Jaa

Sergei Ivanov.

Sergei Ivanov.

Heinäkuun 8. päivänä Youtubeen-ilmestyi video, joka kertoi paljon Venäjän poliittisesta järjestelmästä ja auttaa ymmärtämään viime aikoina tapahtuneita hallinnollisia muutoksia. ’Menetetty päivä’-nimisessä dokumentissa eläkkeellä olevat kenraalit arvostelivat silloisen presidentti Dmitri Medvedevin toimintaa vuoden 2008 Venäjän ja Georgian välisen sodan alussa. Vasta pääministeri Vladimir Putinin puhelinsoitot Pekingin olympialaisista saivat aikaan vauhtia ylipäällikkö presidentti Medvedeviin ja puolustusministeri Anatoli Serdjukoviin. Toisin sanoen Venäjällä virallisten instituutioiden toimivaltuuksilla on vähemmän väliä kuin henkilöiden epävirallisella vaikutusvallalla. Tämä työhypoteesi auttanee selventämään vuoden 2012 aikana tapahtunutta suurinta muutosta venäläisen byrokratian sisällä; presidentin hallinnon uudelleenjärjestelyä ja kasvanutta kokoa.

Samanaikaisesti kun pääministeri, entinen presidentti, Medvedev kokosi kohtuullisen nuoren ja tuoreen ministeristön –henkilövaihdokset olivat merkittävimmät sitten vuoden 2000– presidentti, entinen pääministeri ja presidentti, Putin tyhjensi hallituksen ’Valkoisen talon’ isosta joukosta ministereitä ja avustajia ja otti heidät mukaansa ’Kremliin’, presidentin hallintoon. Peräti seitsemästä entisestä ministeristä on tullut presidentin neuvonantajia tai avustajia. Nämä ex-ministerit ovat yleensä päätyneet johtamaan presidentin hallinnon osastoa, jonka vastuualue vastaa heidän vanhaa ministeriötään. Vladimir Jushakov Venäjän akatemiasta on verrannut presidentin hallinnon uusia sektoriosastoja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean vastaaviin, joiden tosiasiallisena tarkoituksena oli valvoa eri ministeriöiden työtä ja koordinoida maan politiikkaa. Venäjän perustuslaki –ja paljon tärkeämmin Putinin epävirallisen status maan kiistattomana johtajana– antaa presidentille toimeenpanovallan, ja se miten tämä valta jaetaan maan hallituksen ja presidentin oman hallinnon välillä riippuu hänestä. Presidentin hallinnon uudelleenjärjestely politiikkasektoreista vastaaviin osastoihin sekä sen kasvanut koko (nykyään noin 3100 henkeä) on tehnyt sen johtajasta, Sergei Ivanovista, ehkä maan toiseksi vaikutusvaltaisimman miehen Putinin jälkeen.

Siinä että jonkun valtion politiikasta, tai erityisesti ulkopolitiikasta, päättää joku muu taho kuin maan virallinen hallitus ei tietysti ole mitään uutta. Venäjällä, kuten muilla entisillä tai nykyisillä kommunistivaltioilla on tästä asiantilasta pitkät perinteet. Kiinan ulkoministeri ei kuuluu maan tosiasialliseen hallitukseen, kommunistisen puolueen politbyroon pysyvään komiteaan. Myös Neuvostoliitossa ulkopolitiikasta vastasi politbyroo, tai sen sisäpiiri. Puolueen pääsihteerin valtavat de facto valtaoikeudet mahdollistivat ulkopolitiikan nopean käännöksen –verrattuna sisäpoliittisten uudistusten kankeuteen ja epäonnistumisiin– Mihail Gorbatsovin ja tämän ulkoministerin Eduard Shevardnadzen aikana. Politbyroo nojasi vahvasti puolueen keskuskomitean sihteeristön kansainvälisten asioiden osastoon, joka käytännössä vastasi maan ulkopolitiikan asiasisällöstä. Puolustukseen liittyvissä asioissa kenraaleilla oli kylmän sodan aikana merkittävä rooli, vaikka puna-armeija ei koskaan muodostanut aktiivista vastapainoa puolueelle. Ulkoministeriön diplomaattien tehtävänä on ollut sekä Neuvostoliitossa että nyky-Venäjällä passiivisesti toimittaa raportteja ja toimeenpanna Kremlin ukaaseja.

Vaikka Putinin legitimiteetti perustuu suureksi osaksi eron tekemiseen Jeltsinin kaoottisten vuosien ja Putinin ajan vakauden välillä, itse ulkopoliittinen päätöksentekoprosessi vaikuttaa säilyneen melko samanlaisena eli epävirallisena ja salamyhkäisenä. Erotuksena Jeltsiniin Putin on pyrkinyt ja ainakin tähän mennessä onnistunut pitämään päätöksenteon langat itsellään –kenraalit tai ministerit eivät ole sooloilleet sitten vuoden 2000. Näin ollen poliittinen vaikutusvalta Venäjällä perustuu vähemmän henkilön muodolliseen asemaan valtiohierarkiassa, kuin tämän pääsyyn Putinin puheille ja siihen millaista luottamusta ihminen nauttii presidentin edessä. Entisen tiedustelu-upseerin, Helsingissä 1980-luvulla pitkään työskennelleen Putinin luottomiehen Sergei Ivanovin ura on tästä hyvä esimerkki; kun Putin tultuaan pääministeriksi 1999 nimitti kaverinsa Venäjän federaation turvallisuusneuvoston sihteeriksi (koordinoimaan turvallisuuspolitiikkaa) kyseisen instituution merkitys kasvoi kohisten. Kun Ivanovista 2001 tuli puolustusministeri turvallisuusneuvosto laskeutui takaisin tuttuun merkityksettömyyteensä

Erityisesti ulkopoliittiset päätökset –joiden implementointi on melko helppoa ja yksinkertaista verrattuna sisäpolitiikkaan– tuntuvat keskittyvän pieneen piiriin vaihtuvia neuvonantajia, jotka tapaavat Kremlissä, tai nykyään entistä useammin Putinin Moskovan esikaupunkiresidenssissä Novo-Ogarjovossa tai tämän Mustanmeren huvilalla. Näiden keskustelujen pohjalta Putin tekee päätöksensä, jota valtiokoneisto –tai ainakin sen toimivat osat, kuten presidentin hallinto– pyrkivät toteuttamaan. Tällaisessa keskittyneessä ja epäbyrokraattisessa päätöksentekojärjestelmässä portinvartijoiden –joista tärkeimpänä, Sergei Ivanovin– rooli korostuu, sillä he hallitsevat Putinin saamaa informaatiota. Ehkä paras analyysi nyky-Venäjän ulkopoliittisesta päätöksentekojärjestelmästä, löytyy edelleen australialaistutkija Bobo Lon vuonna 2003 kirjoittamasta teoksesta. Analyysi ei ole kovin päivittynyttä, koska järjestelmä ei ole Putinin aikana kovin paljoa muuttunut, ja koska Kremlin ulkopoliittisen päätöksenteon ’mustan laatikon’ sisälle on ollut miltei mahdotonta katsoa. Lukuunottamatta, ’Menetetty päivä’-videon kaltaista tahallaan julkisuuteen vuodettua episodia. Toisin sanoen kyseinen video, ja 2012 kuluessa nähty kehitys venäläisessä byrokratiassa ovat vähemmän merkkejä uudesta suunnanmuutoksesta, kuin paluusta normaaliin päiväjärjestykseen.

Kuvalähde: Wikipedia.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa