Kiinalaista kolonialismia
Aino Friman | 10.04.2013
Helsingin Sanomat kirjoitti maaliskuussa pääkirjoituksessaan Afrikan avanneen itsensä Kiinan kolonialismille. Kirjoituksen päähahmona oli Nigerian keskuspankin pääjohtaja Lamido Sanusi, jonka haastattelua Financial Timesin pääkirjoitus referoi. Pääkirjoituksen keskeisenä viestinä oli, että afrikkalaisten valtioiden tulisi lopettaa Kiinan yltiöpäinen ihailu ja herätä siihen, että Kiina ei suinkaan ole mikään hyväntekijä Afrikassa vaan rahantekijä.
Kirjoitus jättää kuitenkin huomioimatta yhden tärkeän seikan. Kiinalla ei puuttumattomuuspolitiikkansa varjolla ole koskaan ollutkaan tarkoitus ”tehdä hyvää” siten kuin ”hyväntekeminen” länsimaissa määritellään. Kiinan ulkosuhteiden win-win-logiikan mukaisesti kummankin osapuolen tulisi kuitenkin hyötyä, tavalla tai toisella, vaikka tosin kehityspolitiikan saralla Kiina on antanut melko tyhjän lupauksen ”olla tavoittelematta poliittista hyötyä itselleen”.
Pääkirjoitus ehdottaa, että vaikka ”lännen paperit eivät ole puhtaat,… se ei saa estää pohtimasta Kiinan toimintaa Afrikassa. Hyvä tilaisuus tähän tarjoutuu, kun kehittyvien talouksien ryhmä (BRICS) kokoontuu 27. maaliskuuta Etelä-Afrikassa.” Ehdotus on hyvä sinänsä, joskaan tapaamisen päätöslauselmassa ei sivuttu Kiinan kolonialistista roolia mitenkään. Tämä ei ole yllättävää. On melko hankalaa ajatella muiden BRICS-ryhmän maiden kritisoivan Kiinaa, varsinkaan nyt kun maa pumppaa hyvällä tahdilla rahaa Afrikkaan tarjoamalla heille mm. 20 miljardin dollarin lainapaketin seuraavien 3 vuoden periodilla. Luonnollisesti vailla poliittisia reunaehtoja.
Vaikutusvaltaa vai kolonialismia?
Kiinan kolonialistinen rooli, tai kuten esim. The Diplomat toteaa ”imperialismin ja uuskolonialismin riski”, puhuttaa varsin paljon. Kolonialismin sijaan aiheellisempaa kuitenkin olisi ehkä puhua vaikutusvallasta. Kuten Ulkopoliittisen instituutin tutkija Mikael Mattlin kirjoittaa, Kiinan vaikutusvalta perustuu taloudelliseen voimaan, jonka avulla Kiina pystyy tarjoamaan kehitysmaille heidän suuresti ihannoimaa talouskasvua. Tämä trendi on saanut kannatusta etenkin 2000-luvun alkaessa, jolloin Kiinan taloudellinen menestys ja vaikutusvallan lisääntyminen lähti nousuun. Siis samaan aikaan, kun länsimaat fokusoivat katseensa terrorismin vastaiseen sotaan ja ryömivät 2000-luvun lopusta lähtien omissa talousvaikeuksissaan.
Mattlin huomauttaa myös, että Kiina on ollut nykyisen maailmanjärjestyksen suurin hyötyjä sen etenkin nauttiessa vapaamman maailmankaupan mahdollistamasta nopeasta kasvusta. Kasvun myötä Kiina tarjoaa kehittyville maille (eikä pelkästään Afrikkaan vaan myös mm. Latinalaiseen Amerikkaan ja Kaakkois-Aasiaan) juurikin lainoja, joilla se myös tyydyttää omia raaka-ainetarpeita. Tämä näyttäytyy länsimaissa uuskolonialismina monien länsimaiden suhtautuessa edelleen epäluuloisesti Kiinan politiikkaan ja poliittiseen järjestelmään. Ymmärrettävää sinänsä, sillä onhan kyseessä myös vanhojen siirtomaavaltojen temmellyskentät.
Itä vastaan länsi
Vaikka Kiina olisikin hyötyjä suhteissaan afrikkalaisiin valtioihin, ei ole ollenkaan selvää voidaanko Kiinan roolia talouskumppanina nähdä yhtään sen kolonialistisempana kuin länsimaiden toimia Afrikassa. Etenkin puhuttaessa Yhdysvaltojen roolista, on selvää, että hälytyskellot alkavat soida kun kilpailu vaikutusvallasta kiristyy ja Kiina rynnii kauppakumppanina ohi Yhdysvaltojen. Tämän myötä, mitä ikinä voidaan sanoa Kiinan pyrkimyksistä, eivät Yhdysvaltojen tavoitteet supervaltana ole sinänsä vallankäytön näkökulmasta yhtään sen hyväntahtoisemmat. Ja sama pätee eurooppalaisiin, sillä Kiinan toimet Afrikassa eivät ole juuri mitenkään verrattavissa eurooppalaisten aikaisemmin harjoittamaan kolonialismiin.
Näistä lähtökohdista onkin siis enemmän kuin aiheellista perehtyä myös kiinalaisten näkemyksiin kolonialistisesta roolistaan. Puolustuskanta on helposti arvattavissa, joskin pelkän puolustautumisen lisäksi Kiina tulisi nähdä kolonialismin sijaan menestyksekkäänä kapitalistina. Tämän lisäksi argumentit Kiinan positiivisesta roolista Afrikassa korostavat Kiinan toimivan marginaalimarkkinoilla, sillä vakaampien valtioiden markkinat ovat länsimaisen vaikutusvallan alaisina. Tästä esimerkkinä Sierra Leone, joka ei ole kiinnostanut potentiaalisena talouskumppanina yhtä paljon länsimaita kuin Kiinaa.
Tästä huolimatta, tai ehkäpä juuri sen takia, Kiina liitetään kuitenkin kolonialismiin. Oman hyödyn tavoittelun vuoksi ja siksi, että Kiinan katsotaan olevan täysin välinpitämätön ihmisoikeus- ja korruptiokysymysten suhteen. Ihmisoikeuskysymykset, korruptio ja muut länsimaisen demokratian viholliset ovat tosin melko monimutkainen aihe myös länsimaille itselleen, sillä eipä näyttäneet nämä juurikaan haittaavan länsimaisten yritysten siirtäessä toimintojaan Kiinaan ns. Kiina-ilmiön saattelemana. Siitäkin huolimatta, että jokaisen länsimaisen valtion Kiina-diplomatia-listalla taitaa olla copy-pastena ”muistuta ihmisoikeuksista”.
Kaiken tämän lisäksi, puhuttaessa kolonialismista, on hyvä muistaa, että Kiina itsessään ei suinkaan ole jäänyt huomaamatta länsimaisilta ja japanilaisilta kolonialisteilta. Tämä luulisi olevan tiedossa myös Helsingin Sanomain toimittajilla.
