Jaa

vennamo

”Kyllä kansa tietää”, sanoi Veikko Vennamo. Kuva: Wikipedia

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalla pyyhkii hyvin – ainakin, jos indikaattorina on kansan tuki. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) teettämän ja joulukuussa julkaistun suomalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittisia mielialoja mittaavan raportin mukaan vastaajista 73 prosenttia pitää ulkopolitiikkaa ja 69 prosenttia puolustuspolitiikkaa hyvin hoidettuna. Näinkin korkea luottamus on hieman hämmentävää. Näyttäisi siltä, että varsin mittavalla asiantuntijakeskustelulla ja siellä vuoden sisällä ilmenneellä tyytymättömyydellä ei ole heijastusvaikutuksia kansan syviin riveihin. Myöskään tappio suomalaisten arvostaman YK:n turvallisuusneuvostovaaleissa ei kohahduttanut kansaa sen suuremmin. Mielenkiintoista olisi ollut nähdä ulkoministeriöön kohdistuneen verkkovakoilun vaikutus luottamukseen, jos haastattelut olisi tehty ennen vakoilun paljastumista. Jo nyt niukasti luottavainen suhtautuminen kyberuhkien hoitoon olisi todennäköisesti ollut entistä pienempi.

Suurin selitys vankalle tuelle liittynee siihen, että valtiojohto on halunnut pidättäytyä kansan arvostamissa fundamenteissa; asevelvollisuudesta pidetään kiinni, Natosta pysytellään poissa ja johdon lausunnoissa korostetaan monenkeskisyyden tärkeyttä. Toinen syy luottamukselle voi löytyä siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan johto on kansan mielestä onnistunut sen primääritehtävässä – suomalaiset tuntevat itsensä turvalliseksi ainakin ulkoisten uhkien suhteen. Kieltämättä Suomessa eletään monessa mielessä turvallisinta aikaa kansakuntamme historiassa, vaikka uhkakuvapuhe varsinkin uusien uhkien kohdalla on kasvamassa. Se, onko turvallisen tilanteen pääsyy toimintaympäristömme vakaus vai onnistunut politiikka, on sitten toinen kysymys.

Kansan tukea ulkopolitiikalle on arvostettu niin suomalaisten ulkopolitiikantekijöiden kuin maineikkaitten teoreetikkojen piirissä. Kekkonen totesi jo vuonna 1943 Pekka Peitsi -nimimerkillään, että kansanvaltaisessa maassa ulkopolitiikalle, tässä tapauksessa poliittisesta realismista kumpuavalle ulkopolitiikalle, on saatava ehdottomasti kansan tuki. Siinä Kekkonen presidenttikautenaan kieltämättä onnistui, vaikka kansan suhtautuminen politiikan pohjana olevaan YYA-sopimukseen oli sitä allekirjoitettaessa ollut nihkeä. Kansainvälisen politiikan yksi kaikkien aikojen teoreetikoista Hans J. Morgenthau on taas todennut klassikkoteoksessaan Politics among Nations, että kansan henkinen ryhti tai taisteluhenki (national morale), kansan sodassa tai rauhassa valtion ulkopolitiikalle antama tuki, on ”kansallisen voiman sielu” diplomatian ollessa sen aivot.

Seuraavaksi olisi tarkoitus pureutua tarkemmin MTS:n tutkimuksen pohjalta kansan mielipiteisiin. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla tuskin löytyy absoluuttisia totuuksia, joten ei ole mahdollista arvioida, ”oliko Vennamo oikeassa”. Mielipiteiden johdonmukaisuuden arviointi ja niiden perusteltu kyseenalaistaminen taas ovat mahdollista. Minkälaiset lähtökohdat kansan mielipiteet antavat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme tekijöille?

Monenkeskistä yhteistyötä mutta Nato-vastaisuutta

Kansa ei selkeästi ole impivaaralaisen Suomen kannalla. Vaikka suomalaisten mielipiteitä rauhanturvaamisen osalta kysytään vain suhteessa Afganistaniin ja Syyrian, voidaan todeta, että YK:n mandatoima kriisinhallinta saa kansan vankan tuen. Myös humanitaarisia kysymyksiä tarkastellaan täällä myönteisesti; Suomen tulisi antaa humanitaarista apua Syyriaan ja vastaanottaa pakolaisia. Nato-kielteisyys on toinen selkeä tendenssi, mikä ilmenee luonnollisesti jäsenyyden vastustamisena ja suhtautumisena kriittisemmin Nato-yhteistyöhön kuin muihin yhteistyömuotoihin. Piilevää Nato-kielteisyyttä näkyy varmasti myös siinä, että sotilaallisiin väliintuloihin ilman YK-mandaattia suhtaudutaan kriittisesti. Kaiken kaikkiaan suomalaiset näkevät maailman monenkeskisenä ja tuntuvat olevan huolestuneita enemmän valtion sisäisestä tilanteesta sekä uusista uhkista kuin perinteisemmistä sotilaallisista uhkista.

Tutkimuksessa ei selvitetty vastausten taustalla olevia perusteluita muuta kuin Nato-kysymyksessä. Perustelut olisivat avanneet paremmin suomalaista sielunmaisemaa ja ajattelua. Näillä tiedoillakin suomalaisten ajattelusta löytyy pieniä epäjohdonmukaisuuksia suhteessa puolustuspolitiikkaan. Myös Nato-argumentoinnissa on hieman parantamisen varaa.

Suomalaiset suhtautuvat myönteisesti Pohjoismaiseen ja EU-puolustusyhteistyöhön. Suhtautuminen on juuri ja juuri positiivista myös Naton kanssa tehtävään yhteistyöhön. Tietoa ei ole, kuinka syvää yhteistyötä suomalaiset olisivat valmiita tekemään. Ottaen huomioon kielteisen suhtautumisen liittoutumiseen kansa mitä ilmeisimmin haluaa nojata itsenäiseen puolustukseen. Samalla puolustusmäärärahojen nostoon suhtaudutaan kuitenkin kielteisesti. Suurin osa haluaisi pitää määrärahat ennallaan, ja vain 32 prosenttia kaipailee määrärahojen nostoa. Tässä ”todellisuus” ja kansan mielipiteet eivät välttämättä kohtaa. Nykymäärärahoilla kansan kannattama asevelvollisuusjärjestelmä on jo nyt ongelmissa, mikä näkyy muun muassa kertausharjoitusten radikaalina vähenemisenä. Sotilaallisen liittoutumattomuuden hintaa voi myös olla vaikea hahmottaa. Hinnan kasvaminen korostuu yhä edelleen asetekniikan kallistuessa, joten liittoutumattomuus ei ole järin halpa vaihtoehto.

Kansan Nato-mielipiteitä on myös syytä analysoida paremmin. Ei, kyseessä ei ole taas yksi Nato-inttäjän itkuvirsi. On paljon mahdollista, että Nato-optiolla ratsastaminen ei ole ikuisesti mahdollista. Valinnan paikka voi tulla, jos esimerkiksi Ruotsi valitsee liittoutumisen tien, mikä rajaisi realististen puolustusyhteistyövaihtoehtojen määrän Naton ulkopuolella lähelle nollaa. Mahdollista on myös, että toimintaympäristömme muuttuu ja joudumme tekemään uusia tilannearvioita. Silloin olisi hyvä, että kansa olisi ajan tasalla, jotta kykenemme tekemään ratkaisuja suuntaan tai toiseen.

Mikä perusteluissa sitten mättää? Syvällinen käsittely vaatisi oman artikkelin, joten käsittelen vain tärkeimmät vasta-argumentit lyhyesti. Suomalaiset pelkäävät (45%), että Naton myötä maanmiehet joutuisivat sotimaan rajojemme ulkopuolella. Tämä on kollektiivisessa puolustusliitossa toki mahdollista – sitoutuvathan valtiot siinä toistensa puolustamiseen. Nato on kuitenkin toiminut pääasiassa kriisinhallintaoperaatioissa, joita suomalaiset kannattavat ja jossa Suomi on ollut jo mukana. Suomalaisten määrää ulkomaisissa operaatioissa säätelee myös kriisinhallintalaki. Ottaen huomioon Suomen kyvykkyyksien ja resurssien mahdollisen roolin Natossa tilanne tuskin olennaisesti muuttuisi. Mielenkiintoista on myös se, että Suomessa osallistuminen EU:n taistelujoukkoihin ja Naton NRF-joukkoihin ei ole kohdannut julkisuudessa vastustusta, vaikka ne ovat nimenomaisesti haastavia sotilaallisia operaatioita varten.

Suomalaisilla tuntuu olevan myös vankka usko siihen, että tietyntyyppisellä politiikalla on mahdollista pysyttäytyä suurvaltaristiriitojen ulkopuolella (43%) (mitä ne ikinä tässä tapauksessa tarkoittavatkaan). Se voi olla vaikeaa, koska Suomen historiasta ei löydy politiikkaratkaisua, jonka avulla olisimme siinä onnistuneet. On hankala nähdä, että sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikka olisi tässä suhteessa yhtään sen parempi varsinkin, kun olemme jäseniä Euroopan unionissa. On syytä olettaa, kylmän sodan ulkopoliittisella liturgialla lienee osansa tämän käsityksen synnyssä. Nato liitetään myös puolustusmenojen kasvuun (36%). Mikäli nykyratkaisu haluttaisiin pitää, on menojen nosto joka tapauksessa edessä. Neljänneksi eniten huolta herättää Yhdysvaltojen rooli ja vaikutusvalta Natossa (35%). Toki valtioiden liitossa suurimmalla taholla on eniten valtaa, ja Nato on yhdysvaltalaisvetoinen organisaatio. Tällä hetkellä Yhdysvallat tosin suorastaan tarjoaa eurooppalaisille suurempaa roolia liittokunnassa. Kansa ei ole myöskään välttämättä tietoinen, miten Pohjois-Atlantin neuvosto toimii. Sen konsensusperiaate onkin pieniä valtioita hyödyttävä.

Tässä kohtaa on viisasta huomioida se, että raporttiin vastanneet saivat todennäköisesti valita valmiiksi annetuista vaihtoehdoista. Jokainen Nato-keskustelua seuraava tosin tunnistaa nämä argumentit sieltä löytyväksi. Se, että tutkimuksen Nato-vastaiset argumentit eivät ole välttämättä kovin hyvin perusteltuja ei tarkoita, etteikö hyviä vasta-argumentteja olisi. Jäsenyyden vaikutuksia muun muassa alueen tasapainoon ja Suomen ulkopoliittiseen liikkumatilaan tulisi arvioida syvällisesti kuin myös raportissa esiintulleita kannattajien arvioita jäsenyyden positiivisesta vaikutuksesta puolustuskykyyn tai puolustusmenoihin.

Kitkaa puolustuspolitiikassa?

Ulkopolitiikan saralla näyttää siltä, että kansa antaa poliittiselle eliitille ulkopolitiikan suhteen varsin mukavat lähtökohdat – tosin MTS:n tutkimuksessa ulkopolitiikkaa käsiteltiin varsin globaalista, ei lähialueen, EU:n tai Venäjä-suhteiden näkökulmasta. Kunhan prioriteetit löytyvät, muun muassa monenkeskisyys, kriisinhallinta ja humanitaariset näkökulmat antavat hyvät lähtökohdat ulkopoliittiselle johdolle hahmotella Suomen ulkopolitiikkaa, joka on linjassa kansan mielipiteen kuin myös ulkopolitiikkamme tradition kanssa.

Puolustuspolitiikassa kitkaa voi syntyä enemmän, ja poliittinen johto saattaa joutua tekemään kansalle epämiellyttäviä päätöksiä. Lienee selvää, että nykytilanne ei voi jatkua puolustusmateriaalin kallistuessa. Vaihtoehtoina ovat puolustusbudjetin merkittävä nosto tai liittoutuminen ja sitä kautta syvempi puolustuspoliittinen integraatio Ruotsin ja/tai muiden Pohjoismaiden kanssa, mikä tarkoittaisi tiukan kansallisen näkökulman hylkäämistä. Tosin, myös liittoutumisen kohdalla puolustusbudjettia olisi tärkeää nostaa varsinkin, jos yleinen asevelvollisuus halutaan mielekkäästi säilyttää. Määräahojen nostaminen tai liittojen solmiminen eivät näyttäisi olevan kansan mieleen. Todennäköisesti kansa nielisi paremmin puolustusbudjetin noston kuin liittoutumisen, vaikka sekään ei niukkuuden aikakaudella ole poliittisesti yksinkertainen toimenpide.

Mielipiteet voivat toki muuttua, jos Suomessa käynnistyy samanlainen keskustelu, jota Ruotsissa on vuoden päivät käyty. Keskustelun aikana Naton kannatus on noussut, mutta myös puolueiden halu panostaa kansalliseen puolustukseen on ollut kasvussa. Jopa vasemmistopuolue ehdotti puolustusbudjetin kasvattamista. Keskustelu saa ihmeitä aikaan, ja todennäköisesti intensiivinen keskustelu löytää tiensä myös Suomeen.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa