Husein Muhammed kirjoitti äskettäin Maailman Kuvalehdessä varsin mielenkiintoisesta tapauksesta, jossa 22-vuotias espoolaisnuorukainen lähti Syyriaan ottamaan osaa maata piinaavaan sisällissotaan ja taistelemaan Bashar al-Assadin hirmuhallintoa vastaan. Tapaus on Suomessa harvinainen, muttei ainutlaatuinen – maasta on aikaisemminkin lähdetty muualle sotimaan.

Osaltaan vastaavanlaisten tapausten taustalla saattaa olla Olivier Royn kuvaama Islamin deterritorialisaatio. Koska jopa kolmannes maailman muslimeista asuu maissa, joissa Islam on vähemmistöuskonto, monet joutuvat tasapainottelemaan identiteettiään globaalin umman – uskovaisten yhteisön – sekä asuinmaansa yhteisön jäseninä. Tästä seuraavan identiteettikriisin seurauksena monet ovat hakeneet identiteetilleen merkitystä Islamin uudenlaisen neofundamentalistisen tulkinnan kautta, jonka myötä se määritellään uudelleen universaalisena ja monoliittisena uskontona, josta tulisi poistaa sekä Islamin ulkopuoliset vaikutteet sekä islamilaisen yhteisön sisäiset kultuurilliset variaatiot. Tämän myötä henkilö samaistuu yhä voimakkaammin ”kuvitteelliseen” globaaliin ummaan, jota määrittää jaettu, yhdellä tapaa tulkittu ja seurattu uskonto.

Tällaiset tulkinnat nojaavat vahvasti salafismiin ja politisoituneissa muodoissaan pan-Islamistisiin aatteisiin. Länsimaisissa yhteisöissä erityisesti toisen ja sitä seuraavien sukupolvien edustajat ovat olleet alttiita neofundamentalistisille tulkinnoille Islamista, varsinkin niissä tapauksissa joissa välittömään ympäristöön integroituminen – syystä tai toisesta – on ollut ongelmallista. Muhammedin kirjoituksesta on vaikea päätellä, onko Islamin deterritorialisaatio tai siitä seuraava identiteettikriisi espoolaismiehen päätöksen takana. Huomioimisen arvoista kuitenkin on, kuinka hänellä ei ole ollut henkilökohtaisia siteitä Syyriaan, joita ilman on vaikea uskoa, että espoolaismies asettaisi itsensä tilanteeseen, joka voi hyvin vaatia hänen henkensä – ellei hän kokisi merkittävää solidaarisuutta oman yhteisönsä uskonveljiä kohtaan.

Vahva samaistuminen globaaliin ummaan ja uskonveljien kärsimykseen on voimakas osasyy päätökseen ryhtyä vapaaehtoistaistelijaksi. Jaetun, ylikansallisen identiteetin vetovoima sekä pan-islamististen aatteiden leviäminen ovat osaltaan selittävät sen, miksi muslimit ovat yliedustettuina vapaaehtoistaistelijoiden keskuudessa (”foreign fighters”). Yhtälailla radikalisoitumisen läpikäyneiden salafi-jihadistien motiiveja tutkinut Marc Sageman on todennut että heidän ajattelussa isommassa roolissa on ulkoryhmään (”out-group”) kohdistuvan vihan sijasta sisäryhmään (”in-group”) kohdistuva ”rakkaus”, joka näkyy konkreettisesti halussa uhrautua uskonveljien ja yhteisen aatteen puolesta. Tämä mahdollistaa sen, että monet radikalisoituneet jihadistit ovat valmiita uhrautumaan paikoissa, joihin heillä ei ole olemassaolevia siteitä.

Ulkomaille taistelijaksi lähteminen ei suoranaisesti ole todiste radikalisoitumisesta, koska syitä vapaaehtoistaistelijaksi lähtemiseksi voi on monia. Saudi-Arabiassa 2000-luvun puolivälissä militanttien motiiveja tutkinut Thomas Hegghammer on luetellut näitä kirjassaan Jihad in Saudi-Arabia. Potentiaalisista syistä yhden identifioi myös Husein Muhammad: seikkailunhalu ja sinisilmäisyys. Muita syitä voi olla vahva samaistuminen uskonveljien kärsimykseen, joka on enenevissä määrin nähtävillä sosiaalisessa mediassa sekä uutiskanavilla. Tämän lisäksi syitä voi tietysti olla vanhempien pakottaminen (ei ehkä sieltä todennäköisimmästä päästä kuitenkaan), tai halu kerätä mainetta ja kunniaa. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan vapaaehtoistaistelijaksi lähtemisen taustalla on yleensä useita eri syitä  – varsinkin mikäli taistelijaksi lähteminen tapahtuu oma-aloitteisesti, mikä on 1980-luvulta lähtien ollut yleisempi toimintamalli.

Tässä onkin Muhammedin kirjoituksen ainoa kompastuskivi. Joko epähuomiossa tai tarkoituksellisesti hän kirjoittaa, että Syyriaan pyritään värväämään uskonsotureita, joka perustuu tietyn ryhmittymän tarkoituksenmukaiseen rekrytointitoimitaan kohdemaassa. Vaikka tällainen ylhäältä johdetun mallin rekrytointia tapahuu, siitä on tullut yhä harvinaisempaa, ja radikalisoituminen länsimaissa tapahtuu usein ruohonjuuritasolla ja pienissä ryhmissä, ilman ulkopuolista ohjausta. Tämäntyylisessä prosessissa jihadisteiksi haluavat ja vapaaehtoistaistelijat ”rekrytoivat” (tai radikalisoivat) usein itse itsensä solmittujen sosiaalisten siteiden – kuten ystävyys- ja sukulaisuussuhteiden – myötävaikutuksella, lähtevät konfliktialueelle ja pyrkivät liittämään itsensä joko johonkin tiettyyn ryhmään tai taistelemaan tiettyä vihollista vastaan sopivan ryhmän tai ryhmien  riveissä.

Viime vuosina internetin merkitys radikalisoitumiselle on lisääntynyt, mutta tämä ei ole heijastunut ainakaan vielä voimakkaasti rekrytoinnissa. Vaikka internet on merkittävä kanava jihadiryhmittymille esimerkiksi tiedon levittämiseksi, sosiaalisten siteiden merkitys on vielä suuri jihadistien pelätessä muun muassa vakoojien soluttautumista heidän keskuuteensa. Samaa mentaliteettia on havaittavissa myös Syyrian jihadiryhmissä.

Hätäisimpien suomalaisten on hyvä muistaa, ettei jokainen vapaaehtoistaistelijaksi lähtevä päädy vapaaehtoistaistelijaksi. Esimerkiksi Afganistaniin jihadin aikana Hegghammer on arvellut, että niistä tuhansista saudeista, jotka lähtivät Afganistaniin (n. 5,000 – 20,000), vain vajaa 2,000 sai konkreettista taistelukokemusta. Yhtälailla Syyriaan pääseminen ei takaa automaattista pääsyä konfliktissa taistelevien paikallis- tai jihadiryhmittymien riveihin. Tämä vaatii joko olemassaolevia siteitä Syyriassa toimivien ryhmien jäseniin tai rekrytoiduksi tulemista paikanpäällä – olettaen, että Syyriaan pääseminen ja aseellisen konfliktin todellisuuteen tottuminen sujuu ongelmitta.

Muhammedin kirjoituksen pohjalta on turha spekuloida, onko tämä nimetön espoolaismies tai muut täältä muualle sotimaan lähteneet radikalisoituneita jihadisteiksi haluavia, vapaaehtoistaistelijoita tai pelkästään seikkailua janoavia sinisilmäisiä nuoria. Mutta kuten kirjoittaja toteaa, ilmiö itsessään on huolestuttava ja tutkimisen arvoinen. Tarvitaan tietoa ja tutkimusta siitä, miksi Suomesta lähdetään muualle sotimaan. Yhtä tärkeää on myös tutkia vapaaehtoistaistelijoita, jotka palaavat maahan. Vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoituminen konfliktin aikana on potentiaalinen uhka, vaikka suurin osa vapaaehtoistaistelijoista ei radikalisoidu. Radikalisoituminen ei ole tällä hetkellä merkittävä uhka Suomessa tämän uunituoreen raportin mukaan, mutta Suomesta Syyriaan ja muualle taistelemaan päätyneiden radikalisoituminen on konkreettinen riski, Syyrian tapauksessa tapauksessa salafismin leviämisellä opposition keskuudessa sekä salafi-jihadistien näkyvällä roolilla vastarinnassa on mitä todennäköisemmin radikalisoitumista edistävä vaikutus.