Jaa

Minäkö besserwisser?Vuosi sitten Suomi miltei tuli valituksi YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi.  Yllättävä tappio herätti vilkkaan keskustelun Suomen ulkopoliittisesta linjasta, identiteetistä ja muutenkin maan ulkopolitiikan kokonaisuudesta. Nyt ”mustan torstain” vuosipäivänä on hyvä aika palata tarkistamaan Suomen YK-turvallisuusneuvostokampanjaa ja sen herättämiä epäilyksiä.  Mihin kampanja kariutui, onko virheistä opittu, onko mikään muuttunut?

Tappion johdosta Ulkoasiainministeriö tilasi International Peace Institutelta – arvostetulta newyorkilaiselta ajatushautomolta – selvityksen kampanjasta. Raportti julkaistiin huhtikuussa ja on saatavilla julkisesti.  Tämä on muuten ensimmäinen kerta kun YKTN-vaaleissa hävinnyt maa on tilannut itsenäisen, ulkoisen raportin. Raportti on hyvin kiinnostavaa luettavaa ja se pitkälti vahvistaa, että YKTN-kampanjan ongelmat ovat syvästi sidottuja Suomen ulkopolitiikan olemukseen.

Ennen muuta kampanja vahvisti, että Suomella on myönteinen kansainvälinen kuva, joka on nidottu vahvasti pohjoismaiseen ja eurooppalaiseen yleisidentiteettiin. Kampanjoinnissa Suomi nojasi vahvasti näihin identiteetteihin ja siihen, että Suomi on omistautunut YK:n jäsenvaltio – maa, joka kantaa vastuunsa kaikilla areenoilla.  Tämä halu liittäytyä laajempiin verkostoihin kuitenkin yhdistyi puolueettomuuden perimää olevaan taipumukseen olla hajuton ja näkymätön kansainvälisillä areenoilla – lopputuloksenaan se, että Suomella ei ole selvää omaa profiilia. On tarvetta erotella Suomen valtit muusta pohjoismaisesta ja eurooppalaisesta peruskaurasta. Valtin puute yhdistyy ikävästi hajautettuun resurssien käyttöön: Suomi yrittää olla kaikkea, jonka johdosta Suomi lopulta ei korostu millään saralla.

Suomen kampanjan YK-painotus epäonnistui, sillä lopulta maat – eivätkä instituutiot – äänestävät vaaleissa. Suomella on suhteellisen laaja lähetystöverkko ja puitteet kampanjan käyntiä varten, mutta niiden kääntäminen ääniksi ei onnistunut. Pelkästään identiteetin vuoksi harva maa äänestää Suomea – pohjoismaiden ja Baltian ulkopuolella Suomella ei ole luontaista kannattajaryhmää.  Vastaavasti Suomen taipumus kohdistaa tuki multilateraalisiin järjestöihin – tässä tapauksessa – kostautuu, sillä tämä apu on usein ”näkymättömämpää” kuin suora tai kahdenvälinen tuki.  Kampanjan kontekstissa tämä kostautui, sillä Australia ja Luxembourg kumpikin keskittyi paljon vahvemmin kahdenvälisten suhteiden ja omien erikoiskiinnostusten korostamisessa.

Pohjoismaisuuden haittapuolet

Raportti korostaa, että ne asiat jotka eivät menneet nappiin  Suomen kampanjassa – kuten kannattamaton YK-strategia ja resurssien hajakäyttö – eivät välttämättä itsessään kaataneet YKTN-pyrkimystä.  Juuri tässä kampanjasyklissä Suomi kohtasi vaikean vastaparin, joihin verrattuna Suomen on hankala erottautua (Luxembourg on aina pienempi ja neutraalimpi; Australia on aina isompi ja vaikutusvaltaisempi).  Kuitenkin, raportoija Terje Rød-Larsen, norjalainen YK-veteraani, korosti vahvan pohjoismaisen identiteetin tuomaa ”rakenteellista” ongelmaa.

IPI:n raportti on suhteellisen kaunopuheinen pohjoismaisten maiden yhteisestä haasteesta, mutta Larsen oli paljon suorasanaisempi raportin julkistamistilaisuudessa. Hieman vaivaantuneen näköisen ulkoministerin vieressä istuva Larsen kuvaili itsensä brändäämistä pohjoismaana ”isona riskinä”.  Siitä huolimatta, että pohjoismaat nauttivat arvostusta YK:ssa, niin pohjoismaisuus on myös painolasti. Ongelma on kaksitasoinen: yhtäältä pohjoismaiset arvot – oikeusvaltio, ihmisoikeudet, naisten asema – eivät ole suosittuja YK:n jäsenmaiden keskuudessa, riippumatta virallisten julistusten määrästä; toisaalta, pohjoismaiden besserwisser-asenne näiden arvojen ajamisen kanssa on suuri diplomaattinen ärsyke.  Ironista on, Larsen totesi, että Suomi on ehkä vähiten pohjoismainen tässä suhteessa, mutta kollektiivinen käsite pohjoismaisuudesta toimi rasitteena.

Tietystikään tämä ei tarkoita, että pohjoismainen identiteetti ja sen taustalla oleva arvomaailma tulisi hylätä tai lopettaa näiden arvojen ajaminen kansainvälisillä areenoilla.   Kyse on pikemminkin identiteetin hyötyjen ja haittojen tunnustamisesta ja niitä tasapainottavan strategian löytämisestä.  Yhtä lailla Suomen ja muiden pohjoismaiden täytyy tunnustaa tämä realiteetti – ongelma on tosin akuutimpi Suomessa, jonka ulkopoliittisissa piireissä pohjoismainen identiteetti ”elää eräänlaista renessanssikautta.”

Onko mikään muuttunut?

IPI:n raportin nostamat ongelmat nivoutuvat hyvin laajempaan YKTN-kampanjan herättämään Suomen ulkopolitiikan puintiin (johon Ulkopolitistikin on osallistunut intressin ja identiteetin näkökulmista). Yleinen kritiikki tai huomion kohde on ollut se, että Suomen ulkopoliittinen linja on ollut sekava. Mikä ajaa ulkopolitiikan kehitystä? Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola on useampaan otteeseen kirjoittanut kuinka YKTN-tappio ilmentää konsensus-ulkopolitiikan ongelmallisuutta. Konsensuksen keskeinen rooli Suomen ulkopolitiikan muodostamisessa on vaikeasti kierrettävä – ja vaatisi aika radikaalin rethinkin siitä miten (ulko-)politiikkaa tehdään. Sitä tuskin tulee, mutta sillä välin voisi edes aloittaa erottelemalla selkeämmin tarpeet Suomen ulkopolitiikan ulkoisesta ja sisäisestä viestinnästä, sillä sisäinen viestintä – esimerkiksi pohjoismaisuuden hyveistä – vielä ajaa ja rajoittaa tehokkaasti liikkumavaraa ulkoisessa viestinnässä.

Virallinen Suomi vastaanotti IPI:n kevyen kritiikin kohteliaasti ja tunnollisesti.  Etenkin kritiikki joka kohdistui Suomen YK-painotukseen on jossain määrin saanut vastineen heinäkuussa julkaistussa uudessa YK-strategiassa.  Vähintäänkin retorisesti strategia ottaa askeleita oikeaan suuntaan, sillä se painottaa fokusta ja resurssien parempaa kohdistamista.  Tässä suhteessa raportti tunnustaa, että Suomen YK-toiminta tarvitsee päivitystä ja menetetyn ajan kiinni ottaminen vaatii määrätietoista suhtautumista. Uuden strategian toimeenpaneminen tietystikin vielä aikaa, mutta on jo syitä epäillä paljon tämä dokumentti muuttaa YK-toimintaa. Uusi YK-strategia on sidonnainen muista konsensusulkopolitiikan tuotteista; kuten dokumentissa lukee, strategia ei muuta ”valtionneuvoston hyväksymän turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon, kehityspoliittisen toimenpideohjelman, ulkoasianhallinnon ihmisoikeusstrategian tai muiden vastaavien linjausten tavoitteita, prioriteetteja tai toimintatapoja.”

Kritiikki pohjoismaista profiilia kohtaan on saanut vaikean vastaanoton. Jos tarkastelee esimerkiksi Tuomiojan syyskuista puhetta pohjoismaisuuden ja pohjoismaisista arvoista niin yhtäältä IPI-raportin nostamat haasteet mainitaan, mutta niihin esitetty vastaus ei vaikuta kovin uskottavalta.  Arrogantti esiintymistapa on ongelma – mutta se, että pitäydytään suomalaisessa vaatimattomuudessa on ratkaisu väärään ongelmaan.  Ongelmahan on, että Suomi kärsii nimenomaan kollektiivisen pohjoismaisen profiilin maineesta – jota ei ratkaise 1/5 ryhdistäytyminen.

Haasteiden tunnustamista ja niihin reagoimista rajoittaa myös toistuva korostus siinä, että pohjoismainen identiteetti on edelleen hyvin toimiva ilman mitään sen kummempaa muutosta. Esimerkiksi Suomessa kuultu ehdotus, että pohjoismaista rotaatiota YKTN-kampanjoinnissa harvennettaisiin ei ratkaise mitään.  Pohjoismainen YK-profiili on eräänlaisessa kriisissä: sekä Islanti että Suomi ovat hävinneet lupaavat YKTN-kampanjat ja Ruotsi on kovaa tahtia luovuttamassa oman 2017–2018 -kampanjansa; Ruotsi hävisi kampanjansa YK:n ihmisoikeusneuvostossa ja Suomi jätti hakematta 2015 paikkaa varten. Realistinen pohdinta siitä mitä pohjoismainen profiili voi oikeasti tuoda ja mihin se voi johtaa – ja mikä on Suomen osuus tässä kaikessa – loistaa puutteellaan.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa