Jaa

Kuva: Nato

Kuva: Nato

Suomessa idea pohjoismaisen yhteistyön kokonaisvaltaisesta syventämisestä nauttii laajaa poliittista suosiota. Näin on ollut etenkin turvallisuuspolitiikan saralla, jossa sen toivotaan tuovan institutionaalisen ratkaisun Suomen orastavaan turvallisuusdilemmaan. Valitettavasti keskustelu tästä yhteistyöstä – niin sen potentiaalista kuin sen rajoitteistakin – on usein yksipuolista; yllättävän harvoin suomalaiseen keskusteluun tuodaan mukaan näkökulmia muista pohjoismaista.

The Ulkopolitist tarkastelee tänään pohjoismaisen puolustusyhteistyön – eli Nordefcon – kysymyksiä Tanskan näkökulmasta. Vaikka Ruotsi on yleisin vertauskohde ulkopolitiikan saralla, niin Tanska on oikeastaan vähintäänkin yhtä hyvä vertauskohde Suomelle: väestöltään Tanska on suurin piirtein saman kokoinen (toisin kun Ruotsi), vailla taloudellisesti merkittäviä luonnonvaroja (toisin kuin Norja) ja myös maa, jonka ulko- ja turvallisuuspolitiikka myöskin on suurvallan naapurina olemisen historian muokkaama.

Silti Kööpenhaminasta katsoen pohjoismaisuus on hyvin erilaista kuin Helsingistä käsin. Suurin ero syntyykin Tanskan eriävästä pohjoismaisten turvallisuusnäkymien käsityksestä ja tämän perusteella syntyvästä käsityksestä siitä, mitä ratkaisuja asian tiimoilta tarvitaan. Tanskassa ideaa koko maan puolustamisesta pidetään mahdottomana, minkä johdosta Tanskan turvallisuuspolitiikka onkin sidottu aktiiviseen ulkopolitiikkaan ja kriittisten liittolaissuhteiden ylläpitämiseen, joiden keinoin Tanska turvataan. Transatlantismi ja Nato ovatkin maan puolustuspolitiikan kovassa ytimessä, joka vastaa hyvin tehokkaasti Tanskan koettuihin puolustustarpeisiin.

Tämän johdosta Tanska miltei refleksinomaisesti, ja vailla suurempaa poliittista keskustelua, osallistuu Yhdysvaltain ajamiin transatlanttisen yhteistyön eri sivuprojekteihin. Nato on toki tämän paletin keskeisin osa; Tanska ajoi aktiivisesti Naton laajentumista, jonka myötä Tanskan ”itäraja” siirtyi Narva-joelle ja edelleen kannattaa Naton strategian kehitystä kohti aktiivista globaalia toimintaa. Ei ole siis ihme, että kansainvälinen kriisinhallinta on Tanskan puolustusvoimien päätehtäviä. Vaikka tämä osittain heijastaa Tanskan tarvetta puolustaa Grönlantia ja Färsaaria, on maa ollut myös paljon valmiimpi lähettämään joukkojaan kansainvälisiin interventioihin aina Libyan ja Afganistanin Nato-operaatioista Yhdysvaltojen muodostamaan Irakin-sodan koalitioon.

On siis selvää, että suhde Yhdysvaltoihin ja toisaalta Yhdysvaltain (koettu) näkemys Tanskan aktiivisuudesta Natossa ja sen ulkopuolisessa transatlanttisessa kontekstissa nousee Tanskan harjoittaman puolustuspolitiikan keskiöön. George W. Bushin hallinnon kaudella tuolloisen pääministeri Anders Fogh Rasmussenin hallituksen ajamat panostukset juuri Irakissa ja etenkin Afganistanissa kulminoituivat entisen pääministerin epätavanomaisesti presidenttikauden jälkeen Bushilta nauttimaan tukeen ja (presidentti Obaman) lobbaukseen Naton pääsihteerin virkahaussa. Tanskan harjoittamasta ja Fogh Rasmussenin ajamasta “mallioppilaskäytöksestä” ei ainakaan ollut haittaa pääsihteerikisassa, jonka yhteydessä Turkin ja Recep Tayyip Erdoganin vastustus meinasi keikuttaa venettä Tanskalle varsin epäedullisesti. Tapaus kuitenkin korostaa myös Tanskan harjoittaman puolustuspolitiikan haasteita, sillä maa joutuu lunastamaan “goodwillinsä” jokaisen presidentin (ja hänen nimittämän ylimmän virkamiehistön) kohdalla uudelleen. Tämän piirteen voidaan sanoa korostuneen erityisesti Obaman kohdalla, jossa tanskalaisten pitkän työn tuottama “goodwill” paloi todennäköisesti suurelta osin Rasmussenin nimityksessä Naton pääsihteeriksi, josta tavallaan muodostui nykyisen tanskalaisen atlantistisen puolustuspolitiikan huippuhetki.

Koska Nato on niin pitkälti Tanskan turvallisuuspolitiikan ”one-stop shop”, ei maalla ole tarvetta diversifioida omaa turvallisuusverkkoaan. Tanskalla ei myöskään ole halua diversifioida; Nato on edelleen ainoa länsimainen toimija jolla on kyky toimia kovissa turvallisuuspolitiikan kysymyksissä, ja mikä tahansa yritys luoda uutta toimijaa koetaan vain luovan tehotonta kilpailua. Tämän johdosta Tanska alunperin vaati opt-outin EU:n yhteisestä turvallisuuspolitiikasta 1990-luvulla.

Tästä tulokulmasta Nordefcolla on hyvin vähän uniikkia annettavaa Tanskalle. Se, mikä pohjoismaita yhdistää turvallisuuspolitiikan saralla, on yhteinen tarve säästöjen löytämiseksi, mutta sen ulkopuolella on vähän yhteistä. Tanskalle parhaimmillaan Nordefco voi tarjota marginaalisen skaalan säästöjä, mutta pahimmillaan voi johtaa tarpeettomaan puolustuskykyjen duplikaatioon ja kriittisen sekä toimivan Nato-kehyksen heikentymiseen. Tuloksena on se, että Tanska suhtautuu suurimmalla varauksella Nordefcon mahdollisuuksiin, mikä heijastuu vain pienen tason innolla mahdollisiin yhteistyökuvioihin. Hyvä esimerkki Tanskan Nordefco-asenteesta löytyy Stoltenbergin raportin kanssa: yhteistyöehdotukset ovat ihan hyviä, mutta ne olisi parempi toteuttaa Naton kautta, parempia skaalaetuja varten. Kontrasti esimerkiksi Ruotsin unilateraalisiin aloitteisiin ”pooling and sharingista” tai solidaarisuusjulistuksesta ei voisi olla suurempi.

Yhteisistä arvoista huolimatta pohjoismailla on ollut hyvin eriäviä institutionaalisia ratkaisuja, etenkin puolustuspolitiikan osalta. Merkittävä lisäarvo Nordefcossa onkin, että se luo maille linkkejä instituutioihin, joiden jäseniä ne eivät ole ja joiden jäsenyyttä en eivät sisäpoliittisista syistä hakea: Norja hyötyy läheisemmästä EU-yhteydestä, kun taas Suomi ja Ruotsi pääsevät lähemmäksi Natoa. Tanska on ainoa Pohjoismaa, joka on sekä EU:ssa, että Natossa, joten Nordefcon kautta toteutetulla yhteistyöllä ei ole sinänsä tätä lisäarvoa. Säästöskaala on aina absoluuttisesti isompi Naton tai EU-kehyksien kautta, minkä johdosta Tanskan entinen ulkoministeri onkin sanonut, että Nordefcon ”ollakseen merkittävää Suomen ja Ruotsin täytyy liittyä Natoon ja Islannin ja Norjan EU:hun.”

Toki, on myös etuja siinä, että samanmieliset maat tekevät syvemmälle ulottuvaa yhteistyötä kuin, että suurempi joukko tekee laveampaa. Nordefco onkin tässä valossa yksi alaklusteri länsimaiden laajemmasta turvallisuusverkostosta, joka rakentuu Naton ympärille. Natolle on hyödyllistä sitoa ei-Nato-maat Suomi ja Ruotsi tiiviimmin Baltian ja Arktisen alueen turvallisuusrakenteisiin, kun taas Pohjolan Nato-maille on hyödyllistä laajentaa Nordefcon kehys ottamaan mukaan myös Baltian maat ja Yhdysvallat (Nordic-Baltic Eight – joka ei ole niin institutionalisoitu kehys kuin Nordefco). Täten Nordefco toimii eräänlaisena Naton alihankkijana.

Eroavaisuuksista huolimatta Tanskan perspektiivi Nordefcosta Naton kautta on hyvin relevantti Suomelle, sekä Suomen Nato-keskustelun että puolustusuudistusten näkökulmista. Keskenään pohjoismainen yhteistyö ei voi tarjota ratkaisuja Pohjolan puolustuspoliittisen tilan muutoksiin. Historiallisesti pohjoismainen solidaarisuus ei ole auttanut hädän koettaessa; jos tarkkailee debatteja Islannin tai Baltian ilmavalvonnasta on helppo ymmärtää miksi. Vähäiset resurssit, epäluulot ja sopivien kykyjen puute tehokkaasti rajoittavat Nordefcon potentiaalia kehittyä aidoksi turvallisuudentuottajaksi. Syvempi integraatio yhtäältä EU ja Nato-rakenteisiin – ja sen kautta Yhdysvaltoihin – on keskeinen tapa ohittaa nämä rajoitteet ja luoda rakentava, ja Pohjolaa vakauttava turvallisuusinstituutio. Kaikki pyrkimykset kiertää tämän integraatiotarpeen keskeisyys johtaa – kuten Tanska sanoo – duplikaatioon ja sen myötä tehottomuuteen.

Kirjoitusta varten The Ulkopolitist kävi tekemässä haastatteluita Kööpenhaminassa Suomalais-tanskalaisen kulttuurirahaston apurahan turvin. 

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa