Jaa

rasmussen2

Entisen pääministerin, nykyisen Naton pääsihteerin, Anders Fogh Rasmussenin virallinen muotokuva Tanskan parlamentissa, Christianborgissa

Tanskalaisella ja suomalaisella ulkopoliittisella keskustelulla on mielenkiintoinen yhtymäkohta. Molemmissa maissa ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivoista vallitsee laaja-alainen konsensus, halu olla keikuttamatta pientä venettä suurvaltapolitiikan lainehtivalla ulapalla. Mielenkiintoista on että nämä kaksi väestöltään samankokoista pohjoismaata ovat tulleet täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin turvallisuuspolitiikan perusteiden suhteen: Suomi nojaa edelleen liittoutumattomuuteen ja alueelliseen maanpuolustukseen, Tanskan perustaessa puolustuspolitiikkansa kansainväliseen kriisinhallintaan, aktiivisuuteen Natossa ja hyviin suhteisiin Yhdysvaltojen kanssa.

Tämä kirjoitus tulee erittelemään Tanskan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen taustalla olevaa ’Nato-konsensusta’. Aihe on merkittävä  suomalaiselle ulkopoliittiselle keskustelulle kahdella tavalla: Konsensus leimaa, tai riippuen näkökannasta vaivaa, myös Suomen ulkopolitiikan tekoa. Tanska tarjoaa hyvin erilaisen esimerkin strategiasta, jolla pohjoismaa yrittää vakuuttaa itsensä tulevaisuuden riskeja varten.

Ehkä ajankohtaisin esimerkki tanskalaisesta ulkopoliittisesta konsensuksesta on maan asennoituminen Yhdysvaltojen puolivillaiseen yritykseen koota liittouma syksystä 2013 rangaistakseen Assadin hallintoa kemiallisten aseiden käytöstä. Tanska oli yksi harvoista eurooppalaisista Nato-maista, jotka ilmoittivat olevansa valmiita osallistumaan ilma-iskuihin Yhdysvaltojen kanssa. Tanskassa – toisin kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa– sekä sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus että keskusta-oikeistolaiset pääoppositiopuolueet olivat yksimielisiä valmiudesta osallistua monikansalliseen sotilasoperaatiooon. Ainoastaan laitavasemmisto, libertaarit, ja populistinen Danske Folkeparti vastustivat osallistumista interventioon (jälkimmäinen vedoten jihadismin vaaroihin Syyriassa). Valmius lähteä Syyriaan ei ole mitään uutta. Olihan Tanska mukana Libyan Nato-interventiossa 2011, Irakin sodassa 2003, sekä taistelutehtävissä Afganistanin ISAF-operaatiossa vuodesta 2001 lähtien. Mikä sitten on Tanskan erittäin aktivistisen ulkopolitiikan taustalla?

Lähdetään liikkeelle ulkopolitiikan rakenteellisista rajoitteista: Tanska on pieni valtio, jolla on perinteisesti ollut uhkaava suurvaltanaapuri. Aina toisen maailmansodan loppuun saakka tämä maa oli Saksa, joka kuuluisasti miehitti Tanskan yhdessä päivässä huhtikuussa 1940. Geopoliittinen rajoite jatkui kylmän sodan aikana, vaikka potentiaalisesti vihamielinen suurvalta vaihtui Saksasta Neuvostoliittoon. Vuodesta 1949 lähtien Tanskan puolustus nojautui Nato-jäsenyyteen, ja odotukseen siitä että jos Tanskan oma puolustus kestäisi muutaman tunnin amerikkalaiset ja britit ehtisivät nousta maihin Jyllannin länsirannikolla. Kylmän sodan loputtua Tanskan ulkopolitiikan viitekehys muuttui täydellisesti. Enää maan ei tarvinnut varautua sotilaalliseen hyökkäykseen suurvaltanaapurin taholta. Tanska ajoi 1990-luvulla aktiivisesti Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyyksiä, jonka seurauksena sen maanpuolustuksen uloin kehä siirtyi Baltiaan. Tämä tosiasia yhdistettynä Venäjän heikentyneeseen sotilaalliseen suorityskykyyn – ja ainakin osittaiseen muutokseen Venäjän ulkopoliittisissa preferensseissa – on tosiasiallisesti poistanut Tanskaan kohdistuvan sotilaallisen uhan.

Tanskan kylmän sodan jälkeisten vuosien aktiivinen ulkopolitiikka ’militarisoitui’ vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen. Osallistumisesta Yhdysvaltojen johtamiin sotilaallisiin operaatioihin tuli itsestäänselvä tapa hoitaa bilateraalista suhdetta Washingtoniin sekä vahvistaa Tanskan tärkeimmän turvallisuuspoliittisen viitekehyksen, Naton, relevanssia. Konventionaalisen maanpuolustuksen alasajo edesauttoi kehitystä, jossa puolustusvoimista kehittyi ensisijaisesti ’aktivistisen’ ulkopolitiikan jatke ja väline.

Paradoksaalista tässä kehityksessä on se että Tanska ei totta kai osallistunut Irakin ja Afganistanin sotiin pelkästä auttamisen halusta. Viime kädessä hyvällä bilateraalisella suhteella Washingtoniin ja aktiivisuudella Natossa halutaan turvata Tanska. Samalla tavalla kuin kylmän sodan aikana, tanskalaiset kokevat että – johtuen haavoittuvasta maantieteestä– Tanskaa ei voi puolustaa ilman Yhdysvaltojen apua. Myös tosiasiallinen potentiaalinen uhkakuva (Venäjä) on säilynyt samana. Mikä on muuttunut on se että Tanska ei koe olevansa uhattuna tällä hetkellä vaan mahdollisesti jossain epätodennäköisessä skenaariossa tulevaisuudessa, jonka seurauksena maa on luopunut aluepuolustuksesta (jonka perinteisenä operatiivisena tehtävänä oli voittaa muutama tunti tai päivä aikaa). Se että monet muut Nato-maat – ennen kaikkea Saksa – eivät panosta puolustukseen vanhalla tavalla alleviivaa entisestään Tanskan riippuvaisuutta Yhdysvalloista Itämeren alueen vakauden viimekätisenä takaajana. Mikä aiheuttaa huolta tulevaisuudesta Yhdysvaltojen vääjäämättömästi vähentäessä sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa.

Tästä huolimatta tanskalainen ulkopoliittinen konsensus vaikuttaa vahvalta sekä poliitikkojen että median keskuudessa. Tai jopa liian vahvalta kriitikkojen mukaan. Refleksiivinen myöntyväisyys  – jopa ennen kuin kutsu kilahtaa postiluukusta – Yhdysvaltojen johtamiin sotilaallisiin interventioihin on ongelmallista koska amerikkalaista ’goodwilliä’ on vaikeaa mitata. Tai ennen kaikkea – Tanskan varautuessa epätodennäköiseen skenaarioon tulevaisuuden aggressiivisestä Venäjästä – arvioida saavutettujen kanta-asiakaspisteiden parasta ennen päivää. Tuleeko tulevaisuuden Tyynelle valtamerelle keskittyvä demokraattinen hallinto muistamaan sitä kuinka Hamletin kotimaa osallistui innokkaasti George W. Bushin Irakin retkeen 2003?

Tanskalainen ulkopoliittinen keskustelu vaikuttaa välillä myös vaihtoehdottomalta. Aktivistisen ulkopolitiikan perusteiden rationaalisuutta ei hevin kyseenalaisteta. Ainoa vaihtoehto nykyiseen ’Naton parhaimman pikkuvaltion’ asemaan on Puolan mallinen alueellisen maanpuolustuksen uudelleenrakentaminen, joka taas on ongelmallista Tanskan maantieteen takia. Kuitenkin jos Tanska on oikeassa oletuksessaan siitä että maahan ei kohdistu sotilaallista uhkaa ainakaan seuraavan kymmenen vuoden aikana, ja jos tosiaan amerikkalaisten muisti ja kiitollisuus on lyhyempää sorttia niin maalla olisi mahdollisuus tyypillisempään länsi-eurooppalaiseen ulkopolitiikkaan: Malliin jossa alueellinen maanpuolustus on ajettu alas turvallisuusdilemman kadottua, ja jossa Nato-jäsenmaan halukkuus käyttää rahaa maanpuolustukseen ja osallistua Yhdysvaltojen harrastamaan interventionismiin karisee vähitellen.

Mitä merkitystä Tanskan ulkopolitiikalla ja tanskalaisella ulkopolitiittisella keskustelulla on Suomelle? Kuten The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin, tanskalaisten skeptinen suhtautuminen Pohjoismaisen puolustusyhteistyön potentiaaliin kannattaa pitää mielessä kuunnellessa paikoitellen utopiaan taipuvaista kotimaista diskurssiamme. Tanska on päätynyt nojaamaan liittolaisiinsa – Natoon ja Yhdysvaltoihin – puolustuksessaan koska maa on geopoliittisesti poikkeuksellisen haavoittuvainen. Vuoden 1940 jälkeen puolueettomuus ja alueellinen maanpuolustus ei ollut enää realistinen vaihtoehto. Tanskalainen konsensus osoittaa myös selvästi ulkopuoliselle yksimielisyyden haitat ja hyödyt: konsensus auttaa kestämään esimerkiksi Afganistanissa kärsityt miestappiot. Toisaalta lukkiutuminen tiettyyn ajattelumalliin, johon yleensä sisältyy toinen mahdottomaksi tiedetty ’vaihtoehto’, estää katsomasta laatikon ulkopuolelle ja kyseenalaistamaan vallitsevan ajattelutavan.

Kuitenkin toisin kuten Tanskalle, jonka turvallisuuskehä sijaitsee nykyään Narva-joella, Suomen maantiede tekee puolustuspoliittisen vapaamatkustamisen mahdottomaksi. Tämä perinteisen turvallisuusdilemman jatkuminen tulee myös tulevaisuudessa asettamaan merkittäviä rakenteellisia rajoitteita Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle. Se mitkä keinot tuovat mukanaan parhaimman ratkaisun tähän Suomen kohtalonkysymykseen jää avoimeksi. Tanskalaiset ystävämme tosin varmaan huomauttaisivat, että pohjoismaiselta puolustusyhteistyöltä on ehkä parempi olla odottamatta liikoja.

Kirjoitusta varten The Ulkopolitist kävi tekemässä haastatteluita Kööpenhaminassa Suomalais-tanskalaisen kulttuurirahaston apurahan turvin. 

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa