kiehtovaa leikitellä ajatuksella, miltä Suomi näyttäisi, jos naapurissa olisi sijainnut ja sijaitsisi toimija, jonka arvot, traditiot ja historia poikkeaisivat nykyisestä.

Tosiasioiden tunnustamisen hengessä kirjoitus ei kuitenkaan jatka tätä jossittelua, vaan tunnustaa naapuruussuhteen faktana – seikkana, jolla on ollut ja on oleva merkitys siihen, mitä Suomi itsestään ajattelee. Sillä, miten Suomi itsensä hahmottaa, on taas konkreettinen merkitys etunäkökohdille, kansalliselle edulle, jonka kansainvälisen politiikan keskeiset koulukunnat näkevät ajavan valtioiden ulkopolitiikkaa.

Alpo Rusi toteaa uudessa Etupiirin ote -kirjassaan, että ”Venäjän historian ja olemuksen sekä kulloistenkin tavoitteiden ymmärtäminen on […] yksi Suomen poliittisen eksistenssin syntymisen, itsenäistymisen, itsenäisyyden säilyttämisen ja kansainvälisen kehittymisen peruskysymyksiä”. Lausunnossa on vinha perä. Seuraavaksi olisikin tarkoitus tarkastella tätä peruskysymystä sekä historiallisesta kuin myös nykyperspektiivistä.

Venäjä perimmäisenä kysymyksenä

Jatkosodan tappion jälkeen peruskysymyksen rooli oli poikkeuksellisen iso ottaen huomioon Neuvostoliiton suhteellisen aseman maailmanpolitiikassa ja sen ideologian ekspansiivisuuden. Lähtökohdat kysymyksen hoitoon eivät olleet hääppöiset, ja pelissä oli jopa itsenäisyyden säilyttämiseen liittyviä seikkoja. Heti sodan jälkeen kontakti muualle maailmaan olivat myöskin heikot. Historiaan on vakiintunut käsite vaaran vuosista; oli uhka todellinen tai ei, se oli realiteetti, kuten Jukka Tarkka on todennut.

Voidaankin sanoa, että Suomi tunsi itsensä pienemmäksi kuin koskaan. Pienuuden kokemuksen pohjalla oli Neuvostoliitto ja sen asema maailman toisena supervaltana. Peruskysymyksen hoitoon valittiin keinoksi reaalipoliittinen myöntyväisyys, joka täytti kansakunnan (eliitin) aspiraation siitä, että Suomen ja Venäjän välillä ei tapahtuisi enää mitään vastaavaa. Neuvostoliiton-suhteista tuli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kiintopiste, joka ei enää kenties ollutkaan peruskysymys vaan perimmäinen kysymys, jossa tasapainoiltiin liikkumatilan hakemisen ja naapurien intressien tyydyttämisen välillä jälkimmäisen usein dominoidessa.

Tämä reaalipoliittinen keino kesti hämmentävän pitkään bipolaarisen järjestelmän jatkuessa. Syy tälle on, että se tuotti kaikista negatiivisista piirteistään huolimatta tulosta. Sen pohjalle, esimerkiksi kauppapoliittisen läntisen integraation, pystyttiin kylmän sodan loputtua uutta politiikkaa rakentamaan. Myöskin aiempi negatiivinen itseymmärrys omasta pienuudestaan muuttui ajan myötä positiivisemmaksi. On hyvin kiintoisaa huomata, miten positiivisesti Suomi kylmän sodan loppupuolella asemaansa luki. Koiviston johdolla Suomi jopa tarjosi itsenäistymistä haaveilleille Baltian maille omaa pienvaltiorealistista Neuvostoliiton turvallisuusetuja ymmärtävää mallia maiden politiikan pohjaksi.

Voi olla liioiteltua sanoa, että kaikki hyvä loppuu aikanaan, kun puhutaan Suomen suhtautumisesta kylmän sodan loppuun. Kuitenkin, Suomi oli varsin sinut asemansa kanssa silloisessa status quossa. Yhtäkkiä kiintopiste katosi ja Venäjästä voidaan sanoa tulleen taas yksi peruskysymys muiden kysymysten joukossa. Ulkoministeri Tuomioja on antanut vastajulkaistuissa päiväkirjoissaan oivan ajankuvauksen politiikan muutoksesta ja miten se koettiin. Silloinen ulkoasianvaliokunnan jäsen totesi vuonna 1992, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka oli päästetty kellumaan ilman, että ankkuri olisi laskettu mihinkään.

Uusi eurooppalainen konteksti

Ankkuri laskettiin vuoden 1995 alusta Brysseliin. Sitä, ymmärrettiinkö Suomessa täysin, mitä tämä vanhan peruskysymyksen hoidon suhteen tarkoittaa, on paha sanoa. Aina Ukrainan sodan aiheuttamaan pakotepolitiikkaan asti EU tarjosi Suomelle varsin vähän kiistellyn kontekstin Venäjä-suhteiden hoitamiselle; EU mahdollisti uusien yhteistyöavauksien tekemisen, ja se pyrki ajamaan Venäjän demokratisoitumista ja integroitumista WTO:n kaltaisiin järjestelmiin. Turvallisuuspoliittinen aspekti näkyi kohtuullisen vahvan, mutta itsenäisen, deterrenssin ylläpitämisenä ja haluna turvata Itämeren alueen vakaus. Kaupankäyntimahdollisuuksien nähtiin kasvavan Venäjän talouden kehittymisen myötä. Tämän rinnalla poliittisen kehityksen suunta alkoi kulkea kuitenkin autoritäärisempään suuntaan, josta kannettiin ainakin ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa huolta. Mitään kaiken kattavaa maksiimia peruskysymyksen hoitoon ei ole ollut, mikä tietysti kielii siitä, että Venäjälle ei annettu sen kummempaa spesiaaliasemaa. Pikemminkin maksiimipuheet liittyivät uuteen perimmäiseen kysymykseen Euroopan unioniin, mikä näkyi esimerkiksi mallioppilaspuheena ja pyrkimyksenä olla EU:n ytimessä.

Nyt tilanne on toinen ja EU:n rooli peruskysymyksen hoitamisessa on alkanut näkyä. Samalla on ymmärretty, että Venäjä, jonka kanssa pitäisi samaa mannerta asuttaa, onkin itsevarma ja iskunkestävyydellään uhoava, halukas käyttämään voimaa monissa muodoissa lähialueillaan ja haastamaan vallitsevaa järjestystä sekä arvokehitykseltään länsimaista poikkeava toimija. Toki arviot Venäjän uhkapotentiaalista ja syistä tähän tilanteeseen ajautumisesta vaihtelevat.

Miten tätä peruskysymystä tulisi nyt hoitaa? Onko kylmän sodan jälkeistä ajatusmallia syytä muuttaa? Luonnollisesti tämä riippuu siitä analyysista, millainen toimija Venäjä on ja mitä sen luonne potentiaalisesti tarkoittaa Suomelle. Pohdittaessa kysymystä Venäjä-suhteet on myös asetettava koko ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategiaan. On myös syytä miettiä, mitkä ovat Venäjän intressit ja tavoitteet Suomen suhteen sen moninaisten intressien ulkopolitiikassa.

Venäjä nykyisenä peruskysymyksenä

Suomi ei ole näillä näkymin muuttamassa perusratkaisuaan eli EU-jäsenyyttä. Tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä-peruskysymys on sovitettava tähän kontekstiin. Suomen onkin päätettävä, kulkeeko se EU:n valtavirtaa, mikä saattaa kriisitilanteissa heijastua kovempina iskuina ja mikä heijastuisi mahdollisesti myös kriittisinä Venäjä-ulostuloina. Toinen vaihtoehto on oman ”erityisaseman” korostaminen, mikä tarkoittaa muun muassa esimerkiksi omien kauppapoliittisten etujen varjelua ja uusia yhteistyöavauksia niin myötä- kuin vastamäessä. Tämä politiikka saattaa näkyä Euroopassa varsinkin tulehtuneiden välien aikana suomettumispuheina, jotka ainakin tähän asti ovat olleet herkkä paikka Suomelle. Nämä kaksi kategoriaa ovat toki yksinkertaistavia eivätkä ne välttämättä sulje kokonaan toisiaan pois, mutta ne antavat osviittaa vaihtoehdoista.

Suomen on myös mietittävä riippuvaisuussuhteitaan Venäjään. Verrattuna kylmään sotaan Suomi on tietenkin hieman eri asemassa EU-jäsenenä kuin ennen. Se ei esimerkiksi kykene rakentamaan itsenäisiä kauppapoliittisia järjestelyjä naapurin kanssa kuten aikoinaan. Suhde Suomen ja Venäjän välillä on silti vielä epäsymmetrinen Venäjän ollessa toimijoista suurempi. Suomen tulisikin pohtia, mihin pisteeseen asti (maantieteellisistä syistä välttämätön) keskinäisriippuvuus on Suomelle hyödyllistä. Esimerkiksi energiapolitiikka on Venäjälle keskeinen vaikuttamisen ja identiteetin rakentamisen väline, eikä energiayhteistyön luoma keskinäisriippuvuus ole välttämättä aina positiivista.

Turvallisuuspolitiikan ja Itämeren alueen kohdalla Suomen valinta on ollut sotilaallinen liittoutumattomuus ja yhteistyö eri läntisten toimijoiden kanssa. Suomen politiikka on nähty vakautta luovana. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt tilanteen kiristymistä Itämeren alueella. Ruotsin yhteistyöratkaisuiltaan, ainakin muodollisesti, samanlainen, mutta muilta fundamenteilta poikkeava, politiikka on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä. Suomessa olisi syytä pohtia, mikä on nykypolitiikan tosiasiallinen vaikutus Itämeren alueen vakauteen ja onko se riittävä Suomen oman turvallisuuden takaamiseksi. Tällä hetkellä Suomen yhteistyöratkaisut tietäen on välttämätöntä kysyä, onko vakauspolitiikka sittenkin lähinnä Venäjän arvovallan varjelua (mikä voi joskus olla harkittua ja järkevääkin tai vähintään tiedostettu priorisointi). Nämä kysymykset lähentelevät pahimmassa tapauksessa jopa maan eksistenssiä. Itämeren vakaus on toki kaikkien Itämeren valtioiden etu, ja siihen pitää pyrkiä. Se, pyritäänkö vakauden rakentamiseen patoamisen ja vastakkainasettelun vai jonkin kollektiivisemman yhteistyömuodon kautta, jää nähtäväksi. Tällä hetkellä jännitteet kiristyvät kiristymistään, mistä Venäjän tuoreimmat lentokoneseikkailut myös kertonevat.

Viimeiseksi, on myös tärkeää huomata, että Suomen ja Venäjän käsitykset ideaalista kansainvälisestä järjestelmästä poikkeavat. Putin visioi moninapaista kansainvälistä järjestelmää, joka olennaisesti poikkeaa hänen demonisoimastaan Yhdysvaltain johtamasta liberaalista kansainvälisestä järjestelmästä ja jossa suurvaltojen suvereniteetti ja intressit korostuvat. Olennainen osa liberaalia järjestelmää on ollut myös EU ja eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä ylipäätään, ja sen periaatteiden sekä normien hyödyllisyyttä Suomelle on vaikea kiistää, vaikkei se täydellinen olekaan. Suomen olisikin hyvä tehdä kaikkensa, että kylmän sodan jälkeen Euroopassa vallinnut järjestelmä säilyy. Pienen valtion mahdollisuudet ovat toki rajalliset, mutta esimerkiksi Krimin miehityksen tuomitseminen oli ehdottoman tärkeää, ja vastaaviin tapauksiin niiden sattuessa on otettava yhtä jyrkkä kanta. Muuten on vaarana, että Suomi hiljalleen alkaa toistaa kylmän sodan ulkopolitiikkansa ironiaa – sitä, että se omilla toimillaan ja (reaali-)politiikallaan on, toki omalla pienellä panoksellaan, luomassa tai uudelleentuottamassa järjestelmää, jonka uhriksi se on historiansa aikana kokenut joutuneen.

Päädytään peruskysymyksen hoitamisessa sitten mihin vaihtoehtoihin tahansa, on todettava, että Suomen asema suhteessa Venäjään on kuitenkin sangen hyvä ainakin historiaan verratessa. Jo pelkästään huomio, että Suomessa ei kylmän sodan ajan tapaa ole merkittävää naapurin yhteiskuntajärjestelmää ihannoivaa ”viidettä kolonnaa” sorvaamassa uusia rauhanlakeja ja että media antaa nykyään varsin rehellisen kuvan Venäjästä, osoittaa sen, että asema on suvereniteetin kannalta parempi kuin ennen. Täten esimerkiksi Venäjän paljon puhuttuihin informaatio-operaatioihin tulee suhtautua maltilla, vaikka tietoisuus niiden olemassaolosta on tärkeää. Yhteenvetona voidaan todeta, että Suomella on peruskysymyksensä hoitoon varsin paljon toimijuutta, vaikka viitekehys sinänsä on jo valittu. Toimijuutta onkin syytä osata käyttää myöskin tässä kysymyksessä. Kunhan vielä päätettäisiin, miten se parhaiten tulevaisuudessa hoidetaan.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa