Jaa

Eilinen oli historiallinen päivä Libyalle. Iltapäivästä Al Jazeera English raportoi Muammar Gaddafin kuolleen Sirtessä, ja myöhemmin myös Gaddafin poikien, Saif al-Islamin ja Mutassim Gaddafin ilmoitettiin menehtyneen. Kenraalin kuolemaa pidetään laajasti vedenjakajana Libyan historiassa, ja spekulointi siitä, mihin suuntaan Gaddafin jälkeinen Libya on suuntaamassa on vain kiihtynyt Sirten kaatumisen myötä.

Libyan tulevaisuuden ennustajat ovat vapaasti jaoteltuna jakautuneet kahteen ryhmään: niihin, jotka näkevät maan tulevaisuuden kirkkaana – ja edistyksen kohti demokratiaa vääjäämättömänä – sekä niihin, jotka näkevät Libyan lähitulevaisuuden synkeänä ja väkivaltaisena. Suomalaisessa lehdistössä kahta edellämainittua ryhmää edustivat eilisillä puheenvuoroillaan Helsingin yliopiston dosentti Pertti Multanen sekä Maanpuolustuskorkeakoulun Juha-Antero Puistola.

Iltalehden haastattelema Multanen uskoi Gaddafin muodostuvan marttyyriksi lojalisteilleen, jotka johtajansa kuoleman myötä nostanevat vastarintaliikkeen uudelle intensiteettitasolle (Multasen mietteitä Libyan operaatiosta tämän vuoden maaliskuulta voi lukea UPI:n sivuilta). Libyan kohtalon hän näki samankaltaisena kuin Irakin Saddam Husseinin kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanon jälkeen: ”Tilanne Libyassa tulee vuosikausia pysymään epävakaana. Ei Saddamin teloituskaan lopettanut Irakin sotaa… …Taistelut ovat olleet niin rajuja, että jälleenrakennus tulee kestämään vuosia. Kansa ehtii moneen kertaan kyllästyä uusiin vallanpitäjiin. Silloin esiin nousee varmasti se, että hallinto on saanut mandaattinsa länsimailta, ja heitä voidaan jopa pitää lännen nukkehallitsijoina.

Uuden Suomen haastattelema Puistola puolestaan arvioi Sirten kaupungin valtauksen ja Muammar Gaddafin kuoleman olevan Libyan suurten taistelujen päätepiste: ”Väliaikaishallintohan ilmoitti, että kun Sirte kaatuu, alkaa demokratian luominen Libyaan. Uskon, että koko sen ajan, kun näitä taisteluja on käyty, on myöskin käyty politiikkaa, yritetty muodostaa koko maata kattavaa hallintoa. Nyt heidän pitää ryhtyä sanoista tekoihin.” Helppoa tämä ei kuitenkaan ole. Puistola toteaa, että suotuisan kehityksen kannalta on tärkeää muodostaa nopeasti koko maata kattava hallinto, saada ihmisille toimeentulo turvatuksi sekä luoda positiivinen kansallinen tunne vallankumouksen ympärille. Libyan Puistola näkee erityyppisenä tapauksena kuin Irakin (ja Afganistanin): ”Libyan kannalta hyvä puoli on, että nyt näyttää siltä, että kaikki ulkopuoliset toimijat haluaisivat, että maa vakiintuisi mahdollisimman nopeasti ja aseet kerättäisiin pois tai saataisiin ainakin kontrolliin.”

Vaikka Gaddafin kuolema on suuri hetki Libyan historiassa, sen pohjalta ei tulisi kuitenkaan vetää liikoja johtopäätöksiä. Toisin kuin Multanen uskoo, Libyaa ei voi suoranaisesti rinnastaa Irakin tilanteeseen kolmesta syyystä. Ensiksi, kuten amerikkalainen lähi-itätutkija Juan Cole muistuttaa, libyalaiset olivat aloittaneet vastarinnan, ja suurin maasta ei ollut enää Gaddafin keskushallinnon kontrollissa konfliktin väkivaltaisen vaiheen alkaessa. Kansannousu keskushallintoa vastaan toisin sanoen edelsi ulkopuolista interventiota. Toiseksi, on tärkeää myös huomata, että Libyassa ei ole Irakin kaltaisia sektaarisia tai etnisiä paineita, jotka voisivat purkautua väkivaltaisesti ja siten edesauttaa laajan ja organisoidun konfliktin kehittymistä Libyassa. Ja viimeiseksi, Libyaan tehty interventio nauttii suurempaa suosiota niin Libyassa, Lähi-idässä kuin laajemmin kansainvälisessä yhteisössäkin verrattuna Irakin interventioon. Tätä on edesauttanut suuresti länsimaiden haluttomuus uhrata joukkoja uuteen interventioon Lähi-idässä, joka on pitänyt Gaddafin hallinnon vastaisen taistelun omistajuuden selkeästi libyalaisilla (marginalisoiden myös näkemykset neo-imperialismista konfliktista Libyassa tai sodasta Islamia vastaan).

Mutta vielä ei ole myöskään syytä povata Libyalle ennenaikaista menestystä Puistolan tapaan. Vaikka Sirten kaaduttua aseelliset taistelu muuttunevat poliittisiksi ainakin vähäksi aikaa, Gaddafin kaatuminen tietää tällä hetkellä vain sitä, että NTC:llä on mahdollisuus luoda Libyaan uusi hallinto ja hallintojärjestelmä ilman välittömän aseellisen vastarinnan uhkaa. Tämä on iso positiivinen tekijä Libyassa verrattuna Irakiin ja Afganistaniin. Mutta kuten sanottua, tehtävää on vielä paljon, ja monta asiaa voi vielä mennä vikaan.

NTC tuleekin varmasti huomaamaan lähikuukausina, että edellisen regiimin syrjäyttäminen oli huomattavasti helpompaa kuin maan jälleenrakentaminen ja uuden hallinnon luominen. Merkittävimmät kysymykset Libyan tulevaisuuden kannalta kuuluvatkin kuinka kyvykkäästi NTC pystyy luomaan uuden keskushallinnon maahan, ja kestävätkö NTC:hen kuuluvat erinäiset ideologiset ja alueelliset ryhmittymät – joiden merkittävin yhdistävä tekijä oli halu syöstä Gaddafin regiimi vallasta – ne paineet, jotka kuuluvat uuden yhteiskuntajärjestelmän luomiseen? Vaihtoehtona tälle lienee, että Libyasta tulee vain uusin esimerkki siitä, miten vallankumous syömä omat lapsensa uuden regiimin sisäisten ristiriitojen muuttuessa väkivaltaisiksi. Oman lisämausteensa tähän antaa myös maan suuret öljyvarannot, jotka varmasti lisäävät eri osapuolten kunnianhimoa ”sotasaaliin” kartuttamiseksi.

Paljon riippuu siitä, miten ja kuinka nopeasti NTC kykenee tuomaan maan keskushallinnon alle. Tällä hetkellä Libyan uudelle hallinnolle ja yhteiskunnalle vain taivas on rajana: mitään ei ole määrätty ennalta, eikä mikään kehityssuunta ole vääjäämätön. Gaddafin kuolema tuo uusia mahdollisuuksia uuden yhteiskunnan ja uuden poliittisen eliitin luomiselle. Tämä luo myös monia riskejä Libyalle – valtakamppailut poliittisen eliitin tai yhteiskunnan keskuudessa voivat nopeasti muuttaa Libyan kurssia vaaralliseen suuntaan. Gaddafin jälkeisen Libyan kurssin päättänee se, mitä erinäiset ryhmät oppivat Gaddafin ajasta Libyan hirmuvaltiaana, ja miten he aikovat oppejaan soveltaa uuden Libyan luomiseksi.

Hae
Exact matches only
Search in title
Search in content
Search in comments
Search in excerpt
Filter by Custom Post Type

Jaa