The Ulkopolitist haastatteli huhtikuun lopulla Vihreiden puheenjohtajaa, ympäristöministeri Ville Niinistöä. Haastattelu on ensimmäinen artikkelisarjassa, jonka tarkoituksena on syvällisemmin kartoittaa Suomen keskeisten ulkopoliittisten toimijoiden ja keskustelijoiden ajatuksia ulko- ja maailmanpolitiikasta niin teorian kuin käytännön tasolla. Sarjan ensimmäisessä osassa puheenjohtaja Niinistö avaa sekä omia että puolueensa näkemyksiä maailmanpoliittisen järjestelmän rakenteesta ja epäkohdista, Suomen ja EU:n roolista maailmassa, sekä maamme ulkopoliittisesta keskustelusta.  

Maailmanpolitiikka ja Suomi

UP: Millaisen näkökulman tai narratiivin kautta Vihreät jäsentävät maailmanpolitiikkaa?

VN: Voi ajatella, että on erilaisia tapoja jakaa suomalaista ulkopoliittista ajattelua. Monet lähtevät siitä, että on niitä, jotka korostavat kylmän sodan ajan peruilta olevaa [ajattelua, jossa] pyritään olemaan suurvaltapolitiikan ulkopuolella ja tasapainoilemaan asioihin sopeutuvana, sovittelevana toimijana. Sitten on vahva transatlanttinen ajattelutapa, ja erilaisia variaatioita näistä, joissa painottuu suhtautuminen keskeisiin suurvaltoihin. Meille [Vihreille] ei ole olennaista se, minkä maan kavereita ollaan, vaan se, että meillä on arvopohjainen ulkopolitiikka, joka lähtee globaalista näkökulmasta. Nykyaikana ensisijainen turvallisuuspoliittinen viitekehys on koko maailmanjärjestys. Meillä on valtavan isoja globaaleja ympäristöriskejä ja ilmastonmuutokseen liittyviä uhkia, kuten ilmastopakolaisuus. Vihreille tärkeää on se, että me edistämme humaaneja, kestävän kehityksen mukaisia, demokratiaa ja ihmisoikeuksia edistäviä arvoja johdonmukaisesti meidän ulkopolitiikassa. Tätä kautta voidaan luoda myös turvallisempaa maailmanjärjestystä.

UP:Teidän tavoitteet tuntuvat perustuvan havaittuihin epäkohtiin maailmanjärjestyksessä. Millaisena näette tämän maailmanjärjestyksen?

VN: Meillä on ongelmana nykyisessä maailmanjärjestyksessä ensinnäkin se, että meillä on toisen maailmansodan jälkeen rakennettu, länsimaakeskeinen maailmanjärjestys, joka ei kata kaikkia keskeisiä globaalin oikeudenmukaisuuden aloja, ja jossa toisaalta valtatasapaino ei vastaa nykyisiä maiden välisiä valtasuhteita. Meidän keskeinen haaste ja mahdollisuus globaalilla järjestelmätasolla lähivuosikymmeninä on sellaisen kansainvälisen oikeusjärjelmän luonti, joka kestää sen, että on nousevia valtoja, jotka eivät ole välttämättä edes kovin demokraattisia, ja joilla voi olla hyvin erilaiset tarpeet kehittää globaalia maailmanjärjestystä muuhun suuntaan. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimaiden tulisi myös noudattaa kyseistä järjestelmää. Haluamme demokratisoida globaalin päätöksenteon koskee se sitten ympäristöriskejä tai talousjärjestelmän rakenteellisia riskejä. Tämä demokratisointi koskee myös sitä, että me haluamme, että myös muilla kuin länsimailla on erinäisissä kansainvälisissä elimissä enemmän sanottavaa, vaikka tietysti toivomme, että demokratia ja ihmisoikeusarvot ovat samalla vahvasti tässä kehityksessä mukana.

UP: Miten Vihreät näkee Suomen ulkopoliittisen aseman maailmassa? Onko Suomella painoarvoa epäkohtien korjaamisessa?

VN: Mielestäni juuri arvopohjainen ulkopolitiikka on se [alue],  jossa meillä on painoarvoa. Meillä ei ole valtapoliittisessa, tavallaan perinteisessä mielessä suurta painoarvoa, jos ajattelee meidän geopoliittista sijaintia tai muita asioita. Kuitenkin pohjoismainen brändi on sellainen, mikä maailmalla tunnetaan.  Koko nousevan maailman ulkopuolella on se [alue], jossa meillä olisi vaikutusvaltaa pohjoismaisen brändin ja sen arvostuksen kautta. Kiinaa, Afrikan maita ja Intiaa kiinnostaa ympäristöteknologia ja siihen liittyvä osaaminen. Toisaalta Suomella ei ole siirtomaavaltahistoriaa tai länsimaisen hegemonia-ajattelun historiaa, jolloin meillä on mahdollisuus tällä alueella. Näppituntumani on, että yksi syy Durbanin sopimuksen syntymiseen on se, että sovimme Ruotsin ja Tanskan ministereiden kanssa ensiksi yhdessä ajavamme EU:n sisällä sellaista linjaa, joka kannattaa luontevaa tasa-arvoista dialogia kehitysmaiden kanssa saadaksemme kehitysmaaryhmän – Afrikan maat, latinalaisen amerikan maat – takaa haastamaan Kiinan ja Intian liikkumaan. Meillä oli iso vaikutus siihen, että EU rupesi tekemään niin kuin me halusimme. Voi sanoa, että Pohjoismailla oli keskeinen rooli siinä, että Durbanissa saatiin kovempi tulos aikaan kuin kukaan odotti, vaikkei itse sopimus välttämättä vielä riitäkään.

EU:n rooli maailmassa ja pohjoismainen viitekehys

UP:  Mikä on EU:n ulkopoliitinen rooli? [Euroopan ulkosuhdehallinto] EEAS:äähän ei voi kutsua menestykseksi, ja toisaalta Suomella ei ole ollut selkeää roolia EU:n [ulkopoliittisessa] viitekehyksessä.

VN: EU:n ulkopolitikkahan on ollut vähän hakusessa viime vuosina. Ilmastoneuvotteluissa EU tosin palasi taas veturin paikalle, mikä palauttaa uskoa EU:n pehmeään voimaan. Tietysti EU:n ulkopoliittinen asema kärsii siitä, että talouskriisi on uutisoitu näyttävämmin EU:n osalta kuin Yhdysvaltain tai Aasian, mutta on kuitenkin virheellistä vetää tästä se johtopäätös, että tämä estäisi meitä olemasta vahva ulkopoliittinen toimija. Meillä on edelleen yhteenlaskettu BKT ja toisaalta EU:n osuus globaalista kehitysyhteistyöstä on ylivertainen verrattuna mihin tahansa maahan – Yhdysvallat jää tässä kauas. Meillä on pehmeää valtaa, jota pitäisi osata käyttää niin, että me luomme muita maanosia ja maaryhmiä arvostavia suhteita näihin maihin, kuitenkin siten, että saamme samalla vietyä eurooppalaista arvopohjaa eteenpäin – oikeudenmukaista oikeusregiimiä, tasapainoista ja ympäristöriskit huomioivaa kauppapolitiikkaa. Talouden sääntelyssä voi sanoa, että EU on selkeästi se voima, joka voimakkaimmin ajaa veroparatiiseihin puuttumista ja rahoitusmarkkinoiden sääntelyä, joita tarvitaan. Näihin talousjärjestelmään ja kehitysympäristöön liittyvissä kysymyksissä EU:lla on mahdollista ottaa johtajuus, jolloin pikkuhiljaa johtajuus vahvistuu myös perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.

UP: Puhuit pehmeästä voimasta. Näetkö, että EU:lla on tarvetta perinteisemmälle voimalle turvallisuusalalla ja sotilaallisella alalla?

VN: Tämä on kaiken kaikkiaan hankala kysymys. Jos arvioidaan mihin sotilaallista valtaa käytettäisiin, niin EU:han on rakentanut nopean toiminnan joukkoja, joita ei kuitenkaan ole tarvittu. Näkisin ehkä kuitenkin, että EU:lla on yhteensopivien joukkojen kautta luonteva suhde Naton, minkä myötä se voi osallistua merkittäviin kansainvälisiin operaatioihin – mielellään sellaisiin, joilla on YK:n siunaus takanaan. Nato on turvallisuus- ja sotilasorganisaationa kaikkein nopein ja toimintakykyisin reaktiota vaativissa tilanteissa. EU:n oma sotilaallinen turvallisuusorganisaatio olisi päällekkäinen olemassa olevien rakenteiden rinnalla. Sen sijaan kansalliset puolustusvoimat kehittävät toimintaansa yhteensopivaksi muiden EU-maiden kanssa. Suomen tapauksessa puolustusvoimien yhteensovittaminen muiden pohjoismaiden kanssa on vain järkevää; asehankinnathan ovat kalliita. Samalla tämä sitoo meidät läheiseen pohjoismaiseen kumppanuuteen turvallisuuspolitiikassa.

UP: Tasavallan presidenttihän on nimenomaan ottanut esille sharing & pooling –idean. Miten pohjoismaista sharing ja pooling –konseptia voisi mielestäsi toteuttaa?

VN: [Norjan entisen puolustus- ja ulkoministeri Thorvald] Stoltenbergin raportti Pohjoismaiden neuvostolle oli varsin laaja selvitys siitä, mitä kaikkea voidaan tehdä.  Näen, että ase- ja järjestelmähankinnoissa voitaisiin tehdä enemmän yhteistyötä. Meri- ja ilmavalvonnassahan yhteistyötä on jonkin verran jo tehty ja Islannin ilmatilaa valvovat muiden maiden valvontakoneet. Toki yhteistyön lisääntyminen herättää myös periaatteellisia kysymyksiä esimerkiksi sen suhteen, kuinka pitkälle Suomi haluaa mennä. Ainakin hankinnoissa pyritään varmistamaan yhteensopivuus ja kustannustehokkuus. Ihan kaikkea ei myöskään tarvitse nykyaikana hankkia itse. Pitää arvioida, mitkä turvallisuusriskit ovat olennaisimpia meidän kannalta ja hankkia niihin valmius. Nk. tukevissa valmiuksissa voidaan tehdä yhteishankintoja, tai ainakin varmistaa että jollakin meitä lähellä sijaitsevalla maalla on sama valmius. EU:n sisälläkin on tosiaan tätä jonkun verran tehty, siitä ei ole vain pidetty kovin paljon meteliä.

UP: Suomi on edelleen sotilaallisesti puolueeton. Voiko Suomi nojautua tällaiseen sharing & pooling tai smart defence –mentaliteettiin ilman poliittista sitoumusta?

VN: Tässä tullaan kysymykseen siitä, miten kattava EU:n voimassaoleva takuujärjestelmä oikein on, ts. missä määrin me olemme sitoutuneet auttamaan toisia. Ruotsihan taitaa olla yksi harvoista valtioista, joka on linjannut antavansa apua kansainvälisissä kriisitilanteissa. Meillä tulkinta on vähän epäselvempi. Mielestäni tästä pitäisi käydä avointa keskustelua: onko meillä halua, voimmeko me sitoutua tähän? Mitä me toisaalta edellytämme muilta?  Näkemykseni on, että Suomi on turvallisuuspoliittisesti liittoutunut osana EU:ta, jonka kanssa meillä on yhteisiä intressejä. EU:n poliittinen liitto on niin vahva, että turvallisuuspoliittiset aspektit nousevat myös vahvoiksi. Tämä ei kuitenkaan kata perinteistä maanpuolustuksen kenttää, vaan on luonteeltaan rajatumpi turvallisuuspoliittinen liittouma.

UP:  EU:n kohdalla toinen problemaattinen kenttä on ollut energiamarkkinat, jossa jäsenmailla on erilaiset intressit. Voidaanko EU:n laajuinen ratkaisu saavuttaa jossakin vaiheessa?

VN: EU:han pyrkii yhtenäistämään energiapolitiikkaansa. Se on äärimmäisen järkevää ja vihreälle politiikalle iso sektori, koska tarvitsemme kestävää, uutta energiapolitiikkaa. Tässä tiivistyykin [energiapolitiikan] ulko- ja turvallisuuspoliittinen aspekti huoltovarmuudessa ja omavaraisuudessa. Mitä varmemmin EU:n sisäiset sähkömarkkinat saadaan toimimaan, sitä varmemmin huoltovarmuus ja omavaraisuus toimivat. [Tässä hyödynnetään ns.] smart bindejä, joilla voidaan tuottaa tehokkaimmin sähköä siellä missä se on kulloinkin kannattavinta, minkä ohella siirtoverkot, modernit super gridit, siirtävät sähköä tehokkaasti ilman suurta hävikkiä Euroopan toiselta laidalta toiselle.

EU:n energiantuotannossa on mahdollista vahvistaa vähäpäästöisen energiatalouden rakentamista voimakkaasti. Tässä onkin iso poliittinen kysymys: mitä resurssitehokkaamman ja vähäpäästöisemmän yhteiskunnan me rakennamme, sitä vähemmän me olemme riippuvaisia energiataloudessa ja ulkopoliittisessa toiminnassa – hyvin yksinkertaista. Suomihan voi toimia ensisijaisesti kansallisesta omavaraisuusnäkökulmasta, mutta on selvää, että sen rinnalla on vahvistettava EU:n sisäistä sähkömarkkinatoimintaa ja kilpailua.

Suomen ulkopoliittinen (epä)diskurssi

UP: Siirrymme Suomen ulkopoliittisen diskurssin heikkoon nykytilaan. Onko tämä sukupolvikysymys?

VN: Olen ollut aikaisemmin ulkopolitiikan tutkija, tein Suomen ulkopolitiikan murroksesta väitöskirjaa ja olen tutkinut ulkoministeriön historiaa, mitä kautta suomettumisen ulkopolitiikan diskurssi on tuttu. Yksi ongelma, miksi suomettuminen on jättänyt suomalaiseen sieluun syvän trauman on se, että meillä ulkopoliittinen keskustelu on kautta aikain ollut luokattoman huonoa. Se on lähtöisin juuri suomettumisen itsesensuurista, joka lamaannutti kaiken älyllisen keskustelun Suomen ulkopolitiikan eri vaihtoehdoista ja toisaalta se käytykin keskustelu oli myös ideologisesti todella värittynyttä. Tästä ei ole uskallettu täysin normalisoitua, sillä ulkopoliittisessa keskustelussa puhutaan aika vähän siitä, mitkä Suomen ulkopoliittiset linjat ja arvot ovat, ja mitä niillä pyritään edistämään. Ongelma on tietysti se, että meillä on tosi huono pooli yhteiskunnalliselle keskustelulle, myös nuoremmassa sukupolvessa. Meillä on yliopistoissa jonkun verran yhteisöjä missä käydään keskustelua, mutta ei kauhean vahvasti. On tietysti hienoa, että blogimaailmassa herää keskustelua [ulkopolitiikasta], sillä perinteisesti päivälehdet ovat tarttuneet tähän todella huonosti.

UP: Virossa ulkopoliittisen keskustelun kulttuuri on muuttunut aivan eri tasolle kuin Suomessa. Mitkä rakenteet tai tekijät selittävät tämän? Onko Suomi jotenkin uniikki tapaus? 

VN: Meille ei ole tullut sellaista murrosta, jossa konsensuspolitiikka olisi pitänyt murtaa. Meillä on tapahtunut hidas murros siitä, että ne jotka eivät saaneet edistää toivomaansa länsisuuntautumista kylmän sodan aikana, tekivät sen yhtä vaivihkaa ja salaillen kansalta 1990-luvulla, kuin ne jotka edistivät päinvastaista linjaa aiemmin. Ei haluttu käydä kovinkaan laajaa julkista keskustelua siitä, miksi Euroopan Unioni on Suomen suunta ja miksi euroon pitää liittyä, vaikka kyse oli keskeisistä asioista. Euroahan ei alistettu kansanäänestykselle niin kuin Ruotsissa, koska meillä poliitikot pelkää keskeisissä ulkopoliittisissa valinnoissa kansaa. Se johtuu varmasti aika paljon siitä, että meillä ei ole käyty ulkopoliittista keskustelua. Kansalaisilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta muodostaa kovinkaan valistunutta käsitystä ulkopolitiikasta, kun tietoa ei tule mistään – näitä kysymyksiä pitää ensin avata. Pitäisi myös saada politiikan ulkopuolelta yhteiskunnallisia keskustelijoita ja toimijoita, jotka voisivat nostaa sitä esille ja haastaa keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä politiikan ulkopuolelta. Ruotsissa päivälehtien ulkopoliittinen keskustelu on tasoltaan laveaa, sillä palmelainen konseptihan oli, että koko maailma on Ruotsin toimintakenttä ja kaikki maailman asiat olivat Ruotsille kiinnostavia asioita. Juttujen sävy päivälehdissä oli, että ”maailmalla tapahtuu tätä ja tätä, mitä Ruotsi voisi tehdä?” Suomessa ajatellaan, että meidän vaikutuspiirin ulkopuolella on tämä muu maailma ja siellä on ilmiöitä. 

UP: Jos sinulla olisi kyky muuttaa Suomen ulkopoliittista keskustelua, niin mitkä kolme asiaa tai teemaa muuttaisit?

VN: Ainakin sen, että tiedostaisimme, että me voimme vaikuttaa kaikkiin maailman asioihin. Globaali maailmanjärjestys on todellakin Suomelle relevantti kysymys, johon meillä on mahdollisuus vaikuttaa. Viime vuosinahan on Suomessa puhuttu siitä, että viime hallitus nosti rauhanrakentamisen keskeiseksi konseptiksi. Se ei voi tarkoittaa sitä, että meillä on vain Pekka Haavisto ja Martti Ahtisaari. Meillä on kuitenkin Ulkopoliittinen instituutti, yliopiston tutkimuslaitokset, ja joukko ihmisiä jotka käyvät keskustelua näistä maailman ilmiöistä.

Toisena olisi se, että nähtäisiin ulkopolitiikka muunakin kuin sotilas- ja turvallisuuspolitiikkana. Neuvostoliitto ei ole enää hyökkäämässä Suomeen. Meidän tulisi ymmärtää, että ympäristöriskit ovat todennäköisin turvallisuuspoliittinen riski. Tämän ohella meidän tulisi laventaa käsitystämme ja tunnistaa ns. pehmeän ulkopolitiikan rooli. Se on relevanttia ulkopolitiikkaa, jopa relevantimpaa kuin suppea ulko- ja turvallisuuspolitiikka.

Kolmantena muuttaisin keskustelun sellaiseksi, että uskallettaisiin keskustella kaikista tabuista ja että tabuja ei enää olisi. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin käydä valistunutta dialogia keskeisten poliittisten päättäjien, mediavaikuttajien, asiantuntijoiden ja kansalaisten kesken.