Jaa

86DE3B49-CF85-46EA-8F5C-D45B6A9C184A_mw1024_n_s

Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu velloo entistä vahvempana, ja mielipiteiden kirjo on varsin laaja. Ukrainan tilanne on ollut kaikkien huulilla. Valtavirtaa edustanee Venäjän toimiin kielteisesti ja vähemmän ymmärryksellä suhtautuva ajattelu. Samalla myös Nato-keskustelu on ottanut huimia kierroksia, mikä on täysin ymmärrettävää ja perusteltua. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja sen suuret valinnat sekä muutokset ovat perustuneet pitkälti reaktiivisuuteen. Suomi on aina pyrkinyt sopeuttamaan politiikkaansa sen toimintaympäristöön. Helppoa se ei koskaan ole ollut, mutta ärsykkeiden ei ole aina tarvinnut olla megalomaanisia. Tarina kertoo, että presidentti Koivisto päätyi lopulta kannattamaan EU-jäsenyyttä Gennadi Janajevin juntan masinoiman vallankaappausyrityksen jälkeen. On siis aivan oikein pohtia, onko nyt käsillä sellainen toimintaympäristön muutos, joka pakottaisi tekemään tarkistuksia ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaamme. Sotilaallinen liittoutuminen olisi eittämättä paradigmamuutos sotien jälkeisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme.

Valtavirrasta poikkeavaa ajattelua edustaa Riku Rantalan hieman poleeminen kolumni Helsingin Sanomissa. Siinä Rantala näkee Naton itälaajentumisen negatiivisessa mielessä Venäjää provosoivana ja Ukrainan kriisin ”taivaanlahjana” meille ”Nato-haukoille”. Kuulemma ”Venäjän-pelolla päästään puhaltamaan uutta eloa eliitin hiipuneeseen sotilasliittoprojektiin”. Rantala kuitenkin tuo aivan oikein esiin tarpeen käsitellä myös Yhdysvaltojen intressejä Naton laajenemisen suhteen. Vaikka Naton pitäminen Yhdysvaltojen käsikassarana – varsinkin aikakautena, jolloin eurooppalaisille suorastaan tyrkytetään valtaa ja vastuuta – kertoo lähinnä ideologisesta suhtautumisesta liittokuntaan, on sen keskeisimmän ja liitolle uskottavuuden tuovan valtion intressejä hyvä käsitellä.

Seuraavaksi aikomus olisi tarkastella Rantalan kolumnia tarkemmin ja viedä siinä esiintyvää ajattelua hieman pidemmälle. Tähän on ilman muuta syytä, koska Rantalan kolumni on varmasti yksi suosituimpia Ukrainan tilanteeseen liittyviä puheenvuoroja.  Naton laajenemista on varsin helppo kritisoida. Samoin on helppo sanoa, että Venäjä ei ole ainoa pahis. Mutta mitä todella olisi tarkoittanut, jos Nato ei olisi laajentunut? Mitä tarkottaisi, jos Venäjän etupiiriä olisi päätetty kunnioittaa? Miksi Yhdysvalloille Naton laajeneminen ja omien vastuiden kasvattaminen on ollut suotavaa ja mitä Nato Suomelta jäsenenä odottaisi? Kolumnia on tähän mennessä tarkastellut kriittisesti ainakin Anton Nikolenko US-blogissaan.

Naton laajeneminen

Naton ensimmäinen pääsihteeri Lordi Ismay julkilausui liittokunnan tarkoitukseksi ”to keep the Americans in, the Russians out, and the Germans down”. Kylmän sodan aikana julkilausuma päti varsin hyvin. Yhdysvaltojen takaaman sotilaallisen pelotteen asemaa ja tarvetta kylmän sodan Euroopassa on vaikeaa kyseenalaistaa ottaen huomioon Neuvostoliiton ekspansiivisen ideologian ja sotilaallisen voiman. Länsi-Saksa haluttiin taas sitouttaa Nato-jäsenyyden kautta transatlanttisiin rakenteisiin. Kylmän sodan päättyminen loi kuitenkin aivan uuden tilanteen. Neuvostoliiton raunioille jäänyt Venäjä oli heikko ja yhdistyneen Saksan sitoutumista yhteiseurooppalaisiin projekteihin ei voitu vakavasti kyseenalaistaa. Miksi Nato sitten laajeni?

Asiaa voi katsoa monesta teoreettisesta näkökulmasta. Laajeneminen on mahdollista nähdä Yhdysvaltojen haluna vahvistaa hegemonista asemaansa maailmanpolitiikassa, missä se onnistuikin. Absoluuttinen hegemoniasema taas mahdollisti ainakin osittain karkeat Irakin sodan kaltaiset virhearvioinnit, mistä Yhdysvallat maksaa konkreettista taloudellista ja imagollista hintaa. Samalla laajeneminen voidaan nähdä ideologisessa mielessä. Nato on demokraattisten maiden liittokunta, jonka jäsenyys nähtiin demokratiaa vahvistavana tekijänä. Demokratia on taas mahdollista linkittää vakauteen, jonka säilyttäminen Euroopassa oli ja on oleva Yhdysvaltain intresseissä. Tämä liberaalin maailmanjärjestyksen vahveneminen on varmasti Suomen ja Euroopan edun mukaista ottaen huomioon muut vaihtoehdot, jota Venäjäkin saattaa tulevaisuudessa tarjota.

Naton laajenemisessa unohdetaan varsin äkkiä, että kyseessä on myös Yhdysvaltojen uhraus. Se on antanut entisille itäblokin maille sotilaalliset turvatakuut, joihin se on Ukrainan kriisin aikana osoittautunut sitoutuvansa ja joiden pitämiseen se on sitonut koko globaalin liittolaispolitiikkansa uskottavuuden. Yhdysvallat luotti siihen, että Naton pettämätön deterrenssi kestää edelleen. Täytyy myös muistaa, että Natoon ei pakotettu ketään. Monille itäisen Euroopan maille liiton jäseneksi pääseminen oli turvallisuuspolitiikan prioriteetti numero yksi.

Yhdysvalloissa käytiin Naton laajenemisesta debattia, eivätkä kaikki suhtautuneet siihen suopeasti. Patoamispolitiikan isä George Kennan, mystinen X, kutsui laajenemista traagiseksi virheeksi Yhdysvaltojen kannalta. Tiedossa oli, että Venäjä ei pitänyt Naton laajenemisesta, ja tiedot pitivät paikkansa. Vincent Pouliot käsitteleekin mainiossa kirjassaan sitä, miten Naton laajenemisessa ei otettu huomioon Venäjän historiallista suurvaltahabitusta.

Kennanin lausuntojen taustalla oli eittämättä kylmän sodan lopun jälkeistä idealismia ja uskoa Venäjän demokratisoitumiseen. Hänen ajattelussaan on myös mukana realismia. Nato laajeni Venäjän etupiiriin, jonka sotilaallinen puolustamisen tuli nyt suurilta osin Yhdysvaltain kontolle. Artikla viiden alle haluavien Itä-Euroopan maiden jäsenyyshakemuksien epääminen olisi saattanut ainakin lyhyellä tähtäimellä olla tasapainoa ylläpitävä toimi, mutta samalla se olisi ollut varsin kyynistä poliittista realismia. Jokainen voi itse miettiä vaikkapa Baltian maiden asemaa liittokunnan ulkopuolella. Samaa ajattelua on havaittavissa Rantalan kehuman Yhdysvaltain entisen Moskovan-lähettilään Jack Matlockin ajatuksissa.

Toki voimme ajatella, että Naton laajentumisesta pidättäytyminen olisi sitonut Venäjää tiukemmin läntisiin arvoihin ja instituutioihin, mikä olisi vienyt Venäjää yhteiskuntana liberaalimman demokratian suuntaan, ja talouskasvu olisi valjastettu Venäjän kestävään kehittämiseen sotilasmenojen kasvattamisen asemesta. On mahdollista, että Euroopan asioista päätettäisiin mukavassa hengessä vaikkapa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestössä ja että uudelle Putinin doktriinille ei olisi koskaan ollut tarvetta. Entiset itäblokin maat olisivat tässä järjestelmässä saaneet Sinatraa vihellellen kulkea omaa demokraattista tietään vailla Venäjän tuomaa uhkaa. Ehkä. Toinen mahdollisuus olisi ollut se, että taloudellisen kasvun myötä ja huolimatta Naton laajenematta jättämisestä tai mahdollisesti koko liiton kuihtumisesta Venäjän itsevarmuus sekä halu harjoittaa etupiiripolitiikkaa olisivat kasvaneet. Siitä sen rajoilla ei varmastikaan olisi iloittu, ja rahaa olisi yhteiskunnan kehittämisen sijaan palanut enemmän puolustusmäärärahoihin.

Jos nyt haluamme kunnioittaa Venäjän etupiiriä, tarkoittaa se käytännössä luopumista Ukrainan demokratisoitumisesta, johon Ukraina ei ilman lännen apua kykene. Viime kädessä Ukrainan on valittava autoritäärisen ja demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän välillä. Naton laajenemista ei ole nyt kyse. Ukrainan demokratisoimisesta luopuminen olisi Venäjän intressejä kunnioittavaa poliittista realismia, mutta toivommeko todella kyynisyyden paluuta? Viemällä kolumnin argumentteja pidemmälle tätä Rantala joko tahallisesti tai tahattomasti näyttää toivovan.

Viime vuosikymmenten ulkopoliittinen luksus ja sen tulevaisuus

Palataan takaisin Suomeen ja kotoiseen keskusteluumme. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen aika on ollut Suomelle eräänlaista luksusta. Venäjä on ollut heikko, ja Suomen riippuvuus naapuristaan on ollut historiallisen pientä. Suomi on saanut rauhassa integroitua Eurooppaan, mikä on merkinnyt varsin suurta geopoliittista muutosta. On saatu leikkiä hieman moralistiakin. Suomi ei ole joutunut viimeisen kahdenkymmenen viiden vuoden aikana juurikaan tekemään maantieteellisen asemansa takia kompromisseja. Sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole vielä osoittautunut todelliseksi kompromissiksi, koska oman puolustuskyvyn kehittäminen ja ylläpito on sujunut hyvin rauhankumppaninakin.

Aina ei ole ollut näin. Jokainen voi itse pohtia suomettumisen aikoja, joita leimasi Neuvostoliiton jatkuvat interventiot Suomen sisäpolitiikkaan sekä ulkopoliittinen hyssyttely. Koko kansa osallistui suuren naapurin mielistelyyn. Näin ilmiötä ulkopuolelta katselevalle siinä oli sekä taituruutta että etovuutta. Suomalaista keskustelua seuratessa ei voi välttyä ajatukselta, että Suomessa on vielä paljon ihmisiä, joille kylmän sodan asemamme näyttäytyy ennen kaikkea positiivisena. Tämä saattaa taas heijastua siihen, ettemme ymmärrä muiden itäeurooppalaisten maiden toimintaa, esimerkiksi halua päästä Natoon, minkä taustalla vaikuttavat varsin traumaattiset kokemuksen suhteessa Venäjään. Suomi onnistui sotien jälkeen rakentamaan huomattavasti paremman aseman kuin Itä-Euroopan maat, joille mahdollisuutta ei annettu. Tätä taustaa vasten on mahdollista ymmärtää esimerkiksi Tarja Halosen muuten käsittämättömiä lausuntoja tiettyjen Itä-Euroopan maiden ”postsovjeettisesta traumasta”. Suomalaisten Venäjä-kuva on lopulta melko positiivinen.

Jatkuuko luksus? Voimmeko me jatkaa ikuisuuden nykylinjalla varmoina siitä, että emme joudu tulevaisuudessa tekemään kompromisseja elääksemme vakaassa toimintaympäristössä? Historian valossa näyttää siltä, että pienen maan kohtalo on hyvin usein niiata suuntaan tai toiseen. Niiaus taas ei tarkoita ”nuoleskelua”, jota Rantala tuntuu pelkäävän – varsinkaan, jos nojataan läntiseen arvoyhteisöön.

Tosiasiat olisi nyt tunnustettava. Nato on laajentunut, Venäjän käytös kulkee huolestuttavaan suuntaan ja sen suhteet länteen rakoilevat. Saivartelu ja spekulointi jo tehdyistä valinnoista eivät tässä vaiheessa auta, vaan ratkaisut on tehtävä realiteetteihin pohjautuen. Toimintaympäristöämme onkin analysoitava tarkoin. Miten Venäjän politiikka tulevaisuudessa kehittyy? Mitä se tarkoittaa meidän kannaltamme? Kokeeko Suomi uhkaa? Ovatko arvomme uhattuna? Jos ovat, olemmeko valmiita kompromisseihin. Voi olla, että kansainvälispoliittinen tilanne on menossa suuntaan, jossa olemme pian kiitollisia siitä, että meitä reunavaltioita ei olla kyynisesti jätetty oman onnen nojaan.

Suomen Nato-jäsenyydelle on monta perusteltua syytä, jotka eivät liity Venäjään. Mikäli turvallisuuspoliittinen tilanne kuitenkin kehittyy Venäjän politiikan myötä huonoon suuntaan ja sotilaallisesti liittoutumattoman maan luksus vähenee, Nato-jäsenyys voi yllättäen olla perusta, joka voi taata sen, että voimme toimia arvojemme mukaan. Uhraus voi olla alueellisten jännitteiden lisääntyminen ainakin väliaikaisesti. Kuten tiedämme, demokraattisten maiden välisen liiton pelisääntöihin kuuluu valtion kansallisen päätäntävallan kunnioittaminen. Liittokunnan sisälläkin Suomi voi valita Baltian maiden rehvakkuudesta poikkeavan fiksumman ja pragmaattisemman linjan, eikä jäsenyys todellakaan tarkoittaisi, että Suomi olisi Yhdysvaltojen talutusnuorassa oleva puudeli. Kukaan ei estä suhtautumasta liittolaisen politiikkaan kriittisesti, jos sille joskus on tarve. Naton demonisointi Suomessa on jännä ilmiö, koska vaikuttaa siltä, että parikymmentä muuta saman arvopohjan jakavaa maata viihtyy Natossa sangen hyvin menettämättä yöuniaan.

Kirjoitus on pitkä, enkä ole vielä vastannut Rantalan kysymykseen siitä, miksi Yhdysvallat niin kovasti haluaa Suomen jäsenekseen. Yritetään. Ensinnäkin itse en ole havaitsevani, että Yhdysvalloilla olisi käynnissä kovinkaan suurta lobbya Suomen saamiseksi Natoon, vaikka se tuntuu mahdolliseen jäsenyyteen myönteisesti suhtautuvan. Kahdenvälisissä keskusteluissa asia on varmasti esillä, ja se tulee viimeistään esiin silloin, kun Yhdysvaltojen edustajalta sitä kysytään. Jos Suomi jäsenyyteen joskus päätyy, siltä todennäköisesti odotetaan suurempaa vastuuta lähialueensa vakauden ylläpitämisessä. Tämä tarkoittaa sitä, että suomalaiset koneet saattaisivat valvoa muutaman viikon vuodessa ilmatilaa Islannissa ja Baltiassa – tällä kertaa kovat piipussa. Ilman muuta se tarkoittaa myös sitä, että pääasiallisen sotilaallisen vastuun Natossa kantava Yhdysvallat olettaa saavan Suomelta sen kokoon suhteutettua tukea, jos viidettä artiklaa joudutaan joskus aktivoimaan. Mitään ylitsepääsemättömiä taakkoja jäsenyys ei toisi mukanaan. Suomella olisi liittokunnassa myös viiteryhmiä, joihin tukeutua. Tässäkin suhteessa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittyminen on tärkeää.

Usein keskustelussa unohtuu se, että Suomi harjoittaa jo aktiivisempaa Nato-politiikkaa kuin moni liiton jäsenistä. Se, kuinka paljon Suomi haluaisi jäsenenä kontribuutiotansa lisätä, riippuu siitä, haluaako Suomi tässäkin organisaatiossa mallioppilaiden kastiin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa