Jaa

airborne

Ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Tämä siis tiivistyksenä Maanpuolustuskorkeakoulun emeritusprofessori Alpo Juntusen Iltalehtihaastattelusta syntyneen keskustelun johtopäätöksestä. Merkillepantavampaa Juntusen sensaatiohakuisesta ’ne jyrää meitin parissa tunnissa’ lausunnosta syntyneessä  keskustelussa on kuitenkin se kuinka asioita sekoitetaan sulavasti toisiinsa ja kuinka puolustuspolitiikassa puhutaan sujuvasti ristiin niin poliitikkojen, virkamiesten, akateemikkojen kuin journalistien toimesta. Analyyttisena poikkeuksena tulee mainita Osmo Apusen kirjoitus Aamulehdessä, jossa puolustetaan Juntusen nostaman puolustuksen kestävyys-kysymyksen relevanssia puolustushallinnosta tätä vastaan suunnattua täyslaidallista vastaan ja kyseenalaistetaan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuus. Seuraavassa eritellään lyhyesti paria Suomen puolustuspolitiikalle keskeistä kysymystä, jotka ovat vajonneet julkisen keskustelun harmaan vetiseen olemukseen, kuin sattumat kouluruokalan hernekeitossa.

Kauanko Suomen puolustus sitten kestää? Ehkä ongelmallisinta Juntunen-kohussa on, että harvassa artikkelissa on tehty selväksi että puolustusvoimien rauhan ajan kokoonpanoa, eli toisin sanoen ympäri maata aluepoliittisesti ripoteltuja varuskuntia, ei ole suunniteltu puolustamaan maata. Toisin kuin Ruotsissa, joka siirtyi 50 000 sotilaan ammattiarmeijaan pari vuotta sitten, perustuu Suomen puolustusstrategia  reserviläisistä koostuvan kenttäarmeijan liikekannallepanoon ennen kuin vihollinen on aloittanut sotatoimet. Ruotsin rauhanajan armeija on taas nykyään pitkälti sama kuin sen käytettävissä olevat sodanajan joukot; näin ollen puolustusvoimien komentajan Sverker Göranssonin kommentit siitä että maanpuolustus kestäisi vain viikon ilman ulkopuolista apua kuulostavat ihan realistiselta. Toisin sanoen olennaiseksi kysymykseksi nousee onko Suomella nykymaailmassa enää aikaa mobilisoida talonpoikaisarmeijaansa, ja onko kenelläkään Suomen naapureista kapasiteettia tai aikomusta tuhota Suomen kaaderiarmeija varuskuntiinsa yllätyshyökkäyksellä.

Helsingin Sanomien Jarmo Huhtanen nostaa esille sen tosiasian että Suomella on korkean valmiuden joukkoja vain nimeksi Utin Jääkärirykmentissä. Utin muutamaan jääkäriin täytyy tosin lisätä ilmavoimien Hornetit, joiden olemassaolo hankaloittaa merkittävästi potentiaalisen vihollisen toimintaa. Jos kuitenkin hyväksymme argumentin siitä että Suomen puolustuskapasiteetti on tosiaan kohtuullisen hampaaton tällä hetkellä –siis juuri nyt, hyvä lukija– niin onko kenelläkään Itämeren alueen valtioista kapasiteettia suorittaa massiivista alueellista voimanprojektiota ja toimeenpanna yllätyshyökkäystä esimerkiksi huomenna? Vaikuttaa siltä että kahdella valtiolla olisi tähän periaatteessa valmius: Venäjällä ja… Ruotsilla. Ironisesti suuren Pohjan sodan hävinneellä osapuolella saattaa jopa olla enemmän välitöntä voimanprojektiokapasiteettia Itämerellä: Ruotsilla on edelleen eurooppalaisittain suuret ja modernit ilma- ja merivoimat. Jos hyväksymme Aleksandr Goltsin arvion siitä että Venäjällä on välittömästi käytettävissään miljoonan miehen paperiarmeijasta noin 40 000 sotilasta, tämä tekisi Ruotsin ja Venäjän käytettävissä olevista ammattiarmeijoista suunnilleen samankokoisia.

Tällä spekulaatiolla on tietty korkeintaan vain viihdearvoa, koska tuskin kukaan olettaa että kansankodille tai edes huomattavasti ongelmallisemmalle naapurille Putinin Venäjälle tulisi mieleen hyökätä ystävälliseen ja harmittomaan naapurivaltioon. Skenaarioiden epätodennäköisyyttä alleviivannee se että Arto Paasilinnan esikoisromaani liittyy juurikin kuvitteelliseen Suomen ja Ruotsin väliseen sotaan. Ennen kuin kukaan turvautuu 080808-korttiin, lienee syytä todeta että Venäjän ja Georgian suhteet olivat huonontuneet ainakin vuoden 2003 ruusuvallankumouksesta lähtien, ja että sota ei tullut suurena yllätyksenä niille jotka seurasivat tilanteen kehittymistä vuoden 2008 kesällä. Jos Fredrik Reinfeldt tai Vladimir Putin nyt jostain syystä päättäisivät palauttaa imperiuminsa sen kunnian päiviin turvautumalla ammattiarmeijaansa, niin olisi melko epätodennäköistä että operaatiota voitaisiin suunnitella ja toteuttaa niin hiljaa, että Suomen tai lähinnä isojen länsimaiden tiedustelu huomaisi mitään erikoista Itämeren alueen ilmassa.  Toisin sanoen invaasiota on satelliittien aikakautena melko hankalaa valmistella salassa, ja Suomen itsenäinen ilmapuolustus toimii melko tehokkaana pelotteena verrattuna esimerkiksi Baltian maihin, jotka ovat käytännössä täysin vailla ilmapuolustusta rauhanaikana ja joutuvat turvautumaan liittolaistensa lupauksiin. Vaikka puolustusvoimat kieltäytyy kommentoimasta asiaa, Suomi pystynee nostamaan puolustuskykyään hyvinkin nopeasti.

Ehkä mielenkiintoisin ja tärkein Juntunen-kohun myötä julkisuuteen noussut kysymys on, onko Pohjoismaisella puolustusyhteistyöllä oikeasti mitään potentiaalia? Osmo Apunen linjaa tylysti että ’pohjoismainen puolustusyhteistyö on ihan uskottavaa, jos voimme luottaa siihen, että apua tulee Pohjolan ulkopuolelta, kunhan vain sitkeästi viivyttämme.’ The Ulkopolitistissa on aiemmin kirjoitettu pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä myyttina, ja tultu aikalailla samoihin loppupäätelmiin. Hiski Haukkala on kuitenkin kritisoinut kyseistä tulkintaa Juntunen-kohun aikana tehdyssä kommentissaan, ja muistuttanut siitä että valtatasapaino Itämeren alueella on muuttunut valtavasti 1930-luvun ajoista. Haukkalan mukaan olennaista –hypoteettisessa Suomen ja Venäjän välisessä sotilaallisessa konfliktissa– ’olisi muun muassa alueellisen ilmatilan kieltäminen Venäjältä ja tässä yhteispohjoismaiset ilmavoimat olisivat varsin varteenotettava alueellinen pelote. Lisäksi ongelmistaan huolimatta etenkin Ruotsilla on edelleen paljon muita sotilaallisia kykyjä, joita Suomelta puuttuu.’ Tämä ajatusmalli vaikuttaa mielenkiintoiselta, jos edellä mainitut Aleksandr Goltsin arviot Venäjän armeijan tämän hetkisestä kokonaissuorituskyvystä heijastelevat todellisuutta.

Toisin sanoen pohjoismaalainen sotilaallinen tasapainottaminen voisi nykytilanteessa olla mahdollista ja edistää Itämeren alueen vakautta Yhdysvaltojen yrittäessä vähentää rooliaan Euroopassa? Kenties Apusen ja Haukkalan pointteja, ja sitä kautta Natoa/Yhdysvaltoja ja Pohjoismaista puolustusyhteistyötä, olisi hedelmällisintä joko-tai dikotomian sijaan katsoa toisiaan potentiaalisesti vahvistavina trendeinä. Molemmat kertovat tärkeän osatotuuden Suomen puolustuspoliittisesta tilanteesta ja siinä piilevistä mahdollisuuksista ja haasteista. Pohjoismaisen yhteistyön aikaansaaminen kuitenkin edellyttäisi rohkeutta ja aloitteellisuutta myös suomalaisilta päätöksentekijöiltä sen sijaan että korostamme että kykenemme varmasti taistelemaan ihan yksin ja että emme ole vaikuttuneita ruotsalaisten solidaarisuuslupauksesta kuten puolustusministeri Carl Haglund juuri teki.

Kuva: Wikipedia.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa