Jaa

Suomen suhde Natoon on kimurantti kysymys? Onko kyse vaan ystävyydestä vai onko kihlat jo vaihdettu?

Suomen suhde Natoon sotilaalliseen liittoutumattomuuteen on kimurantti kysymys. Onko kyse vaan kumppanuudesta vai onko kihlat jo vaihdettu ja kohtalonyhteys luotu?

Nyt siitä taas puhutaan, nimittäin Suomen Nato-jäsenyydestä. Toki jäsenyys on ollut melko tasaisesti esillä kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta tällä hetkellä elämme syklin vaihetta, jossa jäsenyyttä analysoidaan pääkirjoituksissa ja kolumneissa, kommentoidaan paneelissa kuin paneelissa ja lausuntoja annetaan myös niiden poliitikkojen taholta, jotka eivät ole perinteisesti olleet turvallisuuspoliittisesti profiloituneita. Voitaneen sanoa, että nyt ollaan asian suhteen melko tosissaan.

Nato-keskustelu itsessään on ihan oma taiteenlajinsa, ja se sisältää termistönsä, josta keskustelija voi vapaasti ammentaa haluamansa ilmaisut tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka keskustelua usein kuvataan poteroista huuteluksi, se kuitenkin saa uusia muotoja ja nyansseja tasaisin väliajoin. Tämä on ymmärrettävää, sillä keskustelua ei käydä eikä pidä käydä tyhjiössä. Suomen Nato-suhdetta pohditaankin suhteessa ulkoisiin tapahtumiin ja kehityskulkuihin arvioiden jäsenyyden mielekkyyttä samalla vasta- ja puoltavia argumentteja hakien. Debatin eräänlaisia uutuuksia ovat keväällä 2013 ulkoasianvaliokunnan asiantuntijakuulemisiin perustuneen mietinnön, ja silloisen pääministerin hyväksymä, toteamus siitä, että Suomi ei ole täysin liittoutumaton. Vuoden 2014 Kultaranta-keskusteluissa asia tuli esiin toisella tavalla: Suomen suhde sotilasliitto Natoon ei ole nolla tai sata prosenttia vaan jotain siltä väliltä, ja joidenkin mielestä Suomi on jo itse asiassa ”Naton liitännäisjäsen” ilman jäsenyyden suomia etuja.

Nato- ja liittoutumiskeskustelua on ollut tapana moittia konkretian puutteesta. Siksi keskustelun uudetkin nyanssit on otettava syvempään tarkasteluun ja vietävä kysymys käytännön tasolle. Onko Suomi todellakin jo ”osaliittoutunut”? Mitä tämä Suomen kvasi-liittoutumattomuus sitten tarkoittaisi, mihin kysymyksiin se nivoutuu ja mitä politiikkaratkaisuja Suomen tulisi tulevaisuudessa tehdä?

Ajatusta Suomen liittännäisjäsenyydestä ovat pitäneet esillä muun muassa veteraanidiplomaatti Jaakko Iloniemi ja konkarikansanedustaja Ben Zyskowicz. He näkevät asian niin, että Suomi on jo eräänlainen Naton ”liitännäisjäsen”, joten suurta muutosta ei  mahdollisen jäsenyyden myötä syntyisi niin sanottuun ”Pohjolan tasapainoon”, jonka järkkymisestä esimerkiksi entinen kansliapäällikkö Risto Volanen on monesti ollut huolissaan. Muun muassa Volasen, suurlähettiläs Heikki Talvitien ja ulkopoliittisen moniottelijan Paavo Väyrysen sekä muiden traditionaalista ulkopolitiikkaa kannattavien mukaan Suomen nykyinen liittoutumattomuuspolitiikka on vakautta ylläpitävää, eikä tätä vakautta ja Suomen neutraliteettia tule tärvellä liittoutumalla sotilaallisesti.

Liittännäisjäsenyyspuheiden takana voidaan katsoa olevan oletus että, muutos Suomen ulkopoliittisessa onkin jo tapahtunut pikkuhiljaa kylmän sodan jälkeen EU-jäsenyyden ja kumppanuuksien myötä, eikä Nato-jäsenyys olisi enää ”game changer” Pohjois-Euroopassa. Suomi ei ole siis astumassa pois Paasikiven linjalta, vaan askel on jo otettu. Olennainen osa liitännäisjäsenargumenttia on myös se, että tilanne on Suomelle epäedullinen ottaen huomioon Suomen antamien panosten suhde saatuun hyötyyn, eikä tilanteella ole tasapainon ylläpitämisen kanssa juurikaan tekemistä, koska Suomen asema ei ole neutraali.

Jotta Suomen liittoutumisasteeseen liittyviä argumentteja voidaan tarkastella kriittisesti, on kiinnitettävä huomiota Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan käytänteisiin. Tässä tapauksessa niitä ovat Suomen jo nyt luomat kumppanuus- ja yhteistyöverkostot muun muassa Naton ja Pohjoismaiden kanssa.

Verkostot ja de facto liittoutuminen

Kansainvälisen yhteistyön lisääminen on ollut turvallisuuspolitiikan avainsanoja. Suomi onkin pyrkinyt rakentamaan kumppanuusverkostoja, joiden avulla se muun muassa kykenee parantamaan puolustus- ja yhteistoimintakykyä, saamaan säästöjä ja vahvistamaan huoltovarmuuttaan. Suomi on mukana muun muassa Naton ja Pohjoismaiden kanssa ilmatilannekuvayhteistyössä, Naton nopean toiminnan joukoissa ja harjoittelee Nato-maiden ilmavoimien kanssa muun muassa Islannissa. Elo-syyskuun vaihteessa Suomi itse isännöi Northern Coast -harjoitusta, jossa Naton jäsenmaat ja sen kumppanit harjoittelevat kriisinhallintaoperaatioon liittyvää yhteistoimintaa. Bilateraaliyhteistyötä Ruotsin kanssa vahvistetaan edelleen, ja yhteistyön kehittämisestä on oma toimintasuunnitelma. Bilateraaliyhteistyö ei ole Nato-riippumatonta, mistä kertovat molempien maiden aspiraatiot saada Nato-kumppanuutta tiiviimmäksi Walesin tulevassa liittokunnan huippukokouksessa. Suomi siis rakentaa aktiivisesti kumppanuussuhteita eri läntisten toimijoiden kanssa, eikä ole merkkejä, että trendi olisi kääntymässä kansallisempaan suuntaan.

Yhteistyön lisääntyessä ja monipuolistuessa siitä tulee yhä integraalimpi osa puolustusvoimien toimintaa ja Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Suomi tulee yhä riippuvaisemmaksi kansainvälisestä yhteistyöstä ajatellen sen puolustuskyvyn ylläpitoa. Tähän asti yhteistyö ei ole ollut ristiriidassa Suomen julkilausutun sotilaallisen liittoutumattomuuden kanssa. Mutta entä jos Euroopan poliittinen tilanne kiristyy entisestään ja kuilu läntisten toimijoiden ja Venäjän välillä kasvaa? Mitä kireämpi tilanne nimittäin on, sen poliittisempaa ja merkittävämpää Suomen harjoittama arkinen yhteistyö, kuten ilmavoimien kansainvälinen harjoittelu, NRF-toiminta tai ilmatilannekuvan vaihto, on ja sitä enemmän Suomen riippumattomuus ja liittoutumattomuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

Ei liene realistista ajatella, että Suomi poliittisen tilanteen kiristyessä vähentäisi yhteistyötään – varsinkin sen ollessa olennainen osa Suomen puolustuskyvyn ylläpitämistä. Kun kuljetaan kohti tilannetta, jossa sotilaallisen voiman käyttö näyttää todennäköisemmältä, olisi varsin paradoksaalista heikentää omaa kykyään toimia sotilaallisesti. Suomen pragmaattisen politiikan voidaankin katsoa ohjaavan sitä väkisin kohti de facto liittopolitiikka käytännön yhteistyön myötä, ellei sitten ajatella, että tällä yhteistyöllä, yhteisellä sotilaallisella materiaalilla ja yhteistoimintakyvillä ole mitään puolustuskykyyn liittyvää tai poliittista merkitystä kriisin koittaessa. Lisääntyvät yhteistyö liittoutumattoman Ruotsin kanssa tuskin muuttaa tilannetta suuntaan tai toiseen – onhan Ruotsi integroitunut, kenties vielä enemmän kuin Suomi, länteen ja erityisesti Yhdysvaltoihin. Jos siis katsotaan Suomen tilannetta puhtaasti siitä näkökulmasta, onko Suomi sotilasliiton jäsen vai ei, Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton. Jos arvioidaan tilannetta pragmaattisemmin, Suomen asema saa eri sävyjä. Suomi on sitoutunut vahvasti läntisiin puolustusrakenteisiin, joista sen puolustuskyky on riippuvainen. Ja huomioon ei ole vielä edes otettu EU:n mukanaan tuomaa poliittista liittoa ja sen yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä solidaarisuuskysymyksiä.

Mitä nykypolitiikka tarkoittaa?

Ajatellen asiaa Pohjolan näkökulmasta tilanne näyttää melko selkeältä. Vaikka Suomi ei tällä hetkellä ole sotilasliiton jäsen, nykyisten yhteistyömuotojen myötä se ajautuisi sen lähialuetta koskevan lännen ja Venäjän mahdollisessa sotilaallisessa konfrontaatiossa, joka on ainoa ajateltavissa oleva skenaario, väkisin lännen puolelle. Se on itse asiassa sitä jo nyt meneillään olevassa poliittisessa kriisissä EU:n jäsenenä. Pohjolan tasapainon muuttumiseen liittyvät argumentit ovat siis kyseenalaisia.

Se, mitä tämä käytännössä tarkoittaisi, riippuu toki skenaariosta Voidaan esimerkiksi kysyä, sulkisiko Suomi todellakin ilmatilansa kumppaniensa koneilta, jos esimerkiksi ”Narva-skenaario” joskus realisoituu? Käytännön politiikka ja poliittinen paine tätä sallisi, ja Suomi asemoituisi väkisin konfliktin osapuoleksi. Siitä, hahmotetaanko tätä Suomessa ja onko asia hyvä vai huono, ei välttämättä olla täysin kartalla. Tätä olisi hyvä pohtia ulkopoliittisen johdon toimesta ankarasti, kun hallitus tekee yhteistyövaihtoehtoja kartoittavaa kokonaisselvitystään. Emeritusprofessori Osmo Apunen onkin oikeassa todetessaan, että pitäisi tarkastella monelta kantilta, mitkä meidän vastuumme ovat nyt ja yhteistyömuotojen kehittyessä tulevaisuudessa.

Suomen riippumattomuutta ja liittoutumattomuutta näyttäisi kyseenalaistavan myös Venäjä. Zapad 2013 -harjoituksessa, joka vaikutti Venäjän toisenlaisesta informaatiosta huolimatta ennen kaikkea sotaharjoitukselta tavanomaisia joukkoja vastaan, Suomi toimi rinnan Nato-maiden kanssa hyökäten Venäjän asemiin Karjalan kannaksella muiden operoidessa Baltian suunnalla. Täten näyttää siltä, että sotilaspoliittisessa mielessä Suomen Nato-jäsenyys ei muuttaisi Pohjolan tilannetta. Vaikuttaakin siltä, että myös vakauden ylläpitämisellä perusteltu Suomen sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikka on politiikkaa, jolla ei tosiasiallisesti pyritä ylläpitämään tasapainoa Pohjolassa vaan estämään Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden, ja laajemmassa kuvassa Naton laajenemisen, Venäjälle aiheuttaman arvovaltatappion poliittiset vaikutukset Suomelle.

Nykytilanne ei itsessään pakota Suomea hakemaan sotilasliiton jäsenyyttä. Voidaan ajatella, että status quon ylläpitäminen ja Venäjän arveltujen reaktioiden välttäminen on Suomelle hyödyllisempää, mitä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuomat edut. Tällöin nykyistä kumppanuuspolitiikkaa jatkettaisiin luottaen, että pragmaattinen yhteistyö ja EU-solidaarisuus takaavat puolustuskyvyn ja sen kehittämisen sekä riittävän sotilaallisen avun, jos sitä joskus tarvitaan. Tämä toimintalinja ei suinkaan ole riskejä vailla. Naton artikla viiteen on sidottu huomattavan paljon poliittista arvovaltaa, ja sen roolia ei saa ylenkatsoa.

On kuitenkin täysin turhaa ajatella, että nykypolitiikalla Suomi kykenisi olemaan Pohjois-Euroopassa neutraali toimija, ja nykypolitiikalla saavutetaan tosiasiallisesti varsin vähän ketteryyttä ja toimintavapautta, mikäli ne ymmärretään mahdollisuutena valita kriisinsä tai kumppanuutensa. Suomen liittoutumisvalinnoilla ei lopulta myöskään ole Pohjolan vakauden kannalta enää kovinkaan paljoa tekemistä. Jos Suomi oikeasti haluaisi olla neutraali toimija kiristyvässä tilanteessa, olisi sen harjoitettava merkittävästi kansallisempaa politiikkaa, tehtävä yhteistyöavauksia myös idän suuntaan ja yritettävä luikerrella pois EU:n tuomista vastuista. Poliittisesti tämä näyttää mahdottomalta toimintalinjalta, ja sen onnistumismahdollisuudet olisivat todennäköisesti häviävän pienet.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa