Jaa

Susanna Hast, YTT, on vieraileva tutkija Genevessä IHEID:ssä ja kumppani Aleksanteri-instituutin huippuyksikössä (Venäjän modernisaation valinnat).

9bd085cd0b4340a570ea606c3155e9c8

Venäjään liittyvä mielikuvitus on pahasti jämähtänyt kolmenkymmenen vuoden takaiseen asetelmaan sekä pienessä Suomessa että kylmän sodan voittajavaltiossa Yhdysvalloissa. Haluan ravistella tätä jämähtänyttä viholliskuvaa Venäjästä, silläkin uhalla, että olen ajatusteni kanssa aika yksin. Innoittajanani toimii vastikään Rovaniemellä vieraillut R.B.J Walker, joka vaatii kansainvälisten suhteiden tarvitsevan pikaisesti ja kipeästi uudenlaista mielikuvitusta. Täältä pesee! Asetun tietoisesti vallitsevaa paradigmaa vastaan ja kuvittelen Venäjän toisella tavalla.

Kritiikin kohteeksi joutuu Leon Aronin teksti Putinin ulkopolitiikan doktriinista, joka on julkaista 8. maaliskuuta Foreign Affairs lehdessä. Ihan samanlaisia tekstejä amerikkalaisilta tutkijoilta ja kommentaattoreilta olen lukenut jo niin monia, että tarina on hyvin tuttu toistaen samaa vanhaa kaavaa. Aronin kirjoitus edustaa ohutta ja yksipuolista näkökulmaa Venäjän ulkopolitiikkaan ja suurvaltaisuuteen. Se on perusnegatiivinen, poissulkeva ja viholliskuvaa rakentava narratiivi, joka kiteytyy näihin argumentteihin:

1. Venäjä kehittää sotilasvoimiaan ja varustautuu vain pahat aikeet mielessä.

2. Venäjällä vallitsee kohtuuton Nato-vainoharhaisuus.

3. Venäjä pyrkii poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen alueelliseen imperialismiin.

4. Venäjä on Putinin yksivaltaisesti johtama sisäpoliittisesti häiriintynyt valtio.

Toisin sanoen, venäläinen ulkopolitiikka on mielivaltaista ja kaikilla tavoin Yhdysvaltojen intressien vastaista. Mielivaltaista, koska Aronin edustamassa amerikkalaisessa keskustelussa venäläisiä intressejä ei pystytä analysoimaan ja ymmärtämään saati sitten tuomaan edes esiin. Yhdysvaltojen vastaista, koska näyttää siltä, että kaikki mitä Venäjän valtio ulkopolitiikassaan tekee on seurausta pyrkimyksestä vastustaa Yhdysvaltojen valtaa Venäjän naapurustossa sekä sotilaallista epätasapainoa maiden välillä. Tällaisessa analyysissä jää paljon sanomatta siitä, miten venäläiset asiantuntijat ja poliitikot perustelevat ja oikeuttavat maansa ulkopolitiikkaa.

Mitä tulee Venäjän asevoimiin, kaikki valtiot uudistavat asevoimiaan vastaamaan muuttuvaa kansainvälispoliittista tilannetta ja uusia uhkia. Puolustusbudjetin nousu on sinällään huolestuttava kehitys (missä tahansa valtiossa) mutta toistaiseksi Venäjän asevoimien aktiviteetti on kylmän sodan jälkeen ollut paljon vaatimattomampaa kuin Yhdysvaltojen. Tästä syystä venäläiset asiantuntijat pitävät nimenomaan Yhdysvaltoja syypäänä kansainväliseten suhteiden militarisoitumiseen kylmän sodan jälkeen. Tämä on yksi syy Nato-vastaisuudelle. Yhdysvaltojen interventionistinen ulkopolitiikka ja pyrkimykset eristää Venäjä suurvaltojen kerhosta on valliseva venäläinen poliittinen mielikuvitus, joka osaltaan selittää maan ulkopolitiikkaa. Venäjän ulkopolitiikkaa ei voida tuomita ilman, että otetaan huomioon se, miten Venäjällä kansainväliset suhteet kuvitellaan.

Sotilaallisen varustautumisen ohella alueellisen hegemonian pyrkimykset ovat Yhdysvalloista katsottuna pahan valtakunnan katalia juonia – toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltojen omat hankkeet, tai Euroopan Unionin. Sen lisäksi, että tässä mileikuvituksessa Venäjä on integraatioon pakottava, eivät muut integraatioon osallistuvat valtiot mitenkään hyödy yhteistyöstä Venäjän kanssa. Venäjän integraatio on pelkästään Natoa ja EU:ta vastaan. Venäjän suurvataisuuden redusoiminen alueelliseen hegemoniaan ja ydinaseisiin on yhtä lailla kapeakatseista. Kuka tahansa, joka lukee hieman venäläistä akateemista ja poliittista kirjoittelua huomaa pian kuinka suurelta osin Venäjän suurvalta-asema liitetään kansainvälisen järjestelmän historiaan ja luonteseen, ei niinkään alueelliseen hegemoniaan (Duginia tms. lukuunottamatta). Suurvalta on venäläisille ennen kaikkea kansainvälisen järjestyksen ylläpitäjä sekä kansainvälisen lain määrittäjä ja valvoja.Venäläinen puhetyyli on itse asiassa kuin suoraan englantilaisen koulukunnan teorioista ja sisältää monimutkaisempia päättelyitä ja perusteluita, kuin mitä pinnalliset analyysit Putinin tekemisistä antavat ymmärtää.

Aron viittaa myös vuoden 2008 Etelä-Ossetian sotaan, johon Venäjä on hänen mukaansa yksinomaan syyllinen. Todellisuudessa vieläkään ei voida varmuudella sanoa, ketä sodasta saa lopulta syyttää. EU:n perustama kansainvälinen Heidi Tagliavinin johtama selvitys Etelä-Ossetian sodan syistä vahvistaa sodan alkaneen Georgian puolelta, mutta samalla olevan kaikkien osapuolten vastuulla; kun taas Putin on vahvistanut väitteet siitä, että hän olisi käskenyt Medvedevia aloittamaan toimet, joita oli suunniteltu jo pitkään. Tämä polemiikki on Aronille epäolennaista, koska Atlantin länsipuolella on vedetty omat johtopäätökset, joissa Venäjän toimia selittää sama vanha mielipuolisuus yhdistettynä hegemoniapyrkimyksiin ja Yhdysvaltojen vastustamiseen.

Mutta kaikista eniten minua ihmetyttää kirjoittajan ehdotus Yhdysvaltojen ja Venäjä suhteiden ”strategisesta tauosta”, joka on vähintäänkin kyseenalainen. Aronin mukaan nyt olisi hyvä aika strategiseen taukoon, jonka aikana voidaan sisäpoliittisesti keskustella prioriteeteista ja siitä hinnasta, joka tavoitteiden saavuttamisesta ollaan valmiita maksamaan. Aron kuvaa tätä tauoksi sitoutumisesta (engagament), joka ei kuitenkaan merkitse hiljaisuutta tai toimettomuutta. Päinvastoin dialogin väylät tulisi pitää avoinna. Lisäksi Aron korostaa, että Venäjän demokraattisen kehityksen tukemisen tulisi olla Yhdysvaltojen prioriteetti.

Aron siis ehdottaa strategista taukoa mutta kuitenkin keskustelua ylläpitäen. En ymmärrä miten nämä kaksi sopivat yhteen. Mitä muuta strateginen tauko voisi tarkoittaa kuin etääntymistä? Ennen kaikkea, millaisen viestin julkilausuttu strateginen tauko lähettäisi Venäjälle? Edesauttaako Aronin kuva Venäjästä, toisin sanoen, pahan suurvallan mielikuvitus kirjoittajan toivomaa Venäjän demokratiakehityksen tukemista?

Tässä ollaan sellaisen perustavanlaatuisen mutta valitettavasti Venäjä-keskusteluissa unohdetun kysymyksen äärellä, kuin miten voidaan edistää rauhaa ja vakautta puheissa ja teoissa? Eristäytymiset ja tauot kokeiltiin toisen maailman sodan jälkeen. Onneksi huomattiin, että linnoittautumalla ei edistetä kuin näennäistä rauhaa. Etääntyminen sopii huonosti yhteen Aronin peräänkuuluttaman dialogin kanssa, mutta oleellista olisi myös pohtia tarkemmin sitä, mitä dialogin tarkoittaa.

Dialogi tarkoittaa kuuntelemisen taitoa. Dialogia käyvät ovat tasavertaisia keskustelukumppaneita ja molemmat osapuolet avaavat reflektiivisen tilan, jossa ajatuksia voi vaihtaa luottamuksen kautta. Vastuuta dialogin aloittamisesta ja ylläpitämisestä ei voi sysätä toiselle osapuolelle. Vastuu on aina itsellä. Tällainen dialogin harjoittaminen puuttuu länsimaiden ja Venäjän suhteista.

Vaikka arvostelu ja poissulkemisen logiikka on kuinka omaa itseä tai valtiota suojelevaa ja kollektiivista itsetuntoa kohottavaa niin käytännössä se ei johda edistykseen. Vaikka oikeudenmukaisuuden nimissä täytyy tuoda esiin venäläisen yhteiskunnan epäkohtia (jotka ovat todellisia: Putin rakentaa neuvostohenkistä politbyroota, ihmisoikeuksia rikotaan, media ei ole vapaa; on köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja kärsimystä) niin toisaalta poissulkemalla ei edistetä mitään muuta kuin, no, poissulkemista. Luulemme poissulkevamme jonkun Venäjä-nimisen henkilön mutta todellisuudessa poissuljemme ihmiset.

Mielenkiintoisesti Saksalla on Schröderin ja Merkelin kaudella ollut toisenlainen lähestymistapa Venäjään kuin Yhdysvalloilla ja suurella osaa Euroopan maista. Ei se ehkä ihan sellaista lämpöistä ystävyyttä ole ollut mutta toimivaa kumppanuutta kuitenkin. Huomio ei ole kiinnittynyt niinkään Venäjän arvosteluun vaan taloudellisen kumppanuuden vahvistamiseen. Tätä voi kutsua pragmaattiseksi politiikaksi mutta se ei silti tarkoita välinpitämättömyyttä Venäjän valtion ongelmia kohtaan. Voihan olla, että on katsottu ettei kritiikki yksinkertaisesti auta; että Venäjän johto ei siitä muutu, että sitä kritisoidaan. Pragmaattista politiikkaa on sekin, että yrittää edesauttaa yhteistyötä huolimatta siitä, että toisella osapuolella on sellaisia taipumuksia, joita ei hyväksy. Näin Saksa on onnistunut ainakin katkaisemaan kierteen Venäjän poissulkemisen politiikalta.

Toinen esimerkki vaihtoehtoisesta lähestymistavasta on 1970-luvulta, jolloin maailmanlaajuisen buddhalaisen järjestön, Soka Gakkai Internationalin puheenjohtaja, nuori Daisaku Ikeda matkusti Neuvostoliittoon edistämään Japanin ja Neuvostoliiton suhteita, etenkin maiden välistä kulttuurivaihtoa. Matkan johdosta Ikedaa kritisoitiin ankarasti hänen kotimaassaan sekä ulkomailla siitä, miten hän saattoi mennä vierailulle maahan, jossa uskontoja vainottiin. Ikeda puolustautui näillä sanoin: ”menen sinne missä on ihmisiä”. Niinpä Ikeda matkusti Neuvostoliittoon ja kohtasi politiikan, koulutuksen ja kulttuurin vaikuttajia sekä tavallisia kansalaisia luoden ystävyyssuhteita. Hän tapasi myös puhemies Kosyginin ja välitti Kosyginin luvalla Kiinaan viestin Neuvostoliiton rauhanomaisista aikeista. Hän ei ottanut esille poliittisesti arkaluontoisia asioita, mutta puhui silti vankkumattomasti rauhan ja väkivallattomuuden puolesta. Hänen vierailunsa johti moniin kokreettisiin opiskelu- ja kulttuurivaihdon projekteihin. Olisiko Ikeda voinut rakentaa siltaa Japanin ja Neuvostoliiton sekä Kiinan ja Neuvostoliiton välille, jos hän olisi lähtenyt arvostelemaan neuvostojärjestelmää ja maan päättäjien toimintaa? Tuskin.

Venäjä ei ole yhtäkuin Putin ja hänen hallintonsa. Venäjä on yhtäkuin ne hmiset, jotka Venäjän valtion rajojen sisällä elävät. Venäjä on myös joukko nuoria, jotka aktiivisesti oman turvallisuutensa uhalla vastustavat Putinia. Tästä syystä minä vastustan Aronin maalaamaa kuvaa Venäjästä Putiniin henkilöitynä valtiona.

Mielestäni olisi jo aika uudistaa Venäjää koskevaa poliittista mielikuvitusta ja puhetapoja. Epäkohtia pitää ja saa tuoda esiin, jotta me tiedämme mitä rajan takana tapahtuu ja voimme yrittää vaikuttaa asioihin. Samalla voisimme myös kokeilla ystävyyden siltojen rakentamista: dialogia, laajempaa kulttuurista vaihtoa sekä keskustelua ja tutkimusta Venäjästä, joka ei perustu Aronin edustamalle poissulkevalle poliittiselle mielikuvitukselle.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa