Jaa

Englantilaissa New Statesman lehdessä oli viime viikolla Alan Johnsonilta varsin mielenkiintoinen kirjoitus Gazan konfliktista, joka käsitteli Israeliin usein kohdistunutta kritiikkiä siitä, kuinka sen voimankäyttö oli edellisessä(kin) Gazan konfliktissa suhteetonta. Asymmetrisessa sodankäynnissä tämä ei ole harvinaista, toisen osapuolen ollessa sotilaallisesti huomattavasti vahvempi, joka heijastuu toisen osapuolen tavassa sotia. Konventionaalisen sotilaallisen voiman tasapainon puuttuessa heikompi osapuoli pyrkii strategisessa käyttäytymisessään vähentämään tai jopa eliminoimaan konventionaalisen voiman epätasapainon käyttämällä epäkonventionaalisia keinoja sodankäynnissään, kuten terrorismia, sissisodankäyntiä ja oman sotilaallisen kapasiteettinsa sijoittamista siviiliväestön keskuuteen.

Kuten Johnson toteaa, konfliktin uhrilukuja katsomalla syytöstä on helppo ymmärtää: viimeisimmässä konfliktissa uhriluvut olivat viisi Israelilaista ja yli 130 palestiinalaista, ja edellisissä konflikteissa erot uhriluvuissa ovat olleet suurempia. Nämä erot ei kuulosta kovin suhteellisilta. Saman argumentin on Suomessa esittänyt muun muassa Sadek Elwan sekä ICAHD:n Bruno Jäntti taannoisessa A-studio: Talkissa. Jättäen huomiotta ohjelman ideologisen vastakkainasettelun tuomat ongelmat – joiden myötä keskustelu keskittyi lähinnä eri osapuolten ideologisten narratiivien edistämiseen ja keskinäiseen sormella osoitteluun – ja analyyttisten, kokonaiskuvaa selventävien puheenvuorojen puutteen, ohjelman perustella on helppo olla samaa mieltä Johnsonin kanssa siitä, kuinka suhteellisen voimankäytön käsite ja sen soveltaminen on ollut ongelmallista julkisessa keskustelussa.

Sotien ja sodankäynnin sääntöjen kodifioinnin taustalla on ollut kansainvälisen yhteisön kollektiivinen halu luoda universaalisti hyväksytyt ja sovelletut parametrit sotimiselle – käsitellen hyväksyttyjä syitä käydä sotaa, hyväksyttäviä tapoja käydä sotaa ja jopa hyväksyttäviä asejärjestelmiä, joita sodassa voi käyttää – sodista johtuvien lieveilmiöiden vähentämiseksi. Sodankäyntiä koskevan lain kannalta keskeisessä roolissa olevaa suhteellista voimankäyttöä voi määrittää oikeutetun sodan teorian (Just War Theory, JWT) ja kansainvälisen lain kautta. Laillisesti suhteellisen voimankäytön määritelmä tulee Geneven sopimuksista, jossa määritellään suhteellinen voimankäyttö siten, että sen aiheuttama haitta siviileille ei saa ylittää odotettua sotilaallista etua, jota voimankäytöllä pyritään saavuttamaan. JWT:ssä suhteellinen voimankäyttö määritetään tarkemmin suhteessa syihin käydä sotaa (Jus ad bellum) ja sodankäynnin tapaan (Jus in bello). Ensimmäinen määrittää suhteellisuuden siten, että sodan kautta saatujen etujen on oltava suhteellisia sen aiheuttamiin haittoihin. Sodankäynnissä voimankäytön suhteellisuutta määrittää periaate, jonka mukaan hyökkäystä ei voi tehdä (sotilaalliseen kohteeseen) mikäli siitä nähdään ennalta koituvan suurempaa haittaa – siviilikuolonuhrien ja loukkaantuneiden muodossa – kuin mitä sotilaallisen iskun tuoman hyödyn arvoidaan olevan.

Ensimmäinen ongelmana tässä kuitenkin on, että sodankäynti harvoin rajaa itseään universaaleihin periaatteisiin. Tapaa – ja syitä – joilla sotilaallista voimaa käytetään muokkaavat muun muassa sitä ympäröivät poliittiset, taloudelliset, yhteiskunnalliset, kulttuurilliset ja sotilaalliset olosuhteet, sekä tapauskohtaiset strategiset ja poliittiset tavoitteet, jotka ovat valtioiden harjoittaman instrumentaalisen sodankäynnin keskiössä. Tämän vuoksi sotaa ja sodankäyntiä koskevan kansainvälisen lain sovellettavuuden erityyppisiin aseellisiin konflikteihin koetaan vaihtelevan valtioiden toimesta – varsinkin ottaen huomioon sen, että pitkittyneille konflikteille, kuten Gazaa ja etelä-Libanonia ympäröiville konflikteille muodostuu usein omat kirjoittamattomat sääntönsä. Näissä tilanteissa sotilaallista voimaa käyttävät valtiot saattavat nähdä kansainvälisen lain olevan ristiriidassa sen tavoitteenasettelun kannalta sopivan sodankäynnin kanssa, jolloin ne siirtävät energiaansa joko kansainvälisen lain tulkitsemiseen sen sodankäyntiä oikeuttavalla tavalla, tai tulkintaan, jonka mukaan kansainvälinen laki ei päde tietynlaisissa tilanteissa (valtioita vastaan toimivat territoriaaliset aseelliset ryhmittymät pyrkivät usein sitä vastoin käyttämään kansainvälistä lakia propagandistisena lyömäaseena). Voimakkaimmin nämä ristiriidat ovat olleet havaittavissa äskettäisen Gazan konfliktin tapaisissa asymmetrisissä konflikteissa, joissa vastakkain ovat asettuneet hyvin koulutetut, varustetut ammattiarmeijat sekä epäkonventionaalisia keinoja suosivat aseelliset ryhmittymät. Johtuen osapuolten välisestä voimaepätasapainosta, heikompi osapuoli pyrkii usein kaventamaan konfliktin voimaepätasapainoa taistelemalla keinoin, joka hyödyntää vahvemman vastustajan rajoituksia ja heikkouksia – ja yksi näistä heikkouksista varsinkin kehittyneille valtioille on kansainvälisen lain ja sodankäynnin todellisuuden välinen ristiriita.

Oman lisänsä tähän dynamiikkaan tuo suhteellisuus-periaatteen toinen merkittävä ongelma: sitä ympäröivät käsitteelliset epäselvyydet konflikteja käsittelevissä julkisissa keskusteluissa, ja erityisesti käsitteen tulkitseminen ilman sen laillisen määritelmän huomiointia, kuten Amichai Cohen kirjoittaa. Jälkimmäisen kannalta Jäntin ja Elwanin kommentit A-talkissa, jossa rinnastettiin Israelin siviiliuhrien määrää palestiinalaisuhrien määrään (Jäntti) sekä Israelin ja Hamasin sotatoimet toisiaan kohtaan (Elwan), toimivat esimerkkeinä käsitteellisistä epäselvyyksistä, jossa periaatteen laillinen määritelmä vaihdetaan määrälliseen rinnastukseen. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, ettei heidän kritiikeillään ole pohjaa vaan sitä, että siviiliuhrien määrän tai sotatoimien laadun keskinäistä vertaamista ei voi suoranaisesti sitouttaa suhteellisen voimankäytön periaatteeseen, joka on sidoksissa sotatoimista oletettavasti saatuihin hyötyihin sekä siitä aiheutuviin haittoihin siviiliväestölle.

Ongelmallisesti suhteellisuus-periaatteesta puhuttaessa on myös tunnustettava, kuinka subjektiivinen se määritelmällisesti on monilta osin. Esimerkiksi sotilaallisten hyötyjen ja siviiliväestöön kohdistuneiden haittojen määrällistäminen – ja sitä kautta keskinäinen vertaaminen – on äärimmäisen vaikeaa erityisesti sotatoimien aikana, jolloin tietoa yksittäisistä operaatioista, niiden tavoitteista ja ennakoiduista hyödyistä on saatavilla vähän (samanaikaisesti kansalaisjournalistien ja aktivistien kautta sotilaallisten operaatioiden seuraukset siviiliväestölle ovat nähtävillä pikaisesti sosiaalisen median välityksestä, monelle konkretisoiden sodankäynnin haittavaikutukset mutta jättäen hyvin epäselväksi sen hyödyt). Sodan kaaoksessa ulkopuolisen tarkkailijan tilannetaju on kovalla koetuksella, ja argumentit suhteellisuuden puolesta tai vastaan tehdään usein puutteellisin tiedoin.

Tämä on omiaan luomaan tilanteen, jossa molemmat osapuolet, ja osapuolten kantoja edustavat ulkopuoliset toimijat pyrkivät edistämään tiettyjä narratiiveja totuutena, mitä kautta esimerkiksi edellisessä Gazan konfliktissa sosiaalisessa mediassa käyty narratiivisota oli varsin luontainen ja odotettavissaoleva kehitys (asiasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Jarno Limnéllin ja Lilly Korpiolan kommentteihin A-studio: Streamissa), joka tulee mitä todennäköisimmin korostumaan tulevaisuudessa. Tässä yhteydessä suhteellisuusperiaatteen käytön tarkoitus ei kuitenkaan enää ole säännellä sotaa ja sodankäyntiä laillisena periaatteena vaan toimia retorisena työkaluna, jonka tehtävänä on edistää eri osapuolten luomia narratiiveja sodankäynnistä ja sitä ympäröivästä poliittisesta todellisuudesta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa