Jaa

farming-2

Oxfam julkaisi vastikään raportin, jonka mukaan maailman 85 rikkaimman ihmisen varallisuus on samansuuruinen kuin kolmen ja puolen miljardin köyhimmän. Muun muassa Helsingin Sanomat kyseenalaisti raportin tarkkuutta, mutta itse havainnon numeraalista tarkkuutta tärkeämpää ovat sen herättämät oikeudenmukaisuutta koskevat kysymykset. Onko näin suuri epätasavertaisuus varallisuudessa ongelma, ja jos on, niin liittyykö se kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen? Kaiken ytimessä on kysymys velvollisuudesta auttaa maailman köyhimpiä, ja tuon velvollisuuden sitovuudesta. Kansainvälisen oikeudenmukaisuuden puolesta ja sitä vastaan onkin esitetty varsin erilaisia kantoja. Joidenkin mielestä maailman vauraimpien tulee auttaa köyhimpiä, kun taas toisten mukaan ainakaan kovin vahvaa moraalista velvoitetta ei ole.

Useimmat tuntuvat olevan kansallisvaltion sisällä samaa mieltä siitä, että kaikkein vauraimmilla on oikeudenmukaisuuden tuoma velvoite auttaa kaikkein köyhimpiä. Niissä valtioissa, joissa jonkinlaisilla tulonsiirroilla autetaan yhteiskunnan heikompiosaisia, on hyväksytty vahva käsitys oikeudenmukaisuudesta: auttaminen koetaan niin vahvaksi moraaliseksi velvollisuudeksi, että tuo velvollisuus on lakiin kirjattu. Kansainvälisessä yhteisössä ei kuitenkaan yhtä vahvasti ole tämänkaltaista velvollisuutta tunnustettu. Ainakaan toistaiseksi ei ole olemassa pakollisia tulonsiirtoja tai kansainvälistä tulo- tai pääomaveroa, vaikka senkaltaisia ehdotuksia on tullut esimerkiksi Tobinin veron muodossa Siinä määrin kun valtiot kokevat velvollisuutta auttaa, nähdään tuo velvollisuus usein enemmänkin hyväntahtoisuutena tai humanitaarisuutena kuin oikeudenmukaisuuden vaatimana velvoitteena.

Ne, jotka uskovat vahvasti vastuuseen auttaa maailman heikoimmassa asemassa olevia usein nimittävät itseään kosmopoliiteiksi. Yleiskielessä tuo käsite tarkoitta usein maailmankansalaista, mutta filosofiassa se viittaa ajatukseen jonka mukaan kaikki maailman ihmiset ovat moraalisesti arvokkaita ja tasa-arvoisia. Kosmopoliiteille kansallisvaltio tai muut poliittiset yhteisöt eivät ole niin merkityksellisiä, että niiden perusteella ihmisiä pitäisi sulkea oikeudenmukaisuuden ulkopuolelle. Tässä yhteydessä kosmopoliittisuus tarkoittaa siis ajatusta, jonka mukaan oikeudenmukaisuuden piiriä tulisi laajentaa kansalaisvaltiosta koko maailmaa koskevaksi. Australialaisfilosofi Peter Singerillä esimerkiksi on erittäin voimakas ajatuskoe hukkuvasta lapsesta, “elämästä, jonka voit pelastaa”. Yksinkertaisimmillaan kysymys on seuraavanlainen: onko olemassa hyvää syytä välittää vähemmän kehitysmaissa kuolevasta lapsesta, jonka elämän voit pelastaa? Kosmopoliitit näkevät ihmiset samanarvoisina kansalaisuudesta riippumatta, ja vetoavat tästä syystä velvollisuuteen pelastaa maailman heikompiosaisia.

world-income-distribution

Tulojen epätasavertaisuus on globaalisti erittäin suurta. Kuva: www.givingwhatwecan.org

Toisten mielestä kansainvälistä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista kosmopoliittisella, kaikki maailman ihmiset huomioon ottavalla arvopohjalla. Kommunitaristit eli poliittista yhteisteloa korostavat kokevat varsin voimakkaasti, että oikeudenmukaisuutta ei voi olla olemassa yhtä vahvasti kansallisvaltion ulkopuolella kuin sen sisällä. Heidän mielestään oikeudenmukaisuus on mielekäs ja mahdollinen ajatus ainoastaan vahvassa poliittisessa yhteisössä. Esimerkiksi Thomas Nagelin mielestä oikeudenmukaisuus ei ole mahdollista ilman poliittista auktoriteettia.

Suomessa useimmat puolueet ovat kuitenkin ainakin enemmän tai vähemmän sitoutuneet ajatukseen, että Suomella on vauraana valtiona jonkinasteinen vastuu tai ainakin hyvä syy auttaa köyhempiä maita. Perustelut ovat varsin kirjavia. Kosmopoliittisimmat näkemykset löytyvät vihreiltä ja vasemmistosta. Vihreän liiton periaateohjelmassa sanotaan esimerkiksi että “ihmiset ovat ensisijaisesti yhteisen maailman kansalaisia”. Kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa ry:n selvityksestä ilmenee, että myös vasemmistoliitto ja sosiaalidemokraatit kannattavat Suomen kehitysavun nostamista 0,7% bkt:sta tai sen yli.

Suomen politiikan kommunitaareja ovat tietenkin perussuomalaiset. Heidän eduskuntavaaliohjelmastaan löytyykin melko räväkkä näkemys kehitysavusta: ”Kansojansa sortavat gebardihatut [sic] kiittävät, kun hyväuskoiset kukkahatut Suomesta lähettävät heille rahaa ja näin mahdollistavat diktaattoreille oman kansansa sortamisen”. Heidän mukaansa Suomen tulisi keskittyä auttamisen sijaan omiin ongelmiinsa. Perussuomalaiset uskovatkin ilmeisesti enemmän nimenomaan oikeudenmukaisuuden käsitteeseen kansallisvaltion sisällä kuin sen ulkopuolella; vihreät ja vasemmisto haluavat laajentaa oikeudenmukaisuuden ajatusta siten, että se ainakin tulevaisuudessa koskisi kaikkia maailman asukkaita.

Kokoomuksen ja keskustan näkemyksissä kehityspolitiikkaa arvioidaan usein käytännön etujen näkökulmasta: puhutaan köyhyyden ja kehitysavun ja -politiikan vaikutuksesta turvallisuuteen ja kaupankäyntiin. Edellisen hallituksen ohjelmassa kannatettiin kyllä YK:n vuosituhattavoitteiden toteutumista, mutta todettiin samaan hengenvetoon, että “[h]allitus edistää suomalaisen intressin toteutumista kansainvälisessä taloudessa tehokkaalla kauppapoliittisella vaikuttamisella”. Sateenkaarihallituksen hallitusohjelmassa linjataan, että kehityspolitiikka on keskeinen osa nimenomaan “johdonmukaista ja laaja-alaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa”. Keskustan eduskuntavaaliohjelmassa puolestaan sanotaan, että “[i]lmastonmuutoksen hillitseminen sekä nälänhädän ja köyhyyden poistaminen on välttämätöntä myös vakauden ja turvallisuuden lisäämiseksi maailmassa.”. Kokoomuksenkin periaatteisiin kuuluu, että “Suomen tulee terävöittää toimintaansa nousevissa talouksissa ja edistää suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiä kasvavilla markkinoilla”, vaikka toki ohjelmassa todetaan myös, että suomalaisten tulisi kokea jonkinlaista “vastuuta myös ihmisistä oman maan ulkopuolella”.

Näiden ajoittain kyynisiltäkin kuulostavien periaatteiden taustalla on kuitenkin tärkeä havainto: teoilla on merkitystä. Suomalaiset ainakin itse tuntuvat mieltävän maansa kehitysavun mallimaana, vaikka todellisuus olisikin joskus jotain aivan muuta. Kehitysapukriittisen William Easterlyn raportissa Suomi esimerkiksi rankataan kehitysavun tehokkuuden häntäpäähän. Vasemmistoliiton tavoiteohjelmassa onkin varsin realistinen näkemys asian laidasta: “[k]öyhien riistäminen kauppapolitiikalla on lopetettava. Kehitysavulla ei saada aikaan todellista muutosta, mikäli epäreiluja kaupan ja talouden rakenteita ei muuteta demokraattisiksi”. Riippumatta siitä, mitä mieltä on kansainvälisen oikeudenmukaisuuden tai moraalisten velvoitteiden sitovuudesta, yksi asia on varmaa: meillä ei ole oikeutta riistää maailman köyhimpiä omien etujemme edistämiseksi. Harvardin yliopiston professori Thomas Pogge muistuttaakin, että köyhyys ei ole väistämätöntä: se on itse laatimiemme sääntöjen seurausta, ja sääntöjä puolestaan voi hänen mukaansa aina muuttaa.

Lopuksi voidaan siis sanoa, että kenties loppupeleissä tärkeintä ei ole moraalisten velvoitteiden sitovuus, vaan intuitioiden noudattaminen ja niiden realistinen soveltaminen. Se, että maailman varakkain prosentti omistaa yhtä paljon kuin yli kaksi kolmasosaa köyhimmistä, tuntuu pahalta ajatukselta. Tärkeintä ei kuitenkaan liene tuon tunteen filosofinen perusteltavuus, vaan se, että mitä tekee asioiden muuttamiseksi, ja että toiminnalle löytyy realistisia perusteita. Ihmiset eivät valitettavasti ole psykologisesti kehittyneet ymmärtämään ilmastonmuutoksen tai globaalin epäoikeudenmukaisuuden kaltaisia, monimutkaisia asioita, ja toisinaan huomion ohjaaminen oikeaan suuntaan on vaikeaa. Tästä huolimatta kansainvälisen oikeudenmukaisuuden kysymyksestä ei voi irtisanoutua – vaikka Taylor Swiftin sääret huomiota herättävämpiä olisivatkin.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa