Jaa

Maailman osittain tunnustetut valtiot. Wikipedia Commons.

Regulaatioon kyllästyneet libertaarit ovat viime vuosikymmeninä yrittäneet paeta valtion pakkovallan kynsistä perustamalla oman valtionsa milloin minnekin (Economist, 10.12.2011). Mielenkiintoisin viritelmä lienee Sealandin entisestä ilmatorjuntatykin alustasta koostuva ruhtinaskunta Yhdistyneen kuningaskunnan aluevesillä Pohjanmerellä, jonka toimintaa on viime aikoina rajoittanut 1996 tapahtunut traaginen tulipalo, joka tuhosi valtion sisätilat (Ars Technica). Vaikka libertaarien yritykset ovat ainakin tähän mennessä tuottaneet lähinnä viihdearvoa IR-nörteille, aasinsiltana päästään kuitenkin kansainvälisen politiikan tärkeään ja perin kiistanalaiseeen peruskysymykseen: miten uudet valtiot syntyvät?

Valtiot joko syntyvät itsestään tai ne luodaan

Rautalangasta vääntäen kansainvälisen oikeuden teoriassa on kaksi versiota tästä tapahtumasta: deklaratiivinen ja konstitutiivinen (kirjoitus nojaa vahvasti Martti Koskenniemen From Apology to Utopia: The Structure of International Legal Argument -teokseen). Deklaratiivisen teorian mukaan valtio yksinkertaisesti julistautuu itsenäiseksi. Valtio on konkreettinen fakta, joka syntyy, oman toimintansa seurauksena. Deklaratiivinen teoria oli erityisen kovassa huudossa ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa, kun lukuisat entisen Venäjän ja Itävalta-Unkarin keisarikuntien aluskansallisuudet –Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin kansallinen itsemääräämisoikeus-retoriikan innoittamina– riensivät julistamaan itsenäisyytensä. Pariisissa rauhankonferenssiaan pitäneiden sodan voittaneiden suurvaltojen päämiehet hyväksyivät julistukset loppupeleissä suureksi osaksi fait accomplina; Yhdysvalloilla, Britannialla ja Ranskalla ei ollut haluja eikä resursseja käyttää voimaa Itä-Euroopassa, ja Itävalta-Unkarin keisarikunta oli jo käytännössä kaatunut. Uusista valtioista itäisimmät (Ukraina, ja Transkaukasian liittovaltio) saivat tosin pian kyseenalaisen kunnian liittyä vapaaehtoisesti uuteen Neuvostovaltioon. Hyvän esimerkin itsenäisyysjulistuksesta tarjoaa tuttu teksti:

–Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.–

Venäjän kansa on, kukistettuansa tsaarinvallan, useampia kertoja ilmoittanut aikovansa suoda Suomen kansalle sen vuosisataiseen sivistyskehitykseen perustuvan oikeuden omien kohtaloittensa määräämiseen. Ja laajalti yli sodan kaikkien kauhujen on kaikunut ääni, että yhtenä nykyisen maailmansodan tärkeimmistä päämääristä on oleva, ettei yhtäkään kansaa ole vastoin tahtoansa pakotettava olemaan toisesta riippuvaisena. Suomen kansa uskoo, että vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon. Ja Suomen kansa rohkenee samalla toivoa maailman muiden kansojen tunnustavan, että Suomen kansa riippumattomana ja vapaana paraiten voi työskennellä sen tehtävän toteuttamiseksi, jonka suorittamiselle se toivoo ansaitsevansa itsenäisen sijan maailman sivistyskansojen joukossa.–

Konstitutiivisen teorian mukaan uuden valtion luominen riippuu taas täysin vanhojen valtioiden mielipiteistä: siitä että tunnustavatko he tulokasta osaksi valtioiden muodostamaa kansainvälistä herrakerhoa. Sillä ei ole väliä kuka de facto hallitsee kyseistä maanpalaa, vaan halukkaan entiteetin on täytettävä tietyt ulkoiset juridiset kriteerit, joiden tulkitsemisen kansainvälinen oikeus jättää täysin valtioille itselleen. Suurimman osan historiasta konstitutiivinen teoria on ollut kovemmassa huudossa. 1800-luvun alkupuolella suurvalloista koostunut ’Euroopan konsertti’ hyväksyi Kreikan ja Belgian suvereenien valtioiden klubin uusiksi jäseniksi. Aikakauden tärkein jäsenyyskriteeri tuli mainittua Suomen itsenäisyysjulistuksessa: kuuluminen ’maailman sivistyskansojen joukkoon’. Toisin sanoen vain eurooppalaiset valtiot kuuluivat kerhoon ja kansainvälisen oikeuden säännökset koskivat vain eurooppalaisten välisiä suhteita. ’Barbaareiden’ oikeuksista ei tarvinnut samalla tavalla välittää, ja olihan eurooppalaisten ’valkoisen miehen taakka’ levittää kristinuskoa ja edistystä ottamalla suoraan hallintaansa suurimman osan Afrikkaa ja Aasiaa 1800-loppupuolella.

Toisin sanoen –viitaten kukkiin ja mehiläisiin– kuten ihmislapsien kohdallakin, uuden valtion syntyminen on tapana selittää kahdella tavalla, passiivilla ja aktiivilla: valtiot joko syntyvät tai ne joko tehdään vanhojen valtioiden toimesta. Molemmilla teorioilla on varjopuolensa. Konstitutiivinen teoria mahdollistaa sen että kansainvälisessä yhteisössä on kahden portaan väkeä: ne joilla on jäsenkortti, ja toiset joilta se puuttuu. Eurooppalaiset pystyivät perustelemaan itsevaltaista toimintaansa ympäri maailmaa toteamalla että esimerkiksi Ottomaanien valtakunta, Kiina tai Thaimaa eivät olleet loppukädessä ’oikeita valtioita’. Toisaalta puhtaan deklaratiivinen maanpalasen hallintaan perustuva teoria saattaa myös oikeuttaa täysin regressiivisen hallintomuodon. Kun Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) rotusortohallinto julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, uuden valtion tunnustivat vain sen apartheid-kaverit Etelä-Afrikka ja Portugali. Valtion ei koettu olevan legitiimi koska valtaosalla maan väestöstä puuttuivat kansalaisoikeudet kokonaan ja se ei siten toteuttanut YK:n peruskirjaan kirjattua kansallisen itsemääräämisoikeuden kriteeriä.

Vanhojen valtioiden hajoaminen ja maailmanpolitiikan arkipäivä

Mitä tekemistä tällä teoreettisella hassuttelulla sitten on nykytodellisuuden kanssa, tarkkaavainen lukija saattaa kysyä? Hyvinkin paljon. Maailmanpolitiikan arkipäivää ovat viime vuosina värittäneet Jugoslavian ja Neuvostoliiton hajoamisesta juontuvat etniset konfliktit (lista vain osittain tunnustetuista valtioista), joita suurvallat ovat käyttäneet oman ulkopolitiikkansa pelinappuloina. Myös pieni Suomi on joutunut päättämään kantansa Kosovon, Etelä-Ossetian ja Abhasian tapauksiin. Suomen ulkopolitiikan realistisen tradition jatkuvuus on ollut havaittavissa: toisaalta ollaan oltu samaa mieltä EU-maiden enemmistön (ja Yhdysvaltojen kanssa) ja tunnustettu Kosovo, mutta samanaikaisesti ollaan yritetty olla tekemättä asiasta ongelmaa Venäjä-erityissuhteelle. Mieleen palautuu Mauno Koiviston erittäin varovainen linja –josta tätä aikanaan kovasti arvosteltiin– Baltian maiden tunnustamisen suhteen Neuvostoliiton hajotessa.

Venäjän reaalipolitiikasta juontuva takinkäännös Etelä-Ossetian ja Abhasian suhteen vuoden 2008 syksyllä Georgian sodan jälkeen, on ollut perin ironinen ja aiheuttanut kestävyysvajeen maan kansainvälisoikeudellisen argumentaation pitkän aikavälin kestävyyteen ja uskottavuuteen. 1991 joulukuussa silloisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat käytännössä lakkauttivat Neuvostoliiton niin sanotuissa Belavezhan sopimuksissa, ja veivät siten Mikhail Gorbachovilta niin sanotusti maton (tai oikeastaan valtion) jalkojen alta.

Me, Valko-Venäjän tasavalta, Venäjän federaatio (Venäjän federalistinen sosialistinen neuvostotasavalta) ja Ukraina valtioina –jotka perustivat Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton allekirjoittamalla vuoden 1922 liittosopimuksen– arvioimme että Neuvostoliitto, kansainvälisen oikeuden subjektina ja geopoliittisena todellisuutena, lopettaa oman olemassaolonsa.

Itsenäisten valtioiden yhteisön –Neuvostoliiton seuraajavaltioiden löyhän yhteistyöelimen, joka on kuollut myöhemmin käytönnössä pystyyn– peruskirjan (sopimuksen venäjänkielinen teksti) artiklaan 5 kirjattiin erittäin vahva muotoilu valtioiden alueellisesta koskemattomuuden varjelemisesta:

Korkeat sopimusosapuolet tunnustavat ja kunnioittavat toistensa alueellista koskemattomuutta ja olemassaolevien rajojen koskemattomuutta yhteisön alueella. He takaavat rajojen avoimuuden, kansalaisten ja tiedon vapaan liikkuvuuden yhteisön sisällä. 

Erittäin vahva muotoilu kirjattiin tekstiin koska 1991 Venäjä pelkäsi hajoavansa itse –Tsetsenian ja Tatarstanin kaltaisten alueiden nationalismin kasvaessa– ja seuraajavaltioiden päämiehet yrittivät varmistaa oman valtansa ja välttää entisen Neuvostoliiton alueen suistumisen totaaliseen etnisten konfliktien värittämään kaaokseen (kuten oli jo tapahtunut Georgiassa ja Azerbaidzanissa ja osissa Venäjän Pohjois-Kaukasusta). Toisin sanoen, englantilaisen koulukunnan terminologiaa käyttäen, poliitikot laittoivat alueellisen järjestelmän vakauden ja säilymisen abstraktin kansallisen itsemääräämisoikeuden käsitteestä juontuvan oikeudenmukaisuuden edelle. Tunnustaessaan Etelä-Ossetian ja Abhasian 2008 Venäjä halusi tahallisesti epävakauttaa Georgiaa, ja estää siten maan länsisuuntauksen jatkumisen ja Nato-jäsenyyden mahdollisuuden. Kuitenkin epävakauttamalla Georgiaa ja toimimalla toisin kuin mitä maa on itse saarnannut IVY-peruskirjan päivistä lähtien erityisesti Kosovon tapauksessa, Venäjä on ironisesti saattanut avata Pandoran lippaan Kaukasuksella, joka vaikeuttaa entisestään sen horjuvaa otetta vuorijonon pohjoispuolella (Ulkopolitist 26.3.2012).

Come to papa, baby. Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän johtajat Neuvostoliittoa lakkauttamassa. Wikipedia Commons.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa