Jaa

Vanhentunut käsitys mantereestaIlmari Käihkö on tohtorikoulutettava Uppsalan yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella ja Pohjoismaisen Afrikkainstituutin tutkimusassistentti.

Joseph Conradin kirjoittama Pimeyden Sydän on jo yli vuosisadan muokannut käsitystämme Afrikasta. Klassikko on vahvistanut kuvaa tuntemattomasta ja pimeästä maanosasta, joka eroaa Euroopasta ja sivistyksestä. Tähän liittyy olennaisena myös rasistinen käsitys siitä, että Afrikkaa asuttavat villit ovat kaikessa valkoista miestä jäljessä, lapsen asemassa valkoisen miehen alapuolella.

Nyt tasan satakymmenen vuotta myöhemmin voisi kuvitella käsityksen olevan jo vanhentunut ja Conradia tulkittavan aivan eri tavoin. Nykylukija ehkä keskittyykin enemmän Conradin kuvaamiin julmiin eurooppalaisiin kauppamiehiin, jotka ympäröivät talonsa seipäänpäihin pistetyillä irtopäillä kuin teoksessa sivuosassa oleviin afrikkalaisiin.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole, vaan Pimeyden sydän on yhä yleinen, halpa ja vaivaton tapa käsitellä Afrikkaa tavalla, johon aivan liian moni on jo turtunut. Osasyynä on epäilemättä journalistien tapa kirjoittaa Afrikasta, joka muokkaa käsitystämme mantereesta. Mieleen tulee ensin Robert Kaplan, jonka viidakko- ja hulluusmetaforia vilisevä The Coming Anarchy julkaistiin vuonna 1994. Erityisen räikeä esimerkki pahimmista Afrikka-käsityksistä tuli merkillisen dokumenttiesityksen vanavedessä muutama vuosi sitten. Samaan suuntaan menee nyt myös Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similä (Pimeyden sydän, HS 1.12.2012) kirjoittaessaan Itä-Kongosta, jossa Ruandan ja Ugandan tukema kapinallisliike M23 on taistellut hallituksen joukkoja vastaan.

Similä rakentaa tekstinsä tuttujen teemojen, Conradin Pimeyden sydämen ja siinä ilmentyvän kauhun käsitteen ympärille, mutta yrittää myös tehdä selväksi, että kauhu tuli alueelle pääosin Euroopasta kolonialistien mukana. Yli kuusi kertaa nykyistä Suomea suurempi Kongo oli 1800-luvun lopulta 1900-alkuun Belgian kuninkaan Leopold II:n yksityisomaisuutta. Tämän ajan historia ja sen kauheudet on parhaiten esittänyt Adam Hochschild kirjassaan Kuningas Leopoldin haamu. Dokumenttielokuva Valkoinen kuningas, musta kuolema antaa visuaalisemman kuvan julmuuksista ja jäljittää ne ajatuksia herättävällä tavalla nykypäivän Belgiaan, jonka rikkauksia verrataan murhaan.

Toisin käy yrityksestä huolimatta Similälle, joka palaa sata vuotta vanhaan tulkintaan kirjoittaessaan Kongon tuoreista konflikteista: ”Afrikan sotiin yleensä liitetään sellaisia sanoja kuin kaoottinen, anarkistinen ja järjetön. Ne eivät ole vääriä sanoja kuvaamaan Kongon sotaa 1990-luvulla tai nyt, mutta ne vetävät kohti pimeyden sydäntä.”

Jää epäselväksi, yrittääkö Similä kuvata kaikkia sotia kuvaamillaan adjektiiveilla. Tämän tulkinnan mukaan kaikki sodat kuuluvat yhteen kategoriaan, jota kuvaa hulluus. Abstraktilla tasolla tämä onkin totta, mutta tosiasiat puhuvat tätä vastaan: sota kun on ennen kaikkea organisoidulla väkivallalla jatkettua politiikkaa. Vaikka sodan yksityiskohdat ovatkin usein kaoottisia, anarkistisia ja järjettömiä, on kokonaisuudella kuitenkin suurempi tarkoitus. Organisoitu on anarkistisen vastakohta, jolloin Similän adjektiivit tuskin voivat kuvata yleistä kategoriaa. Sitä paitsi, kuka uskaltaa ensin käyttää kyseisiä adjektiiveja kuvatessaan omia sotiamme?

Mainitut ”Afrikan sodat” on siis nähtävä omana kategorianaan. Tällöin maanosan sodat poikkeavat jollakin tavalla muualla käydyistä sodista. Tällöin olemme taas tehneet täyskäännöksen ja palanneet 1900-luvun alkuun ja käsitykseen, jonka mukaan sekä Afrikka että afrikkalaiset ovat toisia, erilaisia kuin me. Ja valitettavasti kaikki erilaiset eivät oikeassa elämässä välttämättä aina ole samanarvoisia.

Afrikan sotien näkeminen erilaisina johtuu pitkälti siitä, ettemme ymmärrä sitä kontekstia, jossa sodat käydään. Tämä ei ole aina helppo asia tutkijallekaan. Vai miten selittää esimerkiksi Länsi-Afrikan naisiksi pukeutuneet kapinalliset, tai Liberiassa huomiota herättäneet naistaistelijat, jotka rynnäkkökiväärejä lukuun ottamatta näyttivät siltä, kuin olisivat pikemminkin olleet matkalla yökerhoon kuin rintamalle? Sota, kuten muukin ihmistoiminta, on kuitenkin ymmärrettävä kontekstissaan. Afrikan kohdalla tätä kuitenkin haittaavat niin vähäiset tietomme mantereesta ja sen asukkaista kuin ennakkoluulommekin, joita jatkuvasti mediassa vahvistetaan. Usein myös takerrumme yksityiskohtiin, emmekä näe metsää puilta. Itä-Kongon ja M23:n tapauksessa taas emme pikemminkin taas näe puita metsältä.

Itä-Kongon tuorein konflikti on huonoimpia esimerkkejä, joita Similä pystyi käyttämään adjektiivejaan perustellakseen eritoten kun tiedämme M23:sta riittävästi voidaksemme erottaa sen toiminnan takana olevat motiivit useammalla kuin yhdellä tasolla. Tapahtumista ja niiden syistä on kaksi vastakkaista näkemystä: Itä-Kongossa epäsuosiossa olevan Kongon hallituksen mukaan M23 on täysin Ruandan hallinnassa, ja konfliktin syyt täten ulkoisia. M23:n mukaan se ei saa tukea Ruandalta, ja syy konfliktiin löytyy sen sijaan Kabilan hallinnosta, joka on pettänyt 23. maaliskuuta 2009 solmitun rauhansopimuksen ehdot. Totuus löytyy näiden näkemysten välimaastosta: M23 saa tukea Ruandalta ja jossain määrin Ugandalta, mutta kapinaa todellakin ajaa pettymys presidentti Kabilan hallintoa kohtaan kontekstissa, jossa ase voi tuoda kutsun siihen pöytään, jonka ääressä jaetaan poliittisia myönnytyksiä. Korruptio, heikko demokratia ja vielä heikompi turvallisuuskoneisto ovat kolme tekijää, jotka mahdollistavat – ja jopa kannustavat – aseelliseen kapinaan keinona saada valtaa. Kuten kapinallisten puhemies asian ilmaisi, olisivat he neuvotelleet hallituksen kanssa jo puoli vuotta sitten. Nyt hallituksen osoitettua kyvyttömyytensä saavuttamaan sotilaallisen voiton kapinallisista se on pakotettu neuvottelemaan.

On totta, että Itä-Kongon konflikti no meille erittäin monimutkainen, ja sen ymmärtäminen vaatii niin historiallisen ja kulttuurisen kontekstin tuntemusta. On luultavaa, että kapina on pirstaleinen, ja koostuu yksittäisten komentajien johtamista verkostoista, jotka toimivat ainakin jossain määrin autonomisina, mutta silti M23:n alaisuudessa. Tällöin esimerkiksi sotilasorganisaation sekä kapinallisjärjestön sotilaallisen ja poliittisen siiven suhde perustuvat erilaiseen logiikkaan, kuin mihin olemme tottuneet, mikä tekee tilanteesta näennäisesti kaoottisen.

Erittäin yksinkertaistettuna: kapina kumpuaa toisaalta hallituksen kyvyttömyydestä, toisaalta paikallisen ja alueellisen eliitin pyrkimyksistä sekä yksittäisten taistelijoiden motiiveista tarttua aseeseen. Paikallistasolla kapinalliset ovat pettyneitä rauhanprosessiin, jonka puitteissa taistelijat integroitiin kansalliseen armeijaan. Yksi välittömästi kapinaan johtanut syy oli hallituksen suunnitelma murtaa entisten kapinalliskomentajien komentoketjut lähettämällä komentajat pois hallitsemiltaan alueilta – joilla he olivat epäilemättä hyvin aktiivisia esimerkiksi kaivostaloudessa. Toinen syy saattoi olla yhden tärkeimmän kapinalliskomentajan pelko joutua luovutetuksi Kansainväliselle rikostuomioistuimelle. Alueellisella tasolla kapinalliset pyrkivät puolustamaan tutsivähemmistöä desentralisaation kautta (sekä ainakin retorisella tasolla ”vapauttamaan” koko maa presidentti Kabilan huonosta hallinnosta – jos kongolaiset niin tahtovat) ja kansainvälisellä vahvistamaan Ruandan ja Ugandan vaikutusvaltaa alueella niin poliittisesti kuin taloudellisesti.

Ruandan rooli alueella onkin vahvistunut: vaikka kaikki tietävät Ruandan tukevan kapinallisia, on esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Ban Ki-Moon pitäytynyt esittämästä avoimia syytöksiä. Samalla hän on tunnustanut Ruandan vaikutusvallan M23:n suhteen vetoamalla maata käyttämään valtaansa tilanteen rauhoittamiseksi. Kaikkea muuta kuin neutraali Uganda taas toimii rauhanvälittäjänä Kongon hallituksen ja M23:n välillä. Toteutuessaan kapinallisten desentralisaatiopyrkimykset toisivatkin aluetta lähemmäs sen kahta itänaapuria, mikä luultavasti onkin maiden strateginen tavoite kapinallisliikkeen tukemisessa.

Kaoottisuus, anarkistisuus ja järjettömyys eivät siis kuvaa Itä-Kongon kapinallisten pyrkimyksiä millään kuvatuista kolmesta tasosta, joilta hyvin yksinkertaistettunakin löytyy täysin järkiperäisiä päämääriä. Konflikti tuleekin selvitäkseen lopulta vaatimaan poliittisen ratkaisun siinä missä Similän adjektiivit rajoittaisivat konfliktin ratkaisumetodin väkivaltaan: Hullujen kanssa kun on turha neuvotella.

Lopulta ihmiset ovat aika samankaltaisia kaikkialla – mutta sen luulisi kaikkien jo ymmärtävän 2000-luvulla. Tällöin voisimme lähteä esimerkiksi siitä, että myös Afrikan ja Itä-Kongon kapinallisilla on rationaaliset syyt tarttua aseisiin. Olisikohan siis jo aika keksiä uusi kertomus pimeyden sydämen korvaamiseksi ja kolonialistisen kuvan päivittämiseksi?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa