Jaa

Karhun kainalossaViimeisen reilun vuoden aikana on ilmestynyt useampikin kiinnostava teos joka käsittelee Suomen historiaa kylmän sodan aikana. Uusin teos tässä sarjassa on Jukka Tarkan viime sykysynä julkaistu Karhun Kainalossa: Suomen kylmä sota 1947-1990. Tarkan Suomen kylmän sodan historiikki on hyvin pitkälti suomettumisen historiikki, kuten kirjan takakansi kertookin. Kollegani on käynyt läpi sisältöpainotteisemmin kirjan läpi – joten siitä kiinnostuneita suosittelen lukemaan sen tekstin. Tässä arviossa keskityn mielumin teoksen ulkopolittiseen antiin ja nimenomaan kysymykseen siitä, miten Juho Kusti Paasikiven perintöä tulisikaan tulkita.

Suomen ulkopolitiikan grand old man

Enemmän kuin yhdenkään muun poliitikon tapauksessa, voi sanoa suhteellisella varmuudella, että käsitykset ja keskustelu Suomen ulkopolitiikasta perustuu J.K.Paasikiven perintöön. Kenellekään ulkopolitiikan tuntijalle ei Paasikiven-Kekkosen linja ole vieras, vastaavasti siitä polveutuneet käsitteet puolueettomuudesta ja siitä miten Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet tulisi hoitaa ovat myös Suomen ulkopolitiikan ruisleipää – hyvää ja kotimaista. On hyvä myös muistaa, että ulkopoliittisen keskustelun keskeisten osallistujien kytkös Paasikiveen: Ulkopoliittinen instituutti ja Ulkopolitiikka-lehti ovat alunperin perustettu kannattamaan Paasikiven-Kekkosen linjaa, kuten nimeään kantava seurakin. Vastaavasti myös blogimme alaotsikko sisältää kumartavan kunnioituksen hänen perintöään kohtaan.

Paasikiven ulkopoliittisena aisaparina on tottakai hänen seuraajansa Urho Kekkonen, mutta hänen harjoittama ulkopoliittiikka nojaa äärimmäisen vahvasti  juuri Paasikiven jättämään perintöön. Tämä ilmiö näkyy selvästi Kekkosen puheissa, jossa hän harrasti viittauksia Paasikiveen ulkopoliittisen puhdasoppisuuden lähteenä (esimerkiksi puheissa vuosina 1959, 1961, 1970). Vastaavastikin, Paasikiven linja, etenkin Kekkosen tulkitsemana, oli enemmänkin kuin pelkkä linjaus – se oli ulkopoliittisen elinehdon sanelu. Kuten Kekkonen totesi puheessa vuonna 1960; ”Paasikiven linja ja sen ratkaiseva merkitys Suomen itsenäisyydelle on historiallinen tosiasia, jota ei minkäänlaisilla kieltämistalkoilla kyetä tekemään olemattomaksi.”

Tarkka ei ryhdykään kieltämään Paasikiven linjaa, tai sitä suoranaisesti kritisoimaankaan. Pikemminkin, hän jatkuvasti huomauttaa kuinka suurmiehen ulkopoliittista perimälinjaa ymmärretään väärin – ja tässä suhteessa sukupolvi toisensa jälkeen on huonommin ymmärtänyt paasikiveläisen opin. Yhdessä kohtaa Tarkka toteaakin, että ”todellisen paasikiveläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päiväkirjojen ilmestymisestä [vuonna 1985], eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi [vuonna 2012].” Implisiittinen huomio tässä on, että suomettumisen ylilyöntejä olisi voinut vältää ymmärtämällä Paasikiveä ”oikein”.

Se ainoa oikea realismi?

Se ainoa oikea realismi?

Mitä paasikiveläisyys pitää sisällään?

No, miten paasikiveläisyys sitten tulisi ymmärtää? Tarkan kritisoima kekkoslainen/suomettunut tulkinta perustuu yksiselitteiseen geopolitiikkaan – koska suurvalta-Venäjä on naapuri, jolla on legitiimejä intressejä Suomen kohdalle, niin Suomen ulkopolitiikan täytyy perustua tämän seikan ympärille. Paasikiveläisyys on paljon nyansoidumpaa. Pikemminkin se on ”reaalipolitiikkaa”, joka perustuu Suomen etuihin, jotka kalibroidaan havaittujen ympäristön muutosten mukaan. Toisaalla Tarkka on todennut paasikiveläisyyden olevan geopolitiikkaa, mutta suhdannesitoista sellaista: ”Poliittinen maantiede muuttuu, ja sen ensisijaisuus tarkoittaa sitä, että Suomen politiikan täytyy elää sen mukana, mitä maailmassa tapahtuu ja miten Suomi muuttuu.” Kylmän sodan kontekstissa Paasikiven linjan edellyttämä Neuvostoliiton intressien tunnustaminen oli ”selviytymisstrategia” – joka on tietynlainen jatko snellmannilaiselle laillisuuslinjalle autonomianaikana (jonka Tarkka noteeraakin loppukaneetissa).

Kuten Paasikivi-seura, Tarkka kuitenkin näkee selvästikin jotain pysyvämpää Paasikiven ajattelussa jonka Suomen ulkopolitiikan harjoittajien tulisi alati muistaa (sen sijaan, että se olisi poikkeuksellisten olojen tuotos joka soveltuu, vain kyseiseen poikkeukselliseen olotilaan). Mutta millainen tämä oppi nykysukupolville sitten on? Sellainen, joka ei orjallista ja yksiselitteistä geopolitiikan tulkintaa (kuten Mackinder tai Spykman harrastivat); käytännössä se on kehotus kansainvälisen poliittisen teorian realistisen koulukunnan oppien soveltamiseen – vaikka tätä selvennystä tehdään aniharvoin. Sovellettuna Venäjän kontekstiin, paasikiveläisyyden tulkinnassa on kyse siitä tulisiko Suomen tasapainoilla (balance) vai myötäillä (bandwagon) Venäjää? (Kollegani on ansiokkaasti käsitellyt tätä kysymystä pienvaltiorealismin keinoin). J.K. Paasikiven kanta vaihteli tähän kysymykseen ja Tarkka onkin identifioinut viisi eri ”Paasikiven linjaa”.  Tarkan tunnistamat eri Paasikiven linjat korostaa, kuinka epäkoherentiksi ulkopolitiikan käsittäminen voi muuttua: miten hyödyllistä on edes puhua paasikiveläisyydestä, jos jokainen olosuhteen muutos tuo uuden iteraation ”Paasikiven linjaan”?

Suomen kylmän sodan kollektiivinen muisti

Nämä pyrkimykset tulkita Paasikiveä nykypäivästä käsin pitää sijoittaa laajempaan käsitykseen kylmän sodan – ja etenkin suomettumisen ilmiön – kollektiivisesta muistista. Tässä suhteessa on kiinnostavaa tuoda mukana mietteitä saksalaiselta kulttuurihistorioitsijalta Wolfgang Schivelbuschilta ”tappion kulttuurista”.

Schivelbuschin lähtökohta on länsimaisen kultuurin kunniakkaan tappion traditio ja siitä syntyvä yhteiskunnallinen prosessi, joka määrittelee kuinka häviämisen traumaa käsitellään. Yhteiskuntien reaktio on monitasoinen; menneisyys kauterisoidaan (”syylliset” määritellään ja heidän edustama näkemys suljetaan pois) ja rekonstruoidaan nykyisten ratkaisujen näkökulmasta (luodaan historiallinen perinne missä sitä välttämättä ei ole); traumaa ei varsinaisesti käsitellä, mutta se esitetään kuitenkin kunniakkaana osana kansakunnan kokemuksia ja sen feeniksmäisen jälleensyntymän lähteenä. Jälleensyntymän oleellinen osa on häviäjän keskuudessa ilmenevä voittajan ihailu ja eräänlainen halu emuloida malliaan.

Suomen tapauksessa tätä kehystä ei voi soveltaa täysin (”voitto” Suomelle ei koskaan ollut varsinainen vaihtoehto; eikä kostonhalukaan siksi ole koskaan vakavasti ilmentynyt), mutta idea kunniakkaasta tappiosta sopii myös hyvin suomalaiseen kulttuuriperinteeseen (ks. Tuntematon sotilas tai Vänrikki Stoolin tarinat). Tappion kulttuuri on yhteiskunallinen ilmiö, mutta sovellettuna kapeasti Suomen ulkopolitiikan tapaukseen, se asettaa keskustelun paasikiveläisyydestä erilaiseen valoon.

Paasikiven kausi Suomen ulkopolitiikan huipulla (1944-1956) toimi vedenjakajana sotaa edeltäneeseen ulkopolitiikkaan. Vaaran vuosien aikana idea Primat der Aussenpolitik’ista sai juurensa, rauhanneuvotteluiden, valvontakomission ja uusien Suomi-Neuvostoliitto-suhteiden solmimisen aikaan. Menneisyyden käsittely jäi osittaiseksi miehityksen uhan ja sotasyyllisyysoikeudenkäytien aikana. Poikkeuksellinen aika edellytti poikkeuksellista ulkopolitiikkaa; harva tätä on ryhtynyt kiistamään.

Ajan kuluessa poikkeuksesta kuitenkin muodostui sääntö, jonka ikävin ilmiö – ulkopolitiikan nimessä toteutettu sisäpolitiikan jälleenjärjestely – kummittelee edelleen. Se kuinka Paasikivi-Kekkosen linjaa on pyritty jakamaan alkuperäiseen Paasikiven oppiin ja Kekkosen lisäyksiin heijastaa tarvetta erottaa hyväksi todettu poikkeuksellinen ulkopolitiikka ”rähmällään olemisesta” kollektiivissa muistissa. Tässä Kekkonen edustaa suomettumisen ylilyöntejä, Paasikivi ”realismia” – yksi ”huonoa”, yksi ”hyvää”. Yksinkertaistus on huima, mutta silti kovin yleinen; se myös pukee kylmän sodan ajan ongelmat kollektiivisessa muistissa hyväksyttävämpään asuun. Schivelbuschin kuvailu hävinneiden halusta ”keksiä mieluisampi todellisuus” saa hyvän ruumillistuman paasikiveläisessä realismissa: emmehän suomettuneet, tunnustimme vaan ”tosiasiat”.

Tosiasioidien todistelu onkin sarjaongelma aikaa eläneiden teoksissa, joita leimaa tarve käsitellä ja muokata kollektiivista muistia. Nämä teokset kutsuvat itseänsä historiaksi, koska ne hyödyntävät arkistotietoja; mutta arkistotiedon rooli ei ole valaista tuntematonta (useimmiten tieto on ollut julkista jo pitkään), vaan vahvistaa omaa narratiivia tapahtumien kulusta ja niiden ”oikeasta” sisällöstä fetisoimalla arkistojen tarjoamaa legitimiteettiä. Genre toimii cross-cueing’ina, joka vakiinnuttaa ajan kokeneiden käsityksiä tapahtuneesta, mutta toimii myös ’muistin’ korvaajana niille jotka eivät muista aikaa, kertoen heille, että ’näinhän se meni’. Tarkan kirja on paljon onnistuneempi kuin moni muu saman genren teos avoimuudessaan ja nyanssissaan – hänen mea culpansa suomettumisesta on hyvää luettavaa tältä tiimalta.

Paasikiven perintö 21. vuosisadalla

Ulkopoliitiikan sisällönantajana Paasikiven rooli nykyään on paljon pienempi kuin koskaan aikaisemmin, mutta eräänlaisena ulkopolitiikan auktoriteetin lähteenä hänen arvostus on noussut. Viittaukset Paasikiveen ovat palanneet suosioon presidentti Niinistön valinnan myötä kokomuuskytköksen takia. Sen ulkopuolella miehillä ei ole paljon yhteistä, eikä Niinistön ulkopoliitisen ”koosteen” sisällöllä ole juurikaan tekemistä Paasikiven kanssa, lukuunottamatta pinnallisia viittauksia maantieteen rooliin. Myös Perussuomalaiset ovat viljelleet viittauksia Paasikiveen ”realismin” perikuvana turvallissuuspoliittisen keskustelun aikana.

Jos kyse onkin intressipohjaisesta analyysistä ja realistisen koulukunnan soveltamisesta, miksi pitäisi sitä nimittää paasikiveläisyydeksi, joka taas sekoitetaan kaikenlaiseen muuhun? Mielummin kuin pyrkiä kanavoimaan Paasikiveä tukemaan erilaisia ja erinäisiä johtopäätöksiä, olisi parempi avata näitä muillakin kun kutsumalla sitä ”opiksi”, ”reaalipolitiikaksi”, tai ”tosiasioiden tunnustamiseksi”,  sillä loppujen lopuksi nämä tarkoittavat kovin vähän.

Jukka Tarkka, Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota, 1947-1990, Otava (2012): ISBN 978-951-1-25796-7

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa