Jaa

Suomalaista ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamaton voisi luulla, että Nato-tietämyksen taso yleisessä keskustelussa on varsin korkealla, puhutaanhan Natosta säännöllisin, vaalien tahdittamin väliajoin, ja EU/Emu-jäsenyyden toteutumisen jälkeen Nato on ainoa ulkopoliittisen keskustelun ikiliikkuja. Suomen Nato-kuva on kuitenkin hyvin staattinen, vuosimallia 1992, jossa Neuvostoliiton katoamisen myötä Nato koetaan Yhdysvaltojen sotilaallisen ylivoiman byrokraattisena ruumiillistumana. Useimmille tämä väite on ilmiselvä karikatyyri: aiheesta on saatavilla paljon tietoa, mutta se ei kuulu julkisessa keskustelussa.

Staattinen Nato-kuva on vaikeuttanut suomalaista keskustelua konflikteista, joissa Nato on ollut keskeisessä roolissa. Tämä näkyy jossain määrin Balkaneilla, enemmän Afganistanissa ja hyvinkin paljon Libyassa. Naton kehitys ei suinkaan ole odottanut suomalaisten mielikuvien kehittymistä. Keskustelun jumittuneisuudesta huolimatta Nato on muuttunut merkittävästi ja yllättävänkin radikaalisti vuosien saatossa. Nyt käynnissä oleva presidentinvaalikampanjointi tarjoaa oivan tilaisuuden keskustelun tason parantamiselle. Paavot Arhinmäki ja Lipponen ovat kummatkin osaltaan vaatineet parempaa Nato-keskustelua. Nöyrästi Mies ulkosuomalainen tarttuu tähän tilaisuuteen.

Hyvä tapa aloittaa Nato-tietämyksen päivittäminen on lukea Naton vuosi sitten julkaisema uusi strateginen konsepti (strategic concept). Vaikka Suomi ja jopa Ruotsi osallistuivat konseptin ideointiin (isännöimällä aiheeseen liittyvän seminaarin), konseptia tuskin noteerattiin Suomessa pienimittaista lehtihuomiota lukuun ottamatta. Se kuitenkin antaitsee huomioita, sillä se määrittelee hyvin Naton oman käsityksen kohtaamistaan uhkista ja roolistaan niiden ehkäisyssä.

Edeltäviin strategisiin konsepteihin verrattuna nykyinen dokumentti on monikertaisesti parempi. Toki dokumentissa on paljon tuttua ja turvallista: kollektiivisen puolustuksen kulmakiven ohella Nato varjelee demokraattista arvomaailmaansa – mutta myös Nato-Venäjä-suhteiden, kriisinhallinnan, kyberturvallisuuden ja aluepuolustuksen kehittämiseen on kiinnitettävä huomiota. Nämä elementit ovat kuitenkin vain tapoja jäsennellä ja järjestellä jo olemassaolevaa Naton toimintapiiriä. Konsepti sisältää kuitenkin paljon uutta etenkin siitä, kuinka Nato käsittää globaalin skaalan toiminnalleen.

Naton sisällä on kauan aikaa puhuttu ”globaalista Natosta” – alueellisen järjestön kehittämisestä maailmanlaajuiseksi liittoksi. Strateginen konsepti ilmentää tätä näkemystä. Strateginen konsepti argumentoi selkeästi, kuinka epavakaus maailmalla vaikuttaa jäsenmaiden turvallisuuteen. Perinteiset ja epäperinteisetkin uhkat voivat ilmestyä kaukaa euro-atlanttisen alueen ulkopuolelta. ”Globaaleihin virtoihin” – meri- ja kommunikaatioväylät ja energiainfrastruktuuri – kohdistuvat uhat ovat kriittisiä. Näiden globaalien uhkien ehkäisemiseksi Naton täytyy ennen pitkää toimia globaalisti. Konsepti viittaakin avoimesti joustavien toimintaosastojen (expeditionary forces) tarpeeseen. Tämä globaali toiminta heijastuu luonnollisesti myös kumppaneiden valinnassa. Nato on paljon kiinnostuneempi uusista yhteistyömahdollisuuksista ja kumppanuuksista eri valtioiden ja järjestöjen kanssa yhteisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Natosta on kehittymässä globaali järjestö.

Toisaalta Nato toimii varovaisesti globaalissa toiminnassa ja suosii operaatioita, jotka keskittyvät merkittävien turvallisuusriskien ehkäisyyn alhaisella poliittisella kustannuksella. Ensimmäinen ”ei-alueellinen” operaatio Afganistanissa on opettanut hyvinkin tehokkaasti, että tärkeäkin missio voi olla hankala toteuttaa. Libya oli Natolle onneksi lyhyt ja suhteellisen kivuton operaatio; intoa yhtään sen pidempään operaatioon tuskin löytyy. Globaalin toiminnan edellytys on voiman projisointi globaalilla skaalalla. Tämä oleellinen osa Naton tulevaisuuden näkymiä vaatii joustavia ja tehokkaita asevoimia, jotka voivat toimia sekä aluepuolustuksen että sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävissä. Tämä niin kutsuttu ”plug-and-play” -filosofia on toisaalta aivan kohtuuttoman kallista toteuttaa, etenkin talouskriisin aikana.

Talouskurin ohella Nato-operaatioiden tehokkuutta on rajannut siviilikriisinhallinnan työkalujen heikkous. Yritykset luoda kyseisiä siviilityökaluja ovat olleet tehottomia, eikä ole ihme, että Nato on luopumassa näiden tavoittelusta, ja keskittyy sotilaalliseen puoleen. Juuri tästä syntyy paljon hehkutettu ”kokonaisvaltainen lähestymistapa” (comprehensive approach). Kiistatta epäselvä termi kuitenkin korostaa sitä, että Naton sotilaallinen vahvuus tarvitsee yhteensopivia toimintoja, joita se ei voi itse tuottaa. Siksi Nato onkin innostunut laaja-alaisista kumppanuuksista muiden tahojen kanssa. Yhteistyö alueellisten ja paikallisten kumppaneiden kanssa on paljon taloudellisempaa kuin aidosti globaalin toimintakyvyn laatiminen. Laajempi yhteistyö myös hälventää operaatioiden poliittisia ja sotilaallisia riskejä.

Jo institutionalisoidut kumppanuusjärjestelyt, kuten Välimeren dialogiohjelma tai Naton rauhankumppanuusohjelma, eivät jatkossa johda kovin suuriin uusiin synergiaetuihin. Ne maat, jotka toivovat tiivistä yhteistyötä (kuten Suomi ja Ruotsi), toimivat sen mukaisesti, kun taas ne, jotka ovat mukana puhtaasti geopoliittisista kohteliaisuussyistä (kuten Valkovenäjä), eivät. Laajentamalla kumppanuuden käsitettä nykyisten instituutioiden ulkopuolelle Nato on tehnyt kumppanuudesta houkuttelevamman. Kumppanuuden ydin onkin, että se on tapa sovittaa yhteen laajemmat ambitiot hupenevien resurssien kanssa samalla lujittaen Naton kansainvälisen toiminnan legitemiteettiä. Se, kuinka Libyan kriisi saattoi Naton yhteen Ruotsin ja Qatarin kanssa Gaddafin syrjäyttämiseksi, on hyvä esimerkki tästä.

Samanaikaisesti Nato muuttuu entistä enemmän transatlanttisesta sotilaallisesta liittoumasta länsimaiden poliittiseksi järjestöksi. Jäsenyyden ovi on edelleen avoin, mutta sulkeutuu kovaa tahtia. Jäsenkokelaiden eurooppalaisuutta painotetaan korostetaen, että globaali toiminta ei johda globaaliin jäsenkaartiin. Hieman samalla tavalla kuin EU, joka korostaa kansainvälisiä intressejään, Nato käsittää itsensä globaalina turvallisuudentuojana, vaikka onkin pohjimmiltaan alueellinen järjestö. Poliittisella Natolla on useita etuja nykyiseen sotilaspainotteiseen muotoon verrattuna: kynnys poliittiselle kanssakäymiselle transatlanttisen alueen ulkopuolella on paljon pienempi verrattuna sotilaalliseen toimintaan. Myös sotilaalliseen toimintaan verrattuna poliittisen yhteistyön riskit ja velvoitukset ovat tuntuvasti pienemmät.

Strateginen konsepti on vasta tiekartan tasolla: se asettaa strategiset tavoitteet, mutta toimeenpanossa Nato tulee olemaan hyvinkin varovainen ja ajoittain epäkoherentti. Vaikka Nato näkee koko maailman toiminta-alueenaan, tätä ei tulla paljon hyödyntämään. Eniten tätä nähdään niissä tilanteissa, joissa on joko merkittäviä uhkia tai toiminnan riskit ovat pieniä. Libya on konseptin laatijoiden unelma sikäli, että kyseessä oli operaatio, jossa riskit olivat suhteellisen pieniä ja potentiaaliset uhkat merkittäviä. Nato ei toteuta mielellään interventioita, ja esimerkiksi Syyriassa vastaanlainen operaatio ei olisi mahdollista samalla mittakaavalla. Vuoden 2010 strateginen konsepti asettaa hyvinkin realistisen näkemyksen Naton tulevaisuudesta.

Presidenttiehdokkaille ja suomalaiselle Nato-keskustelijoille ehdottaisin seuraavien kysymyksien pohtimista: Naton visio tehokkaasta ja taloudellisesta tulevaisuudesta ovat hyvin yhteensopivia Suomen turvallisuuspoliittisten tavoitteiden kanssa, joten mitä etuja on tiiviin kumppanuuden jatkamisella suhteessa jäsenyyteen? Toisaalta aluepuolustus ei tule olemaan Naton pääfokuksia lähitulevaisuudessa, joten onko jäsenyyden perustelu tällä harhaanjohtavaa? Onko optioajattelu realistista aikana, jona Nato ei havittele uusia jäseniä ja tosiasia on, että Suomen Nato-jäsenyydestä keskustellaan ainoastaan Suomessa?

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa