Jaa

blackadder

Kapt Edmund Blackadder.

Länsirintaman juoksuhautoihin  sijoittuvan komediasarjan Blackadder Goes Forth (1989) viimeisessä kohtauksessa Rowan Atkinson toteaa, että oli turhaa yrittää pelastautua varmalta kuolemalta esittämällä mielipuolta sillä sodassa hulluudesta on tullut normaalia. Ensimmäisestä maailmansodasta on jälleen tulossa chic sen alkamisen satavuotispäivän lähestyessä, ja tulemme varmasti näkemään lehdistössä suuren joukon, enemmän tai vähemmän osuvia, kirjoituksia suuren sodan ’opetuksista’ 2000-luvun alulle. Ehkä korkeatasoisin keskustelu aiheesta tähän mennessä on kehittynyt Iso-Britanniassa, sen jälkeen kun  opetusministeri Michael Gove (konservatiivit) meni sangen trollaavasti kirjoittamaan että sota oli selkeästi Saksan syytä (ja siten brittien kannalta oikeutettu) ja että käsitys sodasta kalliina ja tarpeettomana tragediana oli vasemmistolaisten akateemikkojen ja Blackadder-sarjan kaltaisten tuotosten luoma myytti. Keskusteluun ovat sittemmin liittyneet muun muassa varjopetusministeri Tristram Hunt (Labour), Lontoon pormestari  Boris Johnson (konservatiivit), ja joukko nimekkäitä historiantutkijoita. Tämän peribrittiläisen keskustelun innoittamana The Ulkopolitist tarkastelee tänään isoja kysymyksiä ensimmäisestä maailmansodasta ja sen opetuksista.

Kenen syytä sota oli? Se että asiasta ei ollut olemassa mitään yksimielisyyttä alun perinkään kuvaa se että sodan voittajat näkivät tarpeelliseksi sisällyttää artiklan Saksan sotasyyllisyydestä Versaillesin rauhansopimukseen. Johtuen sotaan johtaneiden tapahtumien monimutkaisesta luonteesta, ensimmäistä maailmansotaa käytetään usein klassisena esimerkkinä siitä kuinka kansainvälisten suhteiden teoriat auttavat meitä jäsentämään sodan sumua. Boris Johnson on toki oikeassa sen suhteen että kaikki syyt  eivät ole yhtä merkittäviä ja että esimerkiksi Saksa oli selkeästi paljon enemmän vastuussa sodan syttymisestä kuin esimerkiksi Britannia. Kuitenkin ajatus siitä että sota oli oikeastaan pelkästään seurausta saksalaisesta militarismista on enemmän karikatyyri kuin yksinkertaistava teoria. Johnsonin jatkoargumentti siitä että ensimmäisen ja toisen maailmansodan syyt olivat oikeastaan yhtenevät (samankaltainen saksalainen ekspansionismi, vaikka Hitler toki oli ilkeämpi kaveri) on täysin harhaanjohtava.

Ernest Rutherfordia mukaillen kansainväliset suhteet tieteenalana, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, ei ole pelkkää fysiikkaa (eli yleisten lainalaisuuksien etsimistä) vain myös postimerkkeilyä (eli asioiden luokittelua ja jäsentämistä) jälkimmäisen aktiviteetin ollessa usein hyödyllisempää. Esimerkiksi Kenneth Waltzin The Man, State and War  -teoksessa (1959) käyttämät analyysitasot auttavat erottamaan sodan systeemisiä (esimerkiksi Euroopan valtatasapainon muuttuminen Ranskan ja Venäjän liittoutumisen seurauksena 1894), valtiollisia (esimerkiksi edellä mainittu saksalainen militarismi) ja ryhmätason syitä (esimerkiksi Saksan ja Britannian erilaiset ulkopoliittiset päätöksentekojärjestelmät). Voimme myös tarkastella erikseen sodan materiaalisia ja normatiivisia  syitä. Tämän kaltaiset yksinkertaistavat sapluunat ja käytyjen sotien vertaaminen saattavat mahdollistaa hyödyllisten yleistyksien tekemisen sodan syistä, eli toisin sanoen jonkinlaisen ’fysiikan’.

Esimerkiksi Robert Jervisin Perception and Misperception  (1976) pyrkii sanomaan jotain yleistä sodan syistä ja niiden ennaltaehkäisystä vertaamalla kahta hyvin erilaista maailmansotaa. Jervisin mukaan sotaa voi yrittää välttää soveltamalla kahta ajatusmallia: spiraalia ja pelotetta. Usein, valtioiden ollessa rationaalisia, kallista sotaa kannattaa yrittää välttää tekemällä myönnytyksiä vastapuolen rajattuihin vaatimuksiin. Harvoin, yhden valtion ollessa epärationaalinen ja täysin haluton kompromisseihin (esimerkiksi Natsi-Saksa) vain tarpeeksi vahva pelote voi ennaltaehkäistä sodan syntyä.  Kylmän sodan aikana kirjoitettu kirja puoltaa implisiittisesti rajattua myönnytyspolitiikkaa ja suhteiden parantamista ’rationaalisen’ Neuvostoliiton kanssa. Jervisin meta-tason johtopäätökset vaikuttavat ihan järkeenkäyviltä juuri niiden yleisen luonteen takia. Spesifimmät ’historian opetukset’ epäonnistuvat usein koska maailma ja sodan luonne ovat muuttuneet valtavasti vuodesta 1914.

Esimerkiksi dosentti Arto Luukkanen on havainnut ensimmäisen maailmansodan haamun kummittelevan sisällissodan repimässä Syyriassa. Voisiko Syyrian kriisi johtaa samanlaiseen suurvaltojen väliseen eskalaatioon kuin Euroopassa tapahtui kesällä 1914 Itävalta-Unkarin kruununperijän salamurhan seurauksena? Lyhyesti sanottuna luultavasti ei. Ydinaseiden olemassaoloon –ja maailmansotien kauheuksiin– perustuva uudenlainen valtatasapaino on muuttanut kansainvälisen järjestelmän rakennetta ja tehnyt suurvaltojen välisestä laajamittaisesta sodankäynnistä erittäin harvinaista. Ehkä vähän hedelmällisempi analogia aavikon tapahtumille löytyy Espanjan 1930-luvun sisällissodasta, jossa länsimaiset demokratiat toimittivat sivustakatsojien roolia? The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin yleisesti yksiselitteisten historiallisten opetusten ongelmallisuudesta sekä spesifisimmin historiallisten seireenien ongelmallisuudesta esimerkiksi suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa ja ’uusi kylmä sota’ -ajattelutavassa. Ehkä olemme lähestyneet ensimmäisen maailmansodan opetuksia väärästä näkökulmasta? Kenties juuri historian arvaamattomuus ja suurten muutoksien mahdollisuus sekä maailmanpolitiikan että sodankäynnin luonteessa ovat vuosien 1914-1918 tapahtumien merkittävin opetus nykyhetkelle. 

Silloisen sodanjohdon kyvyttömyys ennakoida teknologian kehityksestä johtuvia puolustusta suosivia systeemisia muutoksia sodankäynnin luonteeseen edesauttoi sekä sotaan lähtöä että aiheutti  jälkeenpäin järjettömiltä vaikuttaneita valtaviin miestappioihin johtaneita yrityksiä murtaa länsirintamalle muodostunut pattitilanne. Kuten Blackadder -sarjassa tuodaan esiin hyvin mustansävyisen satiirin keinoin, esimerkiksi Britannian pieniin siirtomaasotiin tottuneet kenraalit kykenivät vain hitaasti mukautumaan sodan muuttuneeseen luonteeseen. Vaikka Clausewitzin mainitsemisesta on tullut lähinnä ornamentaalinen klisee strategian tutkimuksessa, on merkittävää että Clausewitzin sodan historiallista ja sosiaalista kontekstia korostava ajattelutapa syntyi juuri vallankumouksellisten Napoleonin sotien seurauksena. Ironisesti 1800-luvun ’pienet sodat’, joihin kapteeni Blackadder ja tämän mielipuolinen esimies, Stephen Fryn unohtumattomasti tulkitsemana kenraali sir  Anthony Cecil Hogmanay Melchett olivat tottuneita, unohtuivat niin perusteellisesti maailmansotien seurauksena että Mary Kaldor pystyi kirjoittamaan kylmän sodan jälkeisistä etnisistä konflikteista ’uusina sotina’. Michel Foucault’n ja Edmund Blackadderin ajattelua mukaillen ’normaalin’ sodan käsite on muuttunut valtavasti viimeisen sodan vuoden aikana ja vain historiallisen perspektiivin avulla voimme kyseenalaistaa nykypäivän itsestäänselvyydet. Sillä muutoin sodan hulluudesta voi taas tulla normaalia.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa