Jaa

Yhdestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksestä suomalaiset ovat jatkuvasti samaa mieltä: rauhanturvaaminen on hyvä periaate, ja Suomen tulisi olla aktiivinen siinä. Tästä samanmielisyydestä huolimatta on jatkuvaa poliittista eripuraa siitä, mikä tulisi käsittää rauhanturvaamiseksi. Tämä eripura on ollut hyvin paljon esillä puhuttaessa Afganistanista, ja kysymys kuuluu: onko Suomen sotilaallinen osallistuminen Afganistanissa rauhanturvatoimintaa vai jotain muuta?  Liian sotaisaksi koetulle Afganistanille vastapariksi on maalailtu pitkäaikaista YK:n Unifil-operaatiota etelä-Libanonissa, jonka rauhanturvaamismeriitit tuntuvat olevan paremmat. Vastakkainasettelu Afganistanin ja Libanon välillä on varsin huono, sillä operaatiot toimivat täysin eri konteksteissa. Se kuitenkin paljastaa, että kuinka oikeanlaisen rauhanturvaamisen etsiminen on muodostumassa Suomen ulkopolitiikan haasteeksi.

Keskeinen ominaisuus rauhanturvaamiskeskustelussa on merkittävä terminologinen epäselvyys.  Ensinnäkin käsitteitä rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta käytetään säännöllisesti ristiin; termit ovat kuitenkin erotettu selvästi sotimisesta/interventiosta – moistahan Suomi ei harrasta.  Toisaalta puhutaan myös sotilaallisesta ja siviilikriisinhallinnasta, jälkimmäistä monimutkaistavat linkit pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ja rauhanvälitykseen.  Merkityserot ovat huomattavia, vaikka vastuu on useimmitten kuulijalla: Suomen valtio puhuu kriisinhallinnasta, poliitikot puhuvat rauhanturvaamisesta. Lopputulos on, että  samankaltaisia termejä käytetään surutta ristiin kuvailemaan samoja tosiasoita, mutta merkittävin vivahde-eroin.  Konkreettisen esimerkin tästä semanttisesta sekaannuksesta tarjosivat presidenttiehdokkaat, jotka ottivat kantaa suomalaisen kriisinhallinnan ainoaan viimeaikaiseen julkiseen keskusteluun: onko Suomi ”sodassa” Afganistanissa?  Haaviston ja Niinistön vastaustensa synteesi Afganistanista on, että Suomi ei ole sodassa vaikka tilanne onkin sodanomainen, ja siellä olevat suomalaiset sotilaat – myös rauhanturvaajina tunnetut – ovat kriisinhallinnan veteraaneja, eivätkä suinkaan sotaveteraaneja (käsite, joka viittaa näemmä vain 1917 – 1945 sotineisiin).

Semanttinen sekaantuminen heijastaa selvästi artikuloitujen tavoitteiden puutetta.  Selkeitä perusteita sille, mihin kriisinhallintaoperaatioihin Suomi osallistuu, ei ole ollut: jokaista mahdollista operaatiota tarkastellaan senhetkisten poliittisten, taloudellisten, ja ideologisten tekijöiden perusteella.  Viimeiseksi mainittu on näistä merkittävin, sillä rauhanturvauksesta on muodustunut sisäpoliittinen mielikuvamagneetti: se on hyvä asia jota on suotavaa kannattaa kaikissa asiayhteyksissä. Vaikka sotilaallisesta kriisinhallinnasta voi olla kovinkin kriittinen, rauhanturvaamista kohtaan suhtautuminen on selvästi suopeampaa.  Eritoten kunniakasta on Suomen aiempi rauhanturvatoiminta Siinain niemimaalla UNEF:ssa, tai muu ”perinteinen rauhanturvatoiminta”.

Retorisesta arvostaan huolimatta absoluuttisesti mitattuna Suomen panostus kriisinhallintaan on viime vuosina ollut pientä: tammikuussa 2012 Suomella oli noin 250 sotilasta, mutta vain 120 siviiliä kansainvälisissä kriisinhallintatehtävissä (jos anteliaasti huomioidaan laskuun mukaan kansainväliseen vaalitarkkailutoimintaan osallistuvat satakunta siviiliä, silti suhde on noin yksi siviili sotilasta kohden).  Kriisinhallintatoiminnan sisällä Suomen panos YK-operaatioihin on supistunut, osittain siksi, että maailmanlaajuisesti rauhanturvaustoiminta on siirtynyt pois perinteisestä, YK-painotteisesta mallista kohti interventio-painotteista sotilaallista kriisinhallintaa, useimmiten alueellisten järjestöjen toteuttamana.

Maailmanlaajuisesta trendistä huolimatta, aate perinteisestä rauhanturvauksesta on Suomessa nauttinut uutta suosiota.  Näin on etenkin ollut puhuttaessa Suomen osallistumisesta Unifiliin, jonka painavin meriitti tuntuu olevan YK-toteutuksen lisäksi se, että suomalaisia on ollut operaatiossa aikaisemminkin. YK-operaatiota on osittain esitetty tietoiseksi korjausliikkeeksi Suomen aikaisempaan – ja oletettavasti erheelliseen – kriisinhallintatoimintaan, joka painottui EU- ja Nato-operaatioihin.  Yhtälailla tätä argumentointia kuultiin vaalien alla, etenkin Pekka Haavistolta.  Toki vaalin aikana Haavistolla oli omat syynsä välttää sanomasta mitään liian Nato-myönteistä – hän korosti mielummin yksiselitteisesti rauhanneuvotteluiden tärkeyttä. Hänen perustelunsa YK-painotteisuuden puolesta olivat asiallisia, mutta lässähtäviä – Haavisto vältti ottamasta kantaa siihen mitä tulisi tehdä niissä tilanteissa joissa YK:n sinibaretit eivät yksinkertaisesti riitä.  Huomattavaa oli kun Haavisto aiheutti pienen lähes-kohun sanomalla, että hän hyväksyisi suomalaissotilaiden osallistumisen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK-valtuutusta. (Niinistö oli samaa mieltä)

On korostettava, että Haavisto ei suinkaan ole yksin tässä näkemyksessä, sillä ongelma vaivaa vasemmistoa yleensäkin. Edellisen presidentin hapan suhtautuminen Natoon on hyvin tiedossa, mutta sama vaivaantuneisuus näkyy myös hänen puoluetovereissaan.  Etenkin ulkoministeri Erkki Tuomiojan vaivaantuneisuus puhuttaessa sotilaallisesta interventiosta on silmiinpistävää (Libya, Syyria), ja jolle suurin este Suomen laajemman osallistumisen tiellä on ollut selvän YK-valtuutuksen puute.

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 2006, jolloin säädettiiin uutta lakia sotilaallisesta kriisinhallinnasta (2006/211). Tämä uusi laki, joka kumosi edeltävän rauhanturvaamislain (1984/514), poisti vaatimuksen YK-valtuutuksesta Suomen kriisinhallintatoiminnassa.   Lainmuutoksesta kiisteltiin kovasti, koska lain päivittämisen koettiin etääntyvän liian vahvasti jo olemassaolevasta perinteestä.  Muutos koettiin kuitenkin tarpeelliseksi sillä vuoden 1984 jälkeen rauhanturvaaminen on muuttunut sotkuisammaksi ja tapahtuu useammin valtioiden sisäisissä kuin valtioiden välisissä konflikteissa.  Sotilaalliset interventiot ovat yleistyneet, ja samalla YK:n rooli on muuttunut niiden toteuttajasta niiden valtuuttajaksi.  Aivan oikein silloin arvattiin, että Suomelle tulisi kasvava tarve osallistua uudenlaisiin tarpeellisiin, mutta poikkeaviin kriisinhallintaoperaatiohin – kuten silloin esillä olleen EU:n nopean toiminnan joukkojen toimiin Kongossa.

Tuolloin Suomi otti kaksi askelta eteenpäin, mutta yhden taaksepäin.  Suomen disfunktionaalinen Nato-keskustelu johti siihen, että Natoa ei mainita laissa nimeltä (se on ”muu kansainvälinen järjestö” – tosin mahdollisuus sotilaallisesta kriisinhallinnasta Etyj:n mandaatilla koettiin mainitsemisen arvoiseksi). Tämä heijastaa silloista, edelleenkin jatkuvaa poliittista arkuutta puhuttaessa maailman voimakkaimmasta sotilasliitosta.  YK-valtuutuksen tiputtaminen nautti kuitenkin suurta poliittista kannatusta (muutos hyväksyttiin äänin 133 – 24), ja tätä ei niin radikaalia muutosta vastusti  ainoastaan populistinen poliittinen marginaali (Vasemmistoliitto, Perussuomalaiset ja  Kristillisdemokraatit).

Nyt kuusi vuotta myöhemmin EU-joukoista on tullut selvä pettymys.  Poliittista tahtoa nopean toiminnan joukkojen käyttämiseen ei koskaan löytynyt, ja nyt joukot ovat kiusallisen muistutuksen lisäksi  vain tuntuva kuluerä.  Jälleen kerran laissa nimeltä mainitsematon nelikirjaiminen mörkö on yksi tärkeimmistä toimijoista tällä saralla – Afganistanissa, Libyassa ja vielä mahdollisesti Syyriassa.

YK:n tärkeyden painottaminen on asiallista ja tarpeellista, mutta ”perinteisestä rauhanturvauksesta” ei saisi muodostaa pakonomaista fetissiä.  Haluttomuus asettaa suomalaisia joukkoja kimurantteihin tilanteisiin on varsin ymmärrettävää, mutta se on myös epärealistista.  Jos rauhanturvaajia lähetetään ainoastaan rauhallisiin paikkoihin on syytä kyseenalaistaa koko operaation tarve. Sen mikä on Suomelle oikeanlaista rauhanturvaamistoimintaa, tulisi lähteä selvistä tavoitteista ja yhteydestä kansallisiin intresseihin.  Suomen maineen karttumisen kannalta on fiksua, että Suomi ajaa itselleen identiteettiä aktiivisena maailmankansalaisena myös rauhanturvaamisen keinoin.  Retorisella tasolla näin edelleenkin on – toki väistämättömäksi ongelmaksi muodostuu se, että suomalaisia rauhanturvaajia on hyvin vähän maailmalla.

Rauhanturvatoiminnan laajentamiselle on hyvin selvä lain säätämä katto:  2000.  Tuolla ei kilpailla kenenkään kanssa, ja puhe ”rauhanturvaamisen suurvallasta” on silkkaa suuruudenhulluutta. Vaikka kattoa nostettaisiin, tosiasia on että Suomella ei ole  halukkuutta lähettää sotilaitaan paikkoihin, joissa kuolema on merkittävä riski.  Tässä valossa puhe ”perinteisestä rauhanturvauksesta” kumpuaa mukavuudenhalusta.  Vakava pyrkimys hankkia rauhanturvausosaamusta vaatisi suopeampaa suhtautumista myös ei niin selkeisiin ”sodanomaisiin” operaatioihin, kuten Afganistaniin tai Libyaan.  Tässä suhteessa Niinistön kommentti siitä, että Suomessa tulisi keskustella rauhaanpakottamisesta on epärealistisuudestaan huolimatta tervetullut keskustelunavaus.

Jos taas pyrkimyksenä on kasvattaa Suomen arvostusta ja vaikuttavuutta maailmalla, on muita keinoja olemassa.  Kriisinhallinta on tässä suhteessa – tai ainakin sen pitäisi olla – suhteellisen lyhytkestoista, eikä hyvä pitkäaikaisen vaikutuksen kasvattamiseksi.  Sen toteuttamiseksi pyrkimyksenä tulisi olla Suomen eri kansainvälisten roolien kasvattaminen. Suomalaisia asiantuntijoita tulisi saada ei paitsi korkeimman tason mutta myös keskitason tehtäviin, ja tätä kautta Suomen jatkuvaa kansainvälistä läsnäoloa ja arvostusta voidaan turvata ja laajentaa.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa