Jaa

africaClimateChange

“[I]f we are to do our job as economists, if we are to provide a sufficient explanation of matter which every definition of our subject-matter necessarily covers, we must include psychological elements.” – Lionel Robbins

Taloustieteellä on ollut kriisintäyteisinä viime vuosina erityisen huono maine. Kaduntallaaja on havainnut alati jälkikäteen yltiöoptimistisiksi osoittautuneita talousennusteita, kun taas akateemisemmalla puolella Nassim Nicholas Talebin kaltaiset kriitikot ovat kyseenalaistaneet koko tieteenalan ja sen epistemologian. Ihmettelevien joukkoon ei ole vaikea liittyä, sillä jos taloustieteen merkittävin mittari nimenomaan tieteenä on sen ennustuskyky a priori –oletuksista huolimatta – kuten neo-klassisen taloustieteen suurnimi Milton Friedman väitti – on kieltämättä erikoista, että teknis-formalistinen taloustiede on säilyttänyt näennäisen asemansa “yhteiskuntatieteiden fysiikkana”. Eräällä tavalla ongelmatikka kiteytyy kuningatar Elisabet II:n London School of Economicsissa syksyllä 2008 Lehman Brotherisin konkurssin jälkeen esittämään kysymykseen: kuinka on mahdollista, että ekonomistit eivät pystyneet ennakoimaan näin suurta kriisiä?

Kuninkaalliselta taholta heitetty haaste alkoi pian saamaan vastakaikua. Vaikka monet keskittyivät itse taloustieteen tilan sijasta talouspolitiikkaan –  regulaation uudistaminen ja lisääminen nautti suurinta kannatusta, vaikka taloustieteen vastuusta vapauttavia ja regulaation syytteeseen asettaviakin löytyi – alkoi akatemian sisällä itää myös eräänlaisen tiedealallisen itsetutkiskelun siemen. Tämän liikkeen merkillepantavina voimina esiintyivät ns. käyttäytymistieteellisen taloustieteen akateemikot kuten Robert Shiller ja George Akerlof, jotka kirjassaan Animal Spirits korostivat psykologian roolia makrotaloudessa. John Maynard Keynesiltä lainatulla, ihmisen luottamuksen ailahtelevuuden mukaan nimetyllä kirjallaan Shiller – joka muutamaa vuotta aiemmin oli tuottanut lommoja rationaalisten odotuksien teoriaan vertaamalla diskontattujen osinkojen arvon tasaista nousukehitystä varsin volatiileihin osakehintoihin – ja Akerlof halusivat ravistella kollegoitaan korostamalla ihmisten kognitiivisia rajoitteita taloudellisina toimijoina, jalona tavoitteena juurruttaa valtavirrassa harrastetun taloustieteen epistemologia ja metodologia psykologisemmalle pohjalle.

Uudeksi ei ajatusta psykologian roolista taloustieteessä kutsua hyvällä tahdollakaan. Oikeammin kyse on pikemminkin melko nuoren tieteenalan matka filosofis-psykologisesta lähestymistavasta täsmälliseen ennustamiseen, formalismin keinoin.  Esimerkiksi Adam Smithin (Wealth of Nationsiin verrattuna) suhteettoman tuntematon esikoisteos The Theory of Moral Sentiments  (1759) käsittelee lukuisia sittemmin käyttäytymistieteellisen taloustieteen avainkäsitteiksi muodostuneita konsepteja kuten altruismia, liiallista varmuutta (overcofidence) ja häviön/tappion yliarviomista (loss aversion).  Kuitenkin se prosessi, jossa moraalifilosofian alkoi muovautumaan taloustieteeksi alkoi yllättävän pian. Käänteentekevässä roolissa olivat osiltaan John Stuat Mill ja Jeremy Bentham, joista etenkin jälkimmäinen loi pohjaa rationaaliselle, oman etunsa maksimoivalle homo economicukselle “hedonistisen calculuksen” konseptilla. Varsinainen voittokulkunsa matemaattinen taloustiede aloitti jo 1800-luvun lopulla Léon Walrasin yleisen tasapainon käsitteen kautta, jossa pyrkimyksenä oli kokonaisen kansantalouden hintojen mallinnus. Vielä vähän myöhemmin John Maynard Keynes ja hänen oppi-isänsä Alfred Marshall suosivat proosaa kaavojen sijaan (Marshallin väitetään kehoittaneen heittämään kaikki matemaattiset todistelut takkaan), mutta toisen maailmansodan jälkeisessä teollisessa yhteiskunnassa Paul Samuelsonin matemaattisen taloustieteen klassikoksi muodostuneelle Foundations of Economic Analysis –oppikirjalle oli tilausta. Kuvaavaa on, että yhden marginalismin isän, Marshallin, oppikirjat korvattiin Samuelsonin teoksella, jolloin formalismista ja täsmälliseen ennustamiseen pyrkimisestä tuli normi. Muutamaa pioneeria lukuunottamatta psykologia teki paluun taloustieteeseen vasta 1970-luvun lopulla, Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn julkaistessa klassikoksi muodostuneen artikkelinsa prospektiteoriasta, joka osoitti kohdehenkilöiden potentiaalisen häviön yliarvioimisen, toisin kuin odotetun hyödyn teoria olisi antanut olettaa.

Palatkaamme historiakatsauksen jälkeen Elisabet II:n kysymykseen, muokaten sitä omiin tarkoitusperiimme sopivaksi: olisivatko taloustieteilijät voineet paremmin ennustaa 2000-luvun lopun laman, jos he olisivat harjoittaneet psykologisempaa versiota taloustieteestä? Vaikka kysymys on kutkuttava, on vastausta vaikea antaa. Esimerkiksi talouskriisin suhteellisen harvoihin ennustajiin kuulunut Nouriel Roubini ei ainakaan tunnetusti lukeudu käyttäytymistieteitä soveltavaksi ekonomistiksi.

On myös huomioitava se, että vaikka esimerkiksi Kahnemanin ja Tverskyn laboratorio-olosuhteissa suoritetut kokeet täyttävät ehdottomasti popperilaisen falsifionnin kriteerit ja ovat toistettavissa, on tämän eräänlaisen mikrotason havainnon siirtäminen talouspoliittiselle tasolle varsin erilainen ja huomattavasti suurempi haaste.

Käyttäytymistieteelinen taloustiede ei siis ole korvaamassa (makro)taloustiedettä nykyisellään eikä se ole välttämättä lääke iänikuisille makrotalouden haasteille, mutta sillä voi hyvinkin olla ”juurille palauttava” rooli taloustieteen (toivonmukaisessa) siirtymisessä kauemmas ideaalityypeistä. Mielenkiintoisia viitteitä tästä antaa uusinta uutta edustava “neurotaloustiede”, jossa esimerkiksi professori Oliver Oullier’n tulokset antavat viitteitä rationaalisen ja emotionaalisen päätöksenteon dikotomian teennäisyydestä, jonka sijaan kyse olisi pikemminkin toisistaan erottamattomasta yksiköstä, ts. emo-rationaalisuudesta.

 JK. British Academyn kuningattarelle laatima vastaus ladattavissa tästä.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa