Viime kesänä eräs The Ulkopolitist käsitteli kansainvälisen politiikan (International Relations, IR) opetusta ja tutkimusta, kysyen onko IR vielä amerikkalainen tieteenala? Vuoden 2009 TRIP-surveyn perusteella anglosaksisen IR-maailman hegemonia kansainvälisen politiikan alalla oli lähes selviö, vaikka tämä selittyi osaltaan ongelmallisella metodologialla: kyseiseen tutkimukseen osallistuivat lähinnä Britannian entisiä alusmaita, joissa puhutaan vielä laajalti englantia, ja joiden suhteet anglosaksiseen ytimeen ovat erittäin tiiviitä myös tieteen saralla.

Viimeisimpään TRIP-tutkimukseen osallistui jo useampi maa, mukana myös oma pohjoinen kansainvälispoliittinen periferiamme. Tutkimusta ehti jo viime kerran tapaan nopeasti kommentoimaan Stephen Walt, jonka kirjoituksessa myös Suomi sai huomiota, lähinnä ulkopoliittisen analyysin (Foreign Policy Analysis, FPA) ja realismin opetuksen puutteesta johtuen. Englannin koulukunnan realistiksi ja ulkopoliittiseksi kommentaattoriksi tunnustautuvalle Walt alleviivaa kahta varsin oleellista ongelmaa. Mutta mitä muuta tutkimus paljastaakaan suomalaisesta IR:stä?

Tutkimus itsessään pyrkii kartoittamaan kolmea eri osa-aluetta kohdemaissa: tutkimusta, opetusta ja akateemikkojen maailmanpoliittisia näkemyksiä. Suomen tapauksessa on kuitenkin huomioitava kaksi kriittistä metodologista ongelmaa, jotka haittaavat tavoitteiden saavuttamista: Suomesta datan on kerännyt viime TRIP-postauksessamme paljon palstatilaa saanut tanskalainen Ole Waever sekä Peter Marcus Kristensen, jotka oli myös vastuussa testin suunnittelusta Fenno-Skandinavian alueella. Waeverin nimittäminen oli varmasti erittäin ansaittua, mutta yhtälailla Suomen IR-kentän ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta se synnyttää kaksi kysymystä: minkä verran Waever ja Kristiansen ymmärtävät Suomen ja Skandinavian maiden IR:n eroja (Suomessa IR:n opetuksessa käytetään kuitenkin paljon kotimaista kirjallisuutta), ja minkälaiset valmiudet heillä oli kerätä tietoa Suomesta?

Jälkimmäiseen kysymykseen tarjolla on huolestuttavaa dataa: Suomessa sample size oli tutkimuksen pienin kahdellakymmenelläneljällä osanottajalla (vastauksia tuli vain yhdeltätoista, vastausprosentin ollen kolmanneksi huonoin). Näistä syistä johtuen, se mitä tutkimus loppupelissä voi kertoa ”suomalaisesta” IR:stä, on aika rajoitetusti. Tutkimuksessa ei paljasteta myöskään kuinka monesta eri laitoksesta vastaukset ovat peräisin (vaikka se paljastetaan, että vastaajista suurin osa on professoreita tai luennoitsijoita, vastaajista on 89% miehiä, 33% ulkomaalaisia ja vain 25% on erikoistunut IR:ään), joten tuloksiin tulisi suhtautua äärimmäisen skeptisesti.

Yksitoista vastausta on kuitenkin tyhjää parempi, joten looginen –  ja varsin mielenkiintoinen – kysymys kuuluukin, mitä tämä tutkimus paljastaa kansainvälispoliittisten akateemikkojen opetuksesta ja tutkimuksesta, sekä heidän maailmanpoliittisista näkemyksistään?

Suomalaisesta IR:n opetuksesta tutkimus paljastaa lähinnä sen, että IR:n alueellinen opetus on laajaa (tai ainakin, että vastaajat näkevät opetuksen laajana). Kaikkia mantereita käsitellään kandidaatti- ja maisteritasoilla, vaikkakin esim. Aasiaa ja Afrikkaa pelkästään jälkimmäisellä. Myös suurin osa eri IR:n teoreettisista linsseistä – keskeisimpinä realismi, liberalismi ja konstruktivismi – on esillä opetuksesta, ainakin jollain tasolla, vaikka konstruktivismi tuntuu ehkä olevan muita tasavertaisempi. Opetuksen lähtökohtana Suomessa on opiskelijoiden tutustuttaminen IR:ään tieteenä, ja kuten Walt ehtikin jo päivitellä, tämän kolikon kääntöpuolena on ettei FPA tai FP-relevantteja kysymyksiä käsitellä, saman pätiessä myös ajankohtaisiin maailmanpoliittisiin aiheisiin (vain 14% ja 19% vastaajista vastasi käsittelevänsä ko. aiheita opetuksessaan).

Suomalaista IR-tutkimusta vahvistaa tutkijoiden erikoistumisalueiden hajonta. Vastaajien seasta löytyi aluetutkimukseen ja maailmanpolitiikan tutkimukseen erikoistuneita  (jälkimmäisen pohjalta voisi arvioida, että ainakin Helsingin yliopiston IR-osaajat ovat olleet vastaajien joukossa), enemmistön edustaessa kansainvälistä politiikkaa sekä valtio-oppia. Toisaalta, esimerkiksi toimijoiden rationaalisuuteen ei uskonut kukaan, eikä englantilaisen koulukunnan, liberalismin ja realismin maailmankatsomukselliset linssit kelvanneet tutkijoille. Konstruktivisteiksi tunnustautui neljännes, toisen neljänneksen jäädessä paradigmaattisen IR:n ulkopuolelle. Konstruktivismin suosion nousua (Suomessa ja maailmalla)  heijasti myös se, että vastaajien keskuudessa merkittävimpänä IR-akateemikkona pidettiin Alexander Wendtiä (realisteista ääniä sai ainoastaan Barry Buzan). Suomalaisen IR-yhteisön irtaantumista kansainvälisestä yhteisöstä sekä tämän hetkisten ilmiöiden tutkimuksesta saattaa hivenen kuvastaa se, että viimeisen viiden vuoden merkittävimmistä IR-tutkijoista kukaan ei saanut ääniä Suomesta (paikallisia ei myöskään kiinnostanut se, mikä yliopisto tarjoaa tällä hetkellä parhaan PhD-ohjelman tai maisteriohjelman IR-opiskelijoille – happamia, sanoisi kettu?).

Varsinainen vahvuus Suomessa tutkimuksen perusteella oli tutkimuksen tekeminen useammalla kielellä. 43% vastaajista katsoi, että kykenee tekemään tutkimusta kahdella kielellä, ja sama prosenttimäärä katsoi tutkimisen onnistuvan myös kolmella tai enemmällä (jälkimmäiseen korkeammat prosentit saivat vain Tanska ja Brasilia). Vaikka Suomessa IR-tutkijat näkevät, että akateemisen tutkimuksen ja käyttökelpoisen tiedon välinen kuilu on hivenen kasvanut (40% vastaajista tuki näkemystä), peräti 80% vastanneista haluaisi lisää yhteistyötä akateemisen ja poliittisen maailman välillä (ironisesti kukaan vastaajista ei nähnyt, että ajankohtaisten aiheiden tutkimisen pitäisi ensisijassa motivoida IR-tutkimusta).

Yhdentoista professorin ja luennoitsijan voimin tehty katsontakanta Suomen IR-kerhon maailmanpoliittisista mielipiteistä ei ole välttämättä kaikista edustavin, mutta tutkimus antaa paljon mielenkiintoista tietoa. Vastanneet arvioivat Itä-Aasian (17%), Venäjän (33%) ja Länsi-Euroopan (50%) olevan tärkeimmät alue Suomelle nyt ja 20 vuoden päästä. Tämän hetkisinä ulkopoliittisina haasteina Suomelle nähtiin euron hajoaminen (67%), ilmastonmuutos (83%), maailmanlaajuinen velkakriisi (50%). 10 vuoden päästä haasteina nähtiin ilmastonmuutos (50%), finanssijärjestelmä (83%) ja alueellinen integraatio (33%). Vähemmän yllättäen 83% vastaajista näkee maailman turvallisempana nyt kuin kylmän sodan päätyttyä. Ajankohtaisista IR-kysymyksistä yllättävin vastaus liittyi Libyan operaatioon. Vastanneista 100% vastusti operaatiota (Argentiinassa kannatus oli toisiksi vähäisintä 18% kannatuksella, ja Turkin vastanneista 40% kannatti operaatiota. Ruotsissa kannatus oli 85%). Yhdysvaltain asejoukkojen käyttöä vastusti tilanteesta huolimatta (tarjotut skenaariot liittyivät Sudanin ja Etelä-Sudanin väliseen konfliktiin, Iranin ydinkiistaan, Islamistien vallankaappaukseen Pakistanissa, sekä interventioon Syyriassa ja Jemenissä) 80% vastanneista. Suomessa myös uskotaan USA:n globaalin vaikutusvallan heikkenemiseen, sekä Kiinan nousuun. Vuonna 2020 maiden nähdään olevan lähes yhtä vaikutusvaltaisia (USA 5,00 ja Kiina 4,40 asteikolla 1-10). Vastanneiden keskuudessa Yhdysvaltoijen kansainvälispoliittiseen rooliin ja painoarvoon suhtaudutaan siis suhteellisen varautuneesti.

Mitä tästä kaikesta siis voi päätellä? Tutkimuksen perusteella eipä oikeastaan kovin paljon. Kuinka edustavaa voikaan olla yhdentoista henkilön otanta Suomen IR-väestöstä? Se vähä data, joka näyttää olevan tarpeeksi monipuolista, kertoo että suomalaisella IR:n opetuksella menee enimmäkseen hyvin ja monipuolisuus on valttia. Ainoa merkittävä ongelma on IR:n eristys ajankohtaisista ulko- ja maailmanpoliittisista aiheista. Suomalaisesta IR:n tutkimuksesta TRIP ei mielestäni paljasta tarpeeksi (tutkimuksen aihealueista tai eri teorioiden suosiosta). Suomalaisen IR:n tutkimuksen vahvuus tuntuu olevan monikielisyys, mutta huolta tässäkin herättää vieraantuminen ajankohtaisista aiheista, kansainvälisistä virtauksista ja julkisesta keskustelusta. Kielitaito voikin helposti jäädä hyödyntämättä suomalaisen IR:n eläessä (ainakin tutkimuksen tulosten perusteeella) omassa akateemisessa kuplassaan eristyksissä laajemmista kansainvälisistä (ja kansallisista) debateista ja yhteisöistä.

Ehkäpä tässä olisi FISA:lle oiva tilaisuus kartoittaa Suomen IR-kenttää laajemmin, jotta sen ongelmikohtia voitaisiin lähteä korjaamaan – niin nykyisten kuin tulevienkin akateemikkojen toimesta. Ensimmäiset kysymykset, joita Suomen IR-kentän tilan arvioimiseksi voitaisiin esittää ovat, miksi kansainvälisessä tutkimuksessa tiedon kerääminen Suomesta ei ollut suomalaisen vastuulla, miksi suomalaisia IR-ammattilaisia identifioitiin tanskalaisen akateemikon toimesta vain 24, miksi vain 11 näki tärkeäksi vastata, ja eikö Suomesta oikeasti löydy ihmisiä, joita kiinnostaa tehdä IR:ää myös FPA ja FP-relevanttien kysymysten ja laajojen kansainvälisten debattien parissa? Kysyä voisi vaikkapa myös, että miksi tällaisen datan keräämiseen ylipäätään vaadittiin kansainvälinen projekti?