Jaa

Sisällöllisesti Rio+20-kokouksen lopputulosta on pidetty välttävänä. Laihana Rio+20:n lopputulosta voi pitää siksi, että huippukokous ei synnyttänyt dramaattisia uusia kansainvälis-oikeudellisesti sitovia sopimuksia tai painavia poliittisia, taloudellisia tai institutionaalisia työkaluja. Toisin sanoen, kansainväliset institutionaaliset rakenteet tuntuvat pysyvän vuodesta toiseen ennallaan riippumatta siitä, että ilmastonmuutos useiden tieteellisten indikaattoreiden mukaan näyttää kiihtyvän.

Merkittävin Rio+20:n tulos, josta valtiot pääsivät yksimielisyyteen oli lupaus alkaa valmistella kestävän kehityksen tavoitteita (SDGs). Kestävän kehityksen tavoitteet astuisivat voimaan vuonna 2015, jolloin ne korvaisivat nykyiset YK:n vuosituhattavoitteet (MDGs). Niihin valtionpäämiehet sitoutuivat YK:n vuosituhatjulistuksessa (Millennium Declaration) vuonna 2000. Vuosituhattavoitteiden puute on niiden vähäinen ilmasto- ja ympäristöpainotus. Ne ovat olleet poliittisia kehitystavoitteita, jotka ensisijaisesti keskittyvät köyhyyden poistamiseen, ja joiden ajattelumallissa päästöjen kasvu  ei näyttäydy merkittävänä ongelmana. Vuosituhattavoitteet on pääosin saavuttanut vain Kiina nopean taloudellisen kehityksensä ansiosta. Samalla 20 vuodessa sen päästöt ovat lähes 4-kertaistuneet.

Ilmastonmuutoksen vahingoittaessa tulevaisuudessa taloudellisesti erityisesti köyhiä maita, on kehityskriitikoiden piirissä yhä voimallisemmin alettu puhua kestävän kehityksen tavoitteista. Kestävän kehityksen tavoitteita on alkanut valmistella korkean tason paneeli, jonka puheenjohtajina toimivat Iso-Britannian pääministeri David Cameron, Liberian presidentti Ellen Johnson-Sirleaf sekä Indonesian presidentti Susilo Bambang Yudhoyono. Paneelilta odotetaan raporttia vuoden 2013 ensimmäisellä puoliskolla.

Tällaiset YK-prosessit ovat kiinnostavia ainakin siitä syystä, että samanaikaisesti maailmanpolitiikan fokus ja kansalliset poliittiset järjestelmät operoivat aivan toisilla alueilla – useimmat niistä kädet sidottuina talouskriisin jälkihoitoon. Yhdysvallat perinteisenä valtakeskuksena on lisäksi linnoittautunut presidentinvaaleja varten. Tietyllä tavalla Rio+20-huippukokous oli idealismin linnake – joka ajankohdaltaan osui pahimpaan maailmanpoliittisen pessimismin aallonpohjaan, ja siksi reaalimaailmasta kovin irrallinen tapahtuma.

Realismin ja idealismin välillä voi nähdä kuilun, jonka silloittaminen on perinteisesti ollut hankala tehtävä. Realistit ovat ehtineet tottua kansainvälisten neuvotteluiden niukkoihin tuloksiin, ja kansainvälisen diplomatian tanssiessa vangin ongelman ympärillä, kasautuu vastuu luovista, suoraviivaisista ratkaisuista erityisesti yrityksille, yliopistoille sekä uusille innovatiivisille kumppanuuksille.

Mutta siinä missä vuodesta 2008 jatkunut talouskriisi on merkittävä taustaselittäjä Rio+20:n heikolle lopputulokselle, reaalipolitiikan näkökulmasta merkittävänä näyttäytyi myös moninapaistuva maailmanpoliittinen tilanne ja BRICS-maiden kasvava poliittinen painoarvo. Maailmanpoliittisesti Rio+20:tä onkin tulkittu osaltaan Brasilian voimannäyttönä.

YK:n sihteeristön luovutettua kokousvalmistelujen puheenjohtajuuden Brasilialle muutama päivä ennen päätösneuvotteluiden alkua, pakotti Brasilia ”ota tai jätä” -neuvottelutaktiikallaan muut valtiot käytännössä joko hyväksymään tai hylkäämään sopimustekstin. Mutta YK:n sihteeristön luonnoksiin verrattuna Brasilian lakimiesarmeijan kirjoittama luonnos oli laiha kompromissi, joka lähinnä vahvisti valtioiden aiemmat sitoomukset kestävään kehitykseen.

Rio+20:ssa neuvotteluagenda laaja, vihreä talous ja kestävä kehitys kun koskettavat ympäristökysymysten lisäksi ainakin talous-, teollisuus-, maatalous- sekä kauppapolitiikkaa, joihin nivoutuvat vuosia jumittaneet kauppapolitiikan neuvottelut (Doha Round) sekä aineettoman pääoman (IPR) kysymykset. Lisäksi arkaluontoisissa sosiaalisissa kysymyksissä konsensuksen löytäminen valtioiden välillä on perinteisesti ollut haastavaa. Olisikin epäloogista olettaa, että juuri tämä huippukokous käänteentekevästi olisi muuttanut valtioiden syvään juurtuneita ulkopoliittisia asemia.

Valtioiden liikkumavaraa rajoittava tekijä on niiden halu pitää kiinni omasta suvereniteetistaan ja olla alistumatta YK-järjestelmän puitteissa tehtyihin lupauksiin. Tämä näkyy erityisesti ympäristö- ja luonnonvarakysymyksissä, sillä kansainvälisen ympäristölainsäädännön perusperiaatteisiin kuuluu valtioiden suvereniteetti käyttää alueella sijaitseviaan luonnonvaroja haluamallaan tavalla.

Talouskriisi ja moninapaistuva maailmantilanne ovat ohjanneet huomion sektoreille, joita on pidetty kestävän kehityksen käsitteelle yleensä ongelmallisina, jopa mahdottomina. Yhtäkkiä maailmanpolitiikan ja -talouden keskiössä ovat Kiinan resurssikysyntä, Arktiksen öljyvarat sekä biodieselin tuotanto ja uudet fossiilliset polttoaineet, kuten Pohjois-Amerikan öljyhiekat. Yhtäkkiä Suomessa keskustellaan kaivosteollisuudesta pääministerin suulla Suomen ”uutena Nokiana”.

2010-luku sarastaa kovin erilaisena kuin 1990-luku, eikä vain viestintäteknologian mullistusten ansiosta.

Heinäkuussa 2012 veteraanitutkija Bill McKibben julkaisi Rolling Stone-lehdessä artikkelin ”Global Warming’s Terrifying New Math”, joka hiljattain myös suomennettiin. Sosiaalisessa mediassa laajalle levinneessä artikkelissa McKibben kiteyttää nykyisten poliittisten ja taloudellisten rakenteiden ongelman. Artikkelissaan McKibben kuvaa eritysesti, kuinka öljy-yhtiöiden liiketoimintalogiikkaan ja jo tehtyihin investointeihin sisältyy nyt sellainen määrä päästöjä, joka ohjaa ilmastonmuutoksen väistämättä yli +2°C:een.

Kehitys – sellaisena ajatuksena kun se tähän asti on mielletty – perustuu vuonna 2011 yhä 87-prosenttisesti energiantuotantoon fossiilisilla polttoaineilla. Uudet talousveturit Kiina ja Intia seuraavat traditionaalisen talouskasvun mallia, ja niiden nykyinen ja tuleva talouskasvu perustuvat eritysesti hiilen käyttöön. IEA:n mukaan hiilidioksidipäästöt ovat Kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n vuoden 2007 pahimman kasvuennusteen yläpuolella.

Tässä valossa analyysi Rio+20:sta on lopulta varsin yksinkertainen.

Jos kansainvälisin sitoumuksin yhteisymmärrykseen ei päästä, korostuu poliittisesti kansallinen ja paikallinen taso – valtioiden, kaupunkien, kuntien ja kotitalouksien rooli. Ensimmäisenä mieleen tulevat kotimaiset kuntavaalit.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa