Jaa

Endgame SyriaEnsikuulolta voi vaikuttaa hassulta, joillekin jopa loukkaavalta, että Syyrian sisällissodasta on tehty tietokonepeli: Endame: Syria (pelattavissa täällä). Peli onkin saanut eniten huomiota sen heräättämästä moraalinärästä.  Apple kielsi iOS-levityksen, vedoten – aika heikkoon – syyhyn, että peli esittää ”oikeaa” tahoa ja on siten mahdollisesti loukkaava.  Applen tempaus tahattomasti toi paljon enemmän huomiota sitä ennen varsin tuntemattomalle pelille ja synnytti aika kiinnostavan keskustelun siitä miten pitäisi suhtautua yhtäältä itse peliin, ja toisaalta siihen ideaan, että tietokonepeliä käytetään mediana ymmärtää edelleen käynnissä olevaa konfliktia.

Tietokonepeli mediana

Pelin tuottaja – Game the News – on kovin yställisesti koonnut reaktiot (hyvät, huonot, epävarmat) yhteen paikkaan. Myös pelin pääsuunnittelija Tom Rawlings on pyrkinyt vastaamaan kattavasti yleisimpiin kritiikkeihin. Vastauksensa ovat hyvinkin lukemisen arvoisia, sillä ne vähintäänkin provosoivat ajattelua.

Idea konfliktin ”pelaamisesta” ei pitäisi olla turhan vieras; esimerkiksi kaikenlaiset simulaatiot ovat äärimmäisen suosittuja ja yleisiä (kuka kansainvälistä politiikkaa opiskellut ei olisi kuullut malli-YK simulaatioista?).  Ongelma, ehkä on kuitenkin nimenomaan tietokonepelin formaatissa, sillä se nimenomaan yhdistetään nykykulttuurin välittömän tyydytyksen kaipuuseen.  Mutta niille, jotka ovat kokeilleet Endgame: Syriaa on oitis selvää, että tämä peli ei ole missään nimessä ”hauska” tai ”tyydyttävä”.  Se välttää tietokonepeleille tyypillisiä saavutuksen mittareita – ei ole saavutuksia, level-upeja – eikä räjähtäviä örkkejäkään. Etenkin pelin loppu alleviivaa sen, että ei voida puhua ”voittamisesta”: ei ole liehuvia lippuja, ei onnitteluita; vain kuiva rauhanneuvottelut alkavat –ruutu joka äkisti palauttaa pelaajaan ”kokeiletko uudestaan?” tilaan.

Pelin päävaltti on siinä, että se on ajatteleva – eikä viihdyttävä – ja sen kautta kiinnostava kokemus pelaajalle. Rawlings korostaa, että pelin tehtävä ei ole olla tyhjentävä tiedonlähde Syyriasta ja sen konfliktista.  Se ei voi olla täydellinen jo pelkästään siksi, että tilanne kehittyy. Siitä huolimatta, pelin mukana tulee lähdeluettelo (joka ei mainitse vain Wikipediaa) josta pelin seurauksena valveutunut pelaaja voi jatkaa perehtymistä konfliktiin.

Tässä mielessä pelaaminen voidaan rinnastaa muihin uusiin median muotoihin, jotka myös pyrkivät tuota tietoa ihmiselle hyödyntämllä uusia tai epäperinteisiä keinoja. Suoran vertauksen Rawlings tekee Joe Saccon sarjakuviin Palestiinasta, joka myös käsittelee aktiivisia tapahtumisa uuden median keinoin. Samaa ajattelua Endgame: Syriasta jatkaa The Guardianin pohdiskeleva artikkeli pelaamisesta, uutisista ja journalismista – joka, lyhyesti kerrattuna, totetaa, että ilmiö itsessään ei ole sinäänsä kovin uusi, vaikka tämä nimenomainen tapaus ja sen toteutus on herättänyt huomiota.

Onnistuuko Endgame?

Peli voi olla siis uskottava, provosoiva, ja toimiva informaation väylä; mutta onko tämä nimenomainen esimerkki onnistunut? Rawlingsin markkinoinin päävalttina on ollut, että peli/pelaaminen on parempaa kuin yksiulotteinen uutisointi. Pelin sisältämä tieto luo syvemmän, interaktiivisemman tavan perehtyä Syyrian tilanteeseen. Onko siis peli opettavainen, kuten valmistajat väittävät?

Ei oikeastaan, kuuluu lyhyt vastaus. Kuten aikaisemmin mainittu, tämä peli ei ole – eikä formaattina yleisestikään voisikaan olla – kovin syvällinen. Endgame: Syria on tehty kahdessa viikossa, joka on murto-osan murto-osa normaalissa pelisuunnittelun maailmassa, mutta monelle journalismin maailmassa kaksi viikkoa on hyvinkin pitkä aika. Ihan peliteknillisesti saavutus on aika hieno näin lyhyessä ajassa mutta pätevän toteutuksen ei pitäisi verhota sitä, että vaikka Endgame on kompromissi näiden kahden eri maailman välillä se muodostaa jotenkin onnistuneemman ja syvällisemmän vaihtoehdon.

Oleellisesti Endgame: Syria muodostaa hyvin erikoisen meta-journalistisen teoksen, joka heijastaa siitä mistä on keskusteltu eikä siitä mistä pitäisi keskustella: ilmavoiman rooli Syyriassa ja siihen liittyvä kysymys kapinallisten ilmatorjunnasta, ulkoisten toimijoiden rooli ja tuki Syyrian konfliktissa, ja se kaikenkattava kysymys kahden leirin – ”opposition” ja ”hallinnon” – suhteellisesta vahvuudesta. Yhdessä haastattelussa Rawlings mainitseekin, että koko idea Syyria-pelistä idea lähti koko opposition aseistamiskeskustelusta: se onkin, käytännössä, peliteknillisesti minkä ympärillä peli pyörii. Vastaavasti Endgame: Syria on täynnä median dramatiikan tajua. Joka pelikierros, lähestulkoon, tapahtuu jotain suurta – joku aseistaa/tuomitsee jotakuta, joukkomurha tapahtuu, jne – mutta nämä tapahtumat unohtuvat yhtä äkkiä kuin ilmestyivät, ainoastaan jättäen jälkeensä pienen pienen muutoksen ”kannatusmittariin”.

Mutta koska se heijastaa suurta määrää kirjoituksia Syyriasta niin kaikenkaikkiaan peli kuvaa konfliktin eräitä konfliktin dynamiikkoja yllättävän hyvin (ei kuitenkaan ongelmitta). Kannatuksen valitseminen pelin kriittiseksi barometriksi toimii yllättävän hyvin, sillä kannatus on eräällä tavalla loppujen lopuksi se joka määrittää kuka voittaa tai häviää Syyriassa. Samaten sotilaallisen ja poliittisen tapahtumien eritteleminen kahteen eri raiteeseen korostaa osuvasti niiden keskenäisvaikutusta: sotilaallinen voitto voi vetää kannatuksen olemattomiin, kun taas poliittinen voitto voi johtaa sotilaalliseen turmioon. Pelin ”voittaminen” vie aikaa ja siihen tarvitaan sekoitus kansainvälistä tukea ja sotilaallista menestystä.

Ongelmat ovat kuitenkin suuria, etenkin jos ei ole perehtynyt Syyrian konfliktiin. On tyhmiä virheitä, kuten täysin rikkinäinen siviiliuhrilaskuri (yhden kokeilun aikana, kolmen kuukauden sotimisen aikana kuoli vain 95 siviiliä), mutta isommat ongelmat piilevät siinä miten käsitellään konfliktin osapuolia.

Peli ei ota kantaa siihen mitä pelin vastapuolet ”regiimi” ja ”kapinalliset” edustavatkaan.  Vastaavasti näiden kahden osapuolen suhdetta ulkomaailmaan on hyvin heikosti käsitelty siitä huolimatta, että kumpikin alati hyötyy muiden toimijoiden kannanotoista. Lakkaamaton virta tukea osapuolille ranskalaisilta/qatarilaisilta/venäläisilta/iranilaisilta/yhdysvaltalaisilta trivialisoi näiden eri maiden kontribuution konfliktiin ja sen ratkaisuun.  Yhdenkään toimijan motiiveja ei avata: miksi Venäjä auttaa hallintoa, tai miksi Iran auttaa? Vastaavasti, mitä eroa on siinä jos Libya kannustaa kapinallisia tai EU kannustaa kapinallisia?  Muita nimiä lisätään sotilaallisen konfliktin osaksi – Hizbollah, IRGC; PFLP-GC, kurdiryhmät, jihadistit (tai ”mujahidiinit”) – avaamatta yhtään mitä eroa, implikaatioita näiden eri osapuolten osallistumisella on.

Toinen iso ongelma on se, miten suhtaudutaan rauhanneuvotteluihin. Peli päättyy jos pelaaja (kapinallisten edustajana) hyväksyy neuvottelut (tai voittaa sotilaallisesti), riippumatta mitä ehtoja esitetään.  Asetelma laittaa opposition hyvin huonoon valoon. Ylipäätäänsä oletus, että mikä tahansa konflikti päättyy kuin seinään siihen, että osapuolet suostuvat neuvottelemaan on uskomattoman optimistinen.  Tosin, tämä kyllä kertoo hyvin paljon pelin luojien oletuksista – kuten pelin otsikon hyvin amerikkalainen käsite ”endgame”’.

Kokonaisuudessaan, Endgame: Syria on kiinnostava yritys luoda erilainen journalistisen tiedonvälityksen platformi. Se ei onnistu tässä. Meta-journalismina teos on kohtuullinen, mutta se myös vahvistaa journalismissa ilmentyviä puutteita. Eikä sitä voi laskea ”taiteeksi”, sillä sen asettamat moraalidilemmat ovat pinnallisia. Tuottajat ovat tietoisesti haluneet pysyä faktojen maailmassa niin paljon kuin mahdollista, mutta peli ei kykene esittämään Syyrian konfliktin kokonaisuutta sillä se kompastelee omaan tarpeeseensa esitellä eri kokonaisuudesta irrotettuja faktoja.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa