Jaa

Vaalihuuma muuttuu kohta vaaliyliannostukseksi ja kohta selviää, kenestä tulee seuraava Tasavallan presidentti. Virkaan hakijoita on enää kaksi, ennakkosuosikki Sauli Niinistö ja hieman yllättäen haastajaksi noussut Pekka Haavisto. Ehdokkaat ovat käyneet keskustelua vaikka mistä, mutta edelleen suhteellisen vähän omista ulkopoliittisista näkemyksistään – joka on kuitenkin viran tärkein toimialue. Tämän vuoksi The Ulkopolitist tarkastelee ehdokkaiden ulkopoliittisia kantoja.

Koska toisella kierroksella ehdokkaita on vain kaksi, perinteiset vaalikoneet eivät suuresti auta ehdokkaiden kantojen erittelyssä. Joko ehdokkaat vastaavat samaan kysymyksen kahdella täysin erilaisilla mutta silti valideilla tavoilla, tai toinen on ”osittain” samaa mieltä väitteestä kun toinen on ”täysin”. Muutenkaan vaaleissa ei ole ollut ulkopoliittista vaalikonetta.

Ulkopoliittisen maailmankuvan löytämiseksi on parempi tarkastella ehdokkaiden pidempiä ja paremmin argumentoituja tekstejä, joiden tuottamiseen on käytetty aikaa ja harkintaa (jota ehdokkailla ei ollut vaalitenteissä). Kaksi vaihtoehtoista foorumia ehdokkaiden ulkopoliittisille kannoille on saatavilla Ulkopolitiikkalehden ja Suomen sotilaan pidemmissä haastatteluissa. Lisämausteena voi käyttää niin sanottua ”Vanhasen vaalikonetta” – entisen pääministerin hieman kaunaisia ulkopoliittisia skenaarioita uudelle Mäntyniemen asukille.

Yleisesti ottaen ja jopa hieman yllättäen ehdokkailla on loppujen lopuksi hyvin paljon yhteistä: kumpikin suhtautuu Euroopan unioniin positiivisesti, kannattaa Suomelle aktiivista ulkopolitiikkaa, on konservatiivinen suhtautumisessaan Venäjää kohtaan ja korostaa viennin tärkeyttä.  Kriittisiä eroja ei oikein löydy.

Ehdokkailla on myös yhteisiä heikkouksia. Muuttuva maailma -klisee on kovassa käytössä ja kumpikin selvittää epäkohdat argumentoinissaan koukeroisin ilmaisuin. Esimerkiksi puhuttaessa Suomen osallistumisesta rauhanturvaoperaatiohin kumpikin kannattaa ajatusta vahvasti, mutta on määrittelemättä sopivia olosuhteita sen tarkemmin. Haavistolle on tärkeää, että ”operaatiossa on selkeä perspektiivi”. Mikä sellainen olisi, ei selviä: Afganistanista sellainen puuttuu, ja Unifil Libanonissa on vahvasti kannatettava. Niinistölle taas rauhanturvaamisessa ”periaatteet, joiden mukaan olemme tehneet käytännön ratkaisuja, ovat oikealinjaisia”. Selvä.

Samanlaisella tavalla ehdokkaiden muuten asiallista Nato-analyysia rasittaa niiden huono argumentointi. Niinistö korostaa, että EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisen ongelmaksi voivat muodostua (ja ovatkin muodostuneet) erimielisyydet EU:n Nato-maiden ja EU:n ei-Nato-maiden välillä. Hän kuitenkin mitätöi argumenttinsa äkkiä varoittamalla, että kansanäänestys olisi tarpeen siitä, ”haluammeko mennä pidemmälle vai emme” – tämä on enemmänkin käsien pesua kuin ulkopolitiikan johtoa. Poliitikon ongelmasta kärsii myös Haavisto, joka jokaisessa kannanotossaan korostaa, että hän ei tässä tilanteessa puolla jäsenyyttä Natossa, mutta samalla korostaa Naton rauhankumppanuuden tuomaa lisäarvoa Suomelle. Hän ei taas täsmennä, miksi jäsenyys on niin vahvasti pois suljettu, jos rauhankumppanuusyhteistyö on Suomelle niin hyödyllistä.

Kumpikin menee täysin solmuun selittäessä kuinka yhteensovitetaan laajamittainen asevelvollisuus ja tarpeelliset leikkauksiin pakottavat puolustusvoimauudistukset. Turvallisuuspolitiikassa kuitenkin ilmenee suurin ehdokkaiden välinen ero: käsitetäänkö ”turvallisuus” laajana yhteiskunnallisena käsitteenä (à la Haavisto) vai suppeammin poliittis-sotilaallisena (à la Niinistö)?

Ehdokkaat eivät haasta Suomen perinteisiä ulko- ja turvallisuuspoliittisia pilareita: liittoutumattomuutta, laajamittaista asevelvollisuutta ja ”pieni mutta moniosaava Suomi” -hypeä. Tässä suhteessa sekä Pekka että Sauli on pienoinen pettymys. Muilla ehdokkailla on vahvempia ja persoonallisempia kantoja näihin asioihin; lyhyenä esimerkkinä Lipposen kannanotto siitä, että Suomi on länsimaa – eikä suinkaan liittoutumaton.

Koska Pekka ja Sauli tuntuvat olevan aika pitkälti samaa mieltä isoimmista ulkopoliittisista kysymyksistä, suurin erottava tekijä jommankumman presidenttiydessä ovat erot ehdokkaiden henkilökemiassa ja taustassa. Haavisto on paljon monisanaisempi vastatessaan ulkopoliittisiin kysymyksiin, mikä antaa harkitun vaikutelman. Niinisto taas on suppeampi, mutta altis koukeroisiin ilmaisuihin. Tämä kuitenkaan ei kerro paljoa ”pätevyydestä”: tosiasia on, että vaikka kummallakin on merkittävää kansainvälistä kokemusta, suurin osa siitä rajautuu pitkälti heidän omille lempialueilleen: ympäristö ja talous, joista kumpikaan ei ole presidentin toimialueen keskipisteitä.

Heidän kokemuksensa kuitenkin vaikuttavat heidän maailmankatsomukseensa. Jonkinlaisena arkipolitiikan ulkopuolelta tulevana haastajana Haavisto toisi muutosta presidentinvirkaan. On kuitenkin epäselvää, kuinka kestävää hänen tuomansa muutos olisi, etenkin jos se nojautuu puhtaasti presidentin henkilökohtaiseen arvovaltaan ja asemaan. Puheissaan Niinistö on korostanut muita instituutioita ja järjestelyjä ulkopolitiikan arjen toteuttamisessa, jopa minimoiden omaa osuuttaan muutosten aikaansaamisessa. Sinänsä tämä saattaa olla tarkempi tapa kuvailla presidentin toimivaltaa, mutta se ei ainkaan inspiroi, vaan jättää hieman koivistomaisen harmaan kuvan virasta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa