Jaa

Euroopan integraation tarina alkaa useimmissa tekstikirjoissa vuodesta 1945; suuren sodan seurauksena Jean Monnet saa ajatuksen funktionaalisesta integraatiosta, jonka seurausta on Schuman-suunnitelma ja Euroopan hiili- ja teräsyhteisö. Loppu onkin sitten vääjäämätöntä spilloveria, melkeinpä hegeliläisessä hengessä. Kuitenkin katsomalla konventionaalisen laatikon ulkopuolelle voimme ehkä huomata uusia ulottuvuuksia ja kyseenalaistaa historian ’opetuksia’. Euroopan integraatioprosessi alkoi suuren sodan seurauksena, joka oli kuitenkin ensimmäinen maailmansota. EU:n varhaisin edeltäjä on Kansainliitto. Ja syyt siihen miksi ensimmäinen integraatioprosessi epäonnistui totaalisesti ja toinen yritys onnistui kaikkia odotuksia paremmin ovat ennenkaikkea rakenteellisia ja Euroopan ulkopuolisia. Lopuksi kysyn mitä merkitystä, jos ollenkaan, menneisyydellä on nykytilanteen kanssa.

Euroopan integraation ensimmäinen yritys kaatui lopullisesti marraskuussa 1939 Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen. Kansainliiton, joka oli menettänyt poliittisen merkityksensä jo 1936 Abyssinian kriisin yhteydessä, viimeiseksi teoksi jäi Neuvostoliiton erottaminen kyseisestä järjestöstä. ’Kahdenkymmenen vuoden kriisi’, kuten E. H. Carr ajanjaksoa kutsui, juontui viime kädessä siitä että kolme potentiaalisesti vahvinta valtiota – Saksa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat – eivät olleet sitoutuneet ylläpitämään Versaillesin järjestystä. Toki aikalaiset olivat optimistisia; Kansainliiton myötä vanha clausewitzläinen ja valtatasapainon diskurssi oli muuttunut  puheeksi oikeuksista, kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja rauhan säilyttämisestä. Kansainliiton myötä tekninen, funktionaalinen, integraatio otti isoja askelia: asiantuntijat laativat suosituksia talous- ja sosiaali, ja vähemmistöpolitiikasta. Kansainliitto pystyi myös ratkaisemaan useita rajakiistoja (Suomen ja Ruotsin, Bulgarian ja Kreikan, Turkin ja Irakin välillä). Ranskan Aristide Briand ehdotti ’Euroopan Yhdysvaltoja’ ja Ruhrin ja Saarin alueiden hiili- ja terästuotannon yhteistä hallintoa Saksan ja Ranskan välillä. Vanhat viholliset onnistuivat sopimaan rajakiistansa Locarnon sopimuksella 1925. Ensimmäinen kansainvälinen ’bailout’ koettiin kun 1931 Bank of England yritti tuloksetta pelastaa (Ranskan ja Yhdysvaltojen viivytellessä) itävaltalaisen Credit-Anstalt -pankin kaatumiselta. Heikentyneellä Britannialla (ja Ranskalla) ei ollut resursseja eikä haluja ylläpitää Versaillesin järjestelmää kun se 1930-luvulla kohtasi revisionistisen Japanin, Italian, Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton. Samoin suuri lama, joka edesauttoi poliittista kriisiä, juontui viime kädessä yksityisen amerikkalaisen pääoman virran tyrehtymisestä, jolla oli rahoitettu Euroopan jälleenrakennusta, Saksan sotakorvauksia, ja Ranskan budjettivajetta.

Sotienvälisen ajan epävakaus juontui Charles Kindlebergerin hegemonisen vakauden teorian mukaan siitä että ’Lontoo oli liian heikko ja Washington ei vielä halukas’ ylläpitämään maailman valuuttajärjestelmää. Amerikkalaisten ja brittien sopiman YK (ja Bretton Woods) järjestelmän pääasialliset innovaatiot olivat maailmanrauhan turvaaminen sodanaikaisen liittokunnan jatkamisen avulla sekä ottamalla huomioon sen että turvallisuus ja vauraus liittyivät toisiinta; maailmantalous tarvitsisi samanlaista interventiota kuin Yhdysvalloissa oli tehty New Dealin myötä päästäkseen taas jaloilleen. Kuitenkin vasta kylmä sota, ajatus Neuvostoliitosta ideologisena vihollisena jonka etupiirin kasvu tulisi Kennanilaisittain padota, sai Yhdysvallat pysyvästi sitoutumaan sekä Länsi-Euroopan jälleenrakennuksen huomattavaan rahoittamiseen että sen turvallisuuden takaamiseen. Marshall-avun kaltaiset bilateraaliset järjestelyt, joiden tarkoituksena oli estää eurooppalaisten talouksien romahdus ja kommunistien valtaannousu, ja Naton perustaminen, koordinoimaan puolustusyhteistyötä, olivat seurausta siitä että YK-järjestelmä menetti toimivuutensa Lännen ja Idän vastakkainasettun myötä. Kolmas seuraus tästä oli amerikkalaisten tuki ajatukselle Euroopan poliittisesta ja taloudellisesta integraatiosti. Vasta kylmä sota teki ajatuksen eurooppalaisesta kauppablokista (jonka tullien ulkopuolelle Amerikka jäisi) järkeväksi, osana yritystä elvyttää Euroopan talouksia. Jean Monnet, joka oli viettänyt sodan Washingtonissa, nähtiin laajalti ’Amerikkalaisten miehenä Euroopassa’.

Totta kai Monnetin, Schumanin ja Adenauerin kaltaisten henkilöiden johtajuudella ja elämänkokemuksella oli väliä. He, ja uusi vuoden 1945 jälkeinen eurooppalainen konsensus, jonka näkyvin ilmentymä oli ajatus ’hyvinvointivaltiosta’, määrittelivät millaiseksi integraatio tarkalleen ottaen muodostui. Kuitenkin viime kädessä Euroopan integraation teki mahdolliseksi Yhdysvaltojen taloudellinen hegemonia ja sen uusi anti-kommunistinen ulkopolitiikka. Mitä relevanssia tällä tarinalla on sitten tämän päivän suhteen? Ensinnäkin, jos aloitamme kertomuksen vuodesta 1919 Euroopan integraatio ei enää vaikuta tasaiselta ja vääjäämättömältä prosessilta; sen eteen tulee tunnustaa tosiasioita ja tehdä töitä. Karl Marxin sanoin, ’ihmiset tekevät itse historian, mutta eivät valitsemissaan olosuhteissa.’ Toiseksi, jos otamme huomioon Yhdysvaltojen poissaolon ennen toista maailmansotaa ja sen johtajuuden sen jälkeen, ymmärrämme ehkä paremmin että Euroopan integraation edellytykset riippuvat paljolti myös sen ulkopuolisista kehityskuluista (kuten tällä hetkellä Kiinan ja muiden kehitysmaiden noususta). Harry Truman teki mahdolliseksi Euroopan talousalueen synnyn, ja Mikhail Gorbatsovin ’uusi ulkopolitiikka’ Itä-Euroopan vapautumisen ja EU:n suuren laajentumisen.

Jo parinkymmenen vuoden ajan Euroopan tulevaisuudesta ei ole päätetty Washingtonissa ja Moskovassa, vaan meidän itsemme keskuudessa. Rakenteelliset olosuhteet ovat harvinaisen suotuisat: EU on vauras sekä maailman suurin sisämarkkina, suoranaista turvallisuusuhkaa ei ole. Uudessa tilanteessa maanosasta kuitenkin uupuu eurooppalaista johtajuutta. Emme voi enää odottaa samalla tavalla suhteellisesti heikomman USAn tuottavan meille samalla tavalla pääoman ja puolustuksen kaltaisia kansainvälisiä julkishyödykkeitä.  Vastuu sekä Euroopan turvallisuudesta että vauraudesta riippuu entistä enemmän meistä.  Kun Eurooppaa uudistetaan emme voi vain tuijottaa napaamme, vaan on pidettävä mielessä että uusien rakenteiden tulee kyetä vastaamaan maailmantalouden- ja politiikan tasapainon muutoksiin. Nykyinen euron kriisi on ollut seurausta talouspolitiikasta, joka ei ole tunnustanut tosiasioita viisauden alkuna. Varmaankin vastuu on viime kädessä painavampi Saksan kaltaisen valtion harteilla, jolla ainoana on mahdollisuus toimia yhteisen valuutan pelastamiseksi. Mutta silti myös pienellä Suomella on vahva kansallinen etu yrittää pitää yhteinen eurooppalainen projekti liikkeessä, kun pidämme mielessä miten viime kerralla kävi. Silloin Suomen tulevaisuudesta päätettiin, Max Jakobssonia mukaillen, Berliinissä ja Moskovassa. Tänään saamme osallistua historian tekemiseen Brysselissä -tähän tilaisuuteen ei ole varaa olla tarttumatta.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in excerpt
Search in comments
Filter by Custom Post Type

Jaa