Jaa

Palestiinalaisten korkeammasta syntyvyydestä puhutaan Israelissa joskus "demografisena aikapommina", joka uhkaa Israelin ja hallitsemien alueiden juutalaista enemmistöä. Kuva: Timo R. Stewart

Palestiinalaisten korkeammasta syntyvyydestä puhutaan Israelissa joskus ”demografisena aikapommina”, joka uhkaa Israelin ja sen hallitsemien alueiden juutalaista enemmistöä. Kuva: Timo R. Stewart

YK:n yleiskokouksessa New Yorkissa kuultiin tänä vuonna Mahmud Ahmadinejadin värikkäiden vuodatusten sijaan huomattavasti sovinnollisempaa retoriikkaa Iranin uudelta presidentiltä, Hassan Ruhanilta. Puhe ja sitä edeltäneet viestit ovat antaneet pientä aihetta varovaiselle optimismille lännen ja Iranin suhteissa, mitä on kuvattu onnistuneesti myös huumorin välityksellä. Israelin delegaatio sen sijaan poistui salista puheen ajaksi ja pääministeri Benjamin Netanjahu moitti Ruhania kyynisestä tekopyhyydestä. Netanjahun viesti oli, ettei Iran ole muuttunut. Sen hallinto uhkailee edelleen ”Israelin tuholla”.

Helsingin Sanomat innostui Ruhanin edustamasta retoriikan muutoksesta, mutta lehden pääkirjoitusta kritisoinut Johannes Hautaviita toi esiin erilaisen näkökulman. Netanjahun tavoin myöskään Hautaviita ei kokenut Ahmadinejadin ja Ruhanin linjojen poikkeavan radikaalisti toisistaan. Siihen näkemysten yhtäläisyydet loppuvatkin, sillä siinä missä Netanjahu antoi ymmärtää Iranin hallinnon yhä puhuvan Israelin tuhoamisesta, Hautaviita katsoi tällaisten puheiden perustuneen alunperinkin ”virheelliseen tulkintaan”.

Hautaviidan mukaan Ahmadinejad ei ole suoranaisesti ”uhannut Israelia tuholla”. Perusteenaan hän viittaa Flynt Leverettiin, Jonathan Steeleen sekä nimeämättömiin Pentagonin raportteihin, joista oli poimittu tietoja Iranin asevoimien puolustuksellisesta rakenteesta. Jos nyt jätämme tällä kertaa sivuun arviot Iranin hallinnon laajemmasta Israel-politiikasta ja sen sidoksista Lähi-idän eri aseellisiin ryhmittymiin, kuten Hizbollahiin, sekä presidentin rajallisen roolin Iranin valtiollisessa järjestelmässä, emmekä puutu Flynt ja Hillary Mann Leverettin viimeaikaisen Iran-kirjan saamiin murska-arvosteluihin (täällä, täällä ja täällä), voimme sen sijaan keskittyä kysymykseen siitä, mitä Ahmadinejad on tarkalleen uhannut ja miten se on tulkittu.

Ahmadinejad tuli lännessä tunnetuksi lokakuussa 2005 uhkauksestaan ”pyyhkiä Israel kartalta”. Kommentista muistutetaan toistuvasti ja Netanjahu viittasi siihen myös Ruhanin puheen jälkeen. Myöhemmin on huomautettu, että Ahmadinejad siteerasi tässä kohdin ajatollah Khomeinia ja että kyseinen käännös ei ole tarkka. Viralliset iranilaiset käännökset puheesta toistivat silti juuri tätä uhkaavaa kielikuvaa kartalta pyyhkimisestä. Siinäkin tapauksessa, että Ahmadinejad olisi vain muistellut edesmenneen ajatollahin arveluita Israelin valtiollisen järjestelmän ”pyyhkiytymisestä ajan sivuilta” on tuskin yllättävää, ettei puhe ollut omiaan herättämään lämpimiä tunteita Israelissa.

Eikä se jäänyt ainoaksi kerraksi. Puheita ”sionistisen regiimin” eliminoinnista löytyy mm. täältä ja täältä. Ahmadinejadin viestin tulkintaan on epäilemättä myös vaikuttanut se vastenmielinen tapa, jolla hän on puhunut holokaustista. Vuosien mittaan häneltä on kerääntynyt huolestuttava määrä kommentteja, jotka tuntuvat vähintään leikittelevän idealla, että holokausti olisi keksitty tai suurenneltu. Silti nopeakin googlaus paljastaa, että Hautaviidan lisäksi useat muutkin ovat suhtautuneet Ahmadinejadin Israel-lausuntoihin yllättävän ymmärtävästi ja tulkinneet niitä parhain päin. Tämä on puolestaan nostanut esiin perusteellisia vasta-argumentteja esimerkiksi Israelista. Wikipediassa on jopa oma pitkähkö sivu, jolle on koottu Ahmadinejadin uhkauksia ja niiden eri tulkintoja.

Debatti on joiltain osin alkanut muistuttaa kremlologiaa tai pikemminkin poteroista käytyä eksegeettistä väittelyä. Siitä riippumatta onko Ahmadinejadin lausuntoihin kenties kiinnitetty tarpeettoman paljon huomiota poliittisista syistä, on päivänselvää, ettei niitä ole Israelissa syytä pitää minään muuna kuin peittelemättöminä vihamielisyyden osoituksina. Silti avain asian ympärillä velloviin väitteisiin löytyy juuri Israelissa käydystä keskustelusta, jossa Israelin valtion tuhoutumisesta on puhuttu kahdessa eri merkityksessä.

Ensimmäisessä merkityksessä Israelin tuholla voidaan viitata perinteiseen eli sotilaallisen tappion jälkeiseen fyysiseen tuhoon. Toki useimmat valtiot ja suurin osa niiden asukkaista ovat jatkaneet olemassaoloaan totaalistenkin tappioiden jälkeen, mutta Israelissa taustalla on erittäin voimakas tietoisuus holokaustista ja pelko sen toistumisesta. Toisin sanoen pelkona on, että tappiosta seuraisi kansanmurha. Israelin sotilaallinen ylivoima Lähi-idässä on kuitenkin jo pitkään ollut niin murskaava, että perinpohjaisesta tappiosta tuskin on vaaraa missään nähtävissä olevassa tavanomaisessa sodassa. Ydinaseet muuttaisivat tietysti yhtälöä, sillä maantieteellisesti pienenä maana Israelin kyky ottaa vastaan yksittäinenkin ydinisku on erittäin rajallinen. Sitä kuvaillaankin usein ’yhden pommin maana’.

Israelin tuholla on toinenkin merkitys, joka on paljon abstraktimpi. Tämäkin pelko tunnetaan ennen kaikkea Israelin sisällä ja sitä on edellä mainittua vaikeampi muistaa sen ulkopuolella. Kyseessä on sionismin ydin, Israelin syntyminen ja säilyminen juutalaisten valtiona. Hyvin vankka enemmistö Israelin juutalaisista kannattaa Israelin säilymistä nimenomaan juutalaisena valtiona ja nuori polvi näyttää olevan vielä sionistisempi. Millainen tämän valtion tulisi olla on tietysti raivoisan kiistelyn kohteena, mutta itse debatin rajoista ollaan pitkälti samaa mieltä.

Sotilaallisen tappion tai ydiniskun lisäksi tämä toisenlainen abstraktimpi tuho voisi uhata myös muilla tavoilla. Israelin hallitus päätti kesällä 1948 olla päästämättä kodeistaan paenneita tai tietoisesti pakoon ajettuja yli 700 000 tuhatta palestiinalaista takaisin. Kanta on pitänyt ja Israelissa viitataan puheisiin palestiinalaisten paluuoikeudesta verhottuna suunnitelmana tuhota Israel juutalaisena valtiona. Samasta syystä on vastustettu miehitettyjen alueiden tai edes Itä-Jerusalemin liittämistä Israeliin asukkaineen.

Israelin kansalaisista noin 75 % on juutalaisia. Jos laskee yhteen Israelin, Itä-Jerusalemin sekä miehitetyn Länsirannan ja Gazan kaistan väestön, on entisellä Britannian mandaattialueella nykyisin reilut 12 miljoonaa asukasta, joista hivenen alle puolet on juutalaisia. Palestiinalaisten määrästä ja eri ryhmien luokittelusta kiistellään, mutta vähintään ollaan hyvin lähellä 50/50 tilannetta. Israelissa palestiinalaiset on nähty ”demografisena uhkana” tai ”demografisena aikapommina”, josta pitäisi päästä eroon. Mikäli miehitettyjen alueiden palestiinalaisista tulisi demokraattisen Israelin valtion äänivaltaisia kansalaisia, juutalainen enemmistö olisi palestiinalaisten nopeamman väestönkasvun johdosta pian mennyttä ja sen mukana myös sionismin keskeisin tavoite. Monet Israelissa näkisivät tämän yhden valtion ratkaisun merkitsevän Israelin tuhoa joko konseptuaalisella tasolla tai konkreettisemmin tilanteena, joka väistämättä johtaisi sisällissotaan, kuten esimerkiksi Peter Beinart ja Gershom Gorenberg ovat argumentoineet.

Miten sitten välttää ”Israelin tuhoutuminen” juutalaisena valtiona? Jo toistakymmentä vuotta Israelin poliittisen johdon tavoitteena on ollut ainakin retoriikan tasolla ratkaista ”demografinen uhka” kahden valtion ratkaisulla. Sitä odotellessa – ja eräiden poliittisten johtajien julkilausuttuna tavoitteena – on käytännössä liitetty miehitettyjä alueita Israeliin antamatta valtaosalle niiden asukkaista demokraattisia oikeuksia Israelissa. Miehitys on ollut niin pitkäaikaista ja niin menestyksekästä, että jo vuosia on arveltu kahden valtion mahdollisuuden olevan menetetty. Luovia vaihtoehtoja kahden valtion mallille on toki löydettävissä, mutta samalla joutuu väistämättä kasvokkain yhden valtion mallin kanssa.

Niin miehitettyjen alueiden palestiinalaisten kuin pakolaistenkin tilanteesen on löydettävä ratkaisu, sillä nykytilanne ei missään tapauksessa ole kestävä. Israelin demokraattisesti valittujen hallitusten vuodesta toiseen tekemät päätökset Länsirannan yhä syvemmästä integroinnista siirtokuntien kautta Israelin valtioon on suoraan ristiriidassa valtion juutalaisen ja demokraattisen luonteen säilyttämisen kanssa. Tässä mielessä voisi sanoa myös siirtokuntien olevan vaarassa ”tuhota Israelin”, mutta miksi turhaan samentaa termejä. Liiallinen herkkyys leimata pohdinnat väestönkasvusta, demokraattisista oikeuksista ja eri ratkaisumalleista konfliktiin ”Israelin tuhoamiseksi” edesauttaa juuri ylläkuvatun sekaannuksen syntymistä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa